Teinin ongelmat

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja "vieras"
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
V

"vieras"

Vieras
Sainpa pysähdyttävän puhelun tänään. Koulun mielenterveyshoitaja soitti ja alkoi puhua 14-vuotiaasta tytöstäni, joka kuulemma on käynyt hänen luonaan useamman kerran jo monta viikkoa. Että nyt hänen keinonsa auttaa ovat lopussa, joten hän laittaa lähetteen nuorisopsykiatrialle.

Mä luulin hetken, että hän puhui jostakusta muusta lapsesta. Mielessä kävi myös, onko tämä jotain pilaa? En ole tiennyt yhtään mitään lapseni ongelmista, hän ei ole puhunut sanaakaan. Kotona on aina hyväntuulinen, iloinen, auttavainen. On paljon kavereita ja koulu menee hyvin. Ja nyt hänellä yhtäkkiä onkin niin paljon ongelmia, että pitää mennä nuorisopsykiatrialle???

En tiedä mistä ongelmista puhutaan, koska tyttö ei halua (kuulemma vielä ) kertoa kaikkea. Jotain puhetta oli unettomuudesta, mistä emme miehen kanssa tienneet mitään. Ja ahdistuksesta. Nyt sitten ihmettelen kotona, kuinka olisin voinut auttaa lasta, kun hän ei ole puhunut asioista sanallakaan. Ja kuinka paska äiti mahdankaan olla, kun mulle ei ole voinut puhua mistään.

Ja kuinka tyttö on voinut olla aina niin iloinen ja hyväntuulinen, jos häntä ahdistaa?? Nyt ei mene mun järkeen.

Nyt en sitten yhtään tiedä miten suhtautua asiaan. Mitään en tiedä, odotamme kutsua sinne psykiatrialle, sielläkin kuulemma meidän kanssa keskustellaan erikseen. Joten milloinkohan mulle kerrotaan mistä tässä kaikessa on oikein kyse?! Ja tyttö oli toivonut, ettei kotona nyt puhuttaisi asiasta mitään, hän ei halua. Tämän sanoi hoitaja soittaessaan.

Mä olen aivan ymmälläni.
 
Stemppiä ja jaksamista! Usko vaan että kyseessä saattaa olla tyttösi ja menkää nuorisopolille.

Meillä iloinen ja aurinkoinen teini yritti itsemurhaa täysin varoittamatta. Kukaan ei voinut uskoa, perhe, ystävät, opettajat.. Kotonakin luulin, että voimme jutella mistä vaan. tyttö siis todella iloinen reipas ja pidetty.
Kamala tapa saada selville toisen ahdistus , onneksi kuitenkin jäi yritykseksi vaikka läheltä piti.
 
Omasta kokemuksesta, eli tämän tytön näkökulmasta osaan kertoa sen verran, että kun asioita ei ymmärrä aivan täysin itsekkään ei niitä uskalla eikä osaa tuoda julki. Sitä ajattelee että huolestuttaa turhaan, aiheuttaa pahaa mieltä ja riitaa jos kertoo. Itse pimitin 5vuotta asioita, kunnes tilanne levis käsiin ja sain apua. Perhe otettiin hyvin mukaan, perhepalaverien muodossa. Äiti alkaa vasta nyt toipua niistä asioista.
Itse koettaisin tukea tyttöä sen koommin kyselemättä mitään, antaa mahdollisuuksia puhua jos siltä tuntuu. Tilanne ja asiat helpottuu, kun kaikki osapuolet alkaa ymmärtää. Hatunnosto tytöllesi, kun uskalsi hakea apua ongelmiinsa, vaikka ei niistä teille ole halunnutkaan tai pystynyt puhumaan. Voimia koko perheelle :hug:
 
[QUOTE="äitee";26277045]Stemppiä ja jaksamista! Usko vaan että kyseessä saattaa olla tyttösi ja menkää nuorisopolille.

Meillä iloinen ja aurinkoinen teini yritti itsemurhaa täysin varoittamatta. Kukaan ei voinut uskoa, perhe, ystävät, opettajat.. Kotonakin luulin, että voimme jutella mistä vaan. tyttö siis todella iloinen reipas ja pidetty.
Kamala tapa saada selville toisen ahdistus , onneksi kuitenkin jäi yritykseksi vaikka läheltä piti.[/QUOTE]

Mistä teillä se teinin ahdistus kumpusi? Siis oliko hänelle tapahtunut jotain, vai mikä ahdisti? Onneksi jäi yritykseksi, joka sekin on kyllä tarpeeksi kamalaa. Kuinka hän nyt voi?

Mäkin luulin, että tyttö kertoisi jos olisi jotain ongelmia. Meillä on aina ollut hyvät välit, tai niin kuvittelin. Ja kuitenkin hän on kertonut asioistaan, mutta nyt tuntuu etten tunne häntä ollenkaan ja turhaa taitaa olla kysellä mitään kun hän ei sitten kuitenkaan näköjään kerro.
 
Omasta kokemuksesta, eli tämän tytön näkökulmasta osaan kertoa sen verran, että kun asioita ei ymmärrä aivan täysin itsekkään ei niitä uskalla eikä osaa tuoda julki. Sitä ajattelee että huolestuttaa turhaan, aiheuttaa pahaa mieltä ja riitaa jos kertoo. Itse pimitin 5vuotta asioita, kunnes tilanne levis käsiin ja sain apua. Perhe otettiin hyvin mukaan, perhepalaverien muodossa. Äiti alkaa vasta nyt toipua niistä asioista.
Itse koettaisin tukea tyttöä sen koommin kyselemättä mitään, antaa mahdollisuuksia puhua jos siltä tuntuu. Tilanne ja asiat helpottuu, kun kaikki osapuolet alkaa ymmärtää. Hatunnosto tytöllesi, kun uskalsi hakea apua ongelmiinsa, vaikka ei niistä teille ole halunnutkaan tai pystynyt puhumaan. Voimia koko perheelle :hug:

Sitä mekin miehen kanssa ajateltiin, että hyvä kun kumminkin on käynyt jollekulle puhumassa.

Se tässä ahdistaakin, kun en yhtään tiedä mistä on kyse, ties vaikka olisi jotain pahaa tapahtunut. Enkä ilmeisesti saa tietääkään, ties kuinka pitkään aikaan. Näinköhän sinne nuorisopsykiatriallekaan kovin nopeasti pääsee, kesäkin tulossa. En tiedä, pitäisikö mun nyt jotenkin seurailla tyttöä tarkemmin, mitä asioita pitäisi välttää tms. En osaa auttaa, kun en tiedä mistä on kyse.
 
Kuulostaa melkein tilaanteelta jossa itse olin vajaa pari vuotta sitten. Meillä tyttö ei ollut saanut kakistettua kotona asiaa ulos koska ei tosiaan halunnut aiheuttaa huolta. Nuorisopsykiatriselle kun päästiin niin asiat alkoivat huomattavasti parantua, sekä puheväylät avautuivat täysin. Tsemppiä matkaan teille ja karistakaa turha syyllisyys niskasta. :hug:
 
Menin tytön huoneeseen ja pöydällä oli vihko, johon oli kirjoittanut. Tein väärin, mutta luin sen. Ja nyt olen aivan hädissäni. Hän oli kirjoitellut runoja siitä, kuinka pahalta tuntuu, kuinka haluaisi vaan nukkua ikuisesti. Veitsi oli parissakin runossa, ja itsensä viiltäminen ja kuiviin vuotaminen. Kuinka joku sitten löytää tyttöraukan kuolleena.

Mitä ihmettä me tehdään nyt??? En varmaan voi sanoa tytölle, että luin hänen kirjoituksensa, vaikkei ne olleet edes piilossa tai lukitussa päiväkirjassa. Ja niistä kirjoituksista ilmeni myös, kuinka pahalta meidän perhe-elämä hänestä tuntuu, kuinka pikkuisisko on hemmoteltu ja häntä vaan syytetään kaikesta.

Kyllä meillä huudetaan, mutta ei jatkuvasti. En ole (ainakaan tietoisesti ) suosinut pikkusiskoa. Nyt on semmoinen tunne, etten uskalla nukkua yöllä koska tyttöä pitää vahtia. On nyt kaverinsa kanssa, ainakin sanoi niin. Vaikka mistä mä totuutta tiedän.

Auttakaa, kertokaa kuinka tässä olisi järkevintä toimia? Pitäisikö vaan yrittää puhua hänelle? Käyn kyllä itkemään, nytkin itkettää koko ajan kuinka en ole tiennyt hänen pahasta olostaan mitään. Mitä mä teen?
 
Meillä todettiiin pojalla masennuksen oireita nyt kasin keväällä th:n tarkastuksessa. Nyt ollaan arviokäynnit käytyn nuorten polilla ja kahden viikon päästä palautteen anto missä selviää jatko.
Meillä sama ettei lapsi puhu kotona mitään. Muttei kuitenkaan itse tuhoisia ajatuksia ole ollut. En ehdi nyt kirjoittaa enempää. Mutta oon tehny tänne palstalle aloituksen aiheesta. Aloitus löytyy otsikolla teini ei suostunut lähtemään kouluun hiihtoloman jälkeen (tai jotain sinne päin) .
 
[QUOTE="a p";26277881]Meillä todettiiin pojalla masennuksen oireita nyt kasin keväällä th:n tarkastuksessa. Nyt ollaan arviokäynnit käytyn nuorten polilla ja kahden viikon päästä palautteen anto missä selviää jatko.
Meillä sama ettei lapsi puhu kotona mitään. Muttei kuitenkaan itse tuhoisia ajatuksia ole ollut. En ehdi nyt kirjoittaa enempää. Mutta oon tehny tänne palstalle aloituksen aiheesta. Aloitus löytyy otsikolla teini ei suostunut lähtemään kouluun hiihtoloman jälkeen (tai jotain sinne päin) .[/QUOTE]

sorry tuli väärä nimimerkki. ja siis pääasia että se teini suostuu puhumaan jollekin ihan sama kelle aikuiselle. Meillä se on koulun kuraattori ja nyt nuo nuorten polin työntekijät. Isälleen puhuu vähän enemmän kuin mulle. Annan teinin sanella ehdot sen puhumisen suhteen mutta vaadi että pitää löytyä joku jolle puhuu.
 
[QUOTE="ap";26277767]Menin tytön huoneeseen ja pöydällä oli vihko, johon oli kirjoittanut. Tein väärin, mutta luin sen. -- En varmaan voi sanoa tytölle, että luin hänen kirjoituksensa, vaikkei ne olleet edes piilossa tai lukitussa päiväkirjassa. [/QUOTE]

Olisiko tässä nyt tytön tapa kertoa teille tunnoistaan? Ellei tällaisia tekestejä aiemmin ole lojunut esillä, tuntuisi siltä, että hän on tarkoituksella jättänyt runonsa teille luettavaksi, kun ei suoraan osaa tai halua puhua?
 
[QUOTE="ap";26277767]Menin tytön huoneeseen ja pöydällä oli vihko, johon oli kirjoittanut. Tein väärin, mutta luin sen. Ja nyt olen aivan hädissäni. Hän oli kirjoitellut runoja siitä, kuinka pahalta tuntuu, kuinka haluaisi vaan nukkua ikuisesti. Veitsi oli parissakin runossa, ja itsensä viiltäminen ja kuiviin vuotaminen. Kuinka joku sitten löytää tyttöraukan kuolleena.

Mitä ihmettä me tehdään nyt??? En varmaan voi sanoa tytölle, että luin hänen kirjoituksensa, vaikkei ne olleet edes piilossa tai lukitussa päiväkirjassa. Ja niistä kirjoituksista ilmeni myös, kuinka pahalta meidän perhe-elämä hänestä tuntuu, kuinka pikkuisisko on hemmoteltu ja häntä vaan syytetään kaikesta.

Kyllä meillä huudetaan, mutta ei jatkuvasti. En ole (ainakaan tietoisesti ) suosinut pikkusiskoa. Nyt on semmoinen tunne, etten uskalla nukkua yöllä koska tyttöä pitää vahtia. On nyt kaverinsa kanssa, ainakin sanoi niin. Vaikka mistä mä totuutta tiedän.

Auttakaa, kertokaa kuinka tässä olisi järkevintä toimia? Pitäisikö vaan yrittää puhua hänelle? Käyn kyllä itkemään, nytkin itkettää koko ajan kuinka en ole tiennyt hänen pahasta olostaan mitään. Mitä mä teen?[/QUOTE]

Mee sen luokse ja kysy mitä kuuluu, miten menee ja sano että voi kertoa jos on jotain kerrottavaa. Halaa ja kerro että välität hänestä paljon, etkä suosi pikkusiskoa.
 
Et välttämättä koskaan saa tietää mistä on kyse, paitsi jos tyttösi haluaa sen itse teille kertoa, nimittäin kaikilla terveydehuollon ammattilaisilla on vaitiolovelvollisuus, joten he eivät saa teille kertoa mikä tyttöänne vaivaa.
Mielestäni teit tosi typerästi kun menit toisen vihkoa tutkimaan, nimittäin miten nyt puhut tyttösi kanssa ilman että paljastut? ja mieti puhuuko tyttösi sulle enää sitäkään vähää jos selviää että kollaat sen tavaroita?
 
Et välttämättä koskaan saa tietää mistä on kyse, paitsi jos tyttösi haluaa sen itse teille kertoa, nimittäin kaikilla terveydehuollon ammattilaisilla on vaitiolovelvollisuus, joten he eivät saa teille kertoa mikä tyttöänne vaivaa.
Mielestäni teit tosi typerästi kun menit toisen vihkoa tutkimaan, nimittäin miten nyt puhut tyttösi kanssa ilman että paljastut? ja mieti puhuuko tyttösi sulle enää sitäkään vähää jos selviää että kollaat sen tavaroita?

Ajattelinkin etten sano hänelle asiasta mitään. Löysin hänen pitämänsä blogin, kun tutkin sivuhistoriaa. Sieltä selviää varsin hyvin ettei hän luota keneenkään. Joten en aio sanoa sanaakaan vihkon lukemisesta, en halua että hän menettää luottamuksensa minuun täysin.

Jotenkin tuntuu oudolta, että lapsella voi olla itsemurha-ajatuksia, eikä vanhemmille kerrota mitään?? Voiko se mennä näin?
 
Minäkin luin tytön päivääkirjaa lopulta kun en oikein muten päässyt jyvälle missä mentiin. Vaikka kamalalta tuntuikin en kadu yhtään. Pystyin kysymään suoraan asioita eikä tyttö voinut kieltää ja kierrellä niitä.
Kyllähän ahdistus ja tunne myrskyt jossain määrin kuuluvat teinin elämään, omaankin nuoruuteeni, mutta kun aletaan puhua tai kirjoittaa itsetuhoisia täytyy kissa nostaa pöydälle. Joskus täytyy toki saada puhua tai kirjoittaa ihan kamalia, mutta sitten voidaan jutella oliko se kuitenkin vain tunnemyrsky joka täytyi saada "oksentaa" pihalle jotta olo helpottuisi. Teinin on kuitenkin hyvä ymmärtää että sellaiset puheet ja kirjoitukset on vakavia ja ihmiset ottavat ne aina vakavasti ja etä läheiset huolestuvat ja järkyttyvät sellaisesta, sellaista ei ohiteta reakoimatta.
Kirjoitan tätä siis oman lapseni itsemurhayrityksen jälkeen. Tytön ahdistus oli herännyt pikkuhiljaa kun koki jääneensä porukan ulkopuolelle oltuaan pitkään sairaalassa sairauden vuoksi. Emme ymmärtäneet ettei kouluun paluu ollut mennytkään niinkuin tttö meille uskotteli ja itskkin halusi uskoa.
Stemppiä sinulle A.P. Kiirehtikää aikaa nuorisopolille. Siellä asiat alkavat aueta.
 
Hei! Kirjoituksenne kuulostavat niin tutuilta..sain myös soiton koulun th:lta vuosi sitten marraskuussa tyttäreni tuolloin 12v oli käynyt puhumassa hänelle ja kertonut olevansa masentunut. Purskahdin itkuun, tunne juuri tuosta huonosta äitiydestä iski ensimmäisenä päälle mitä olen tehnyt väärin miksi minä en ole voinut auttaa tytärtäni... Meillä myös täysin sama asetelma pikkusiskosta olen aina pyrkinyt olemaan taspuolinen ja huomioimaan kummatkin. He ovat niin erilaisia pikku sisar on sosiaalisempi ja pystyy tulemaan toimeen kaikkien kanssa kun taas vanhempi valitsee tarkemmin ystävänsä ja jos hän loukkaantuu jostain asiasta niin menee todella kauan ennen kuin hän antaa anteeksi. Kun aloin miettimään asiaa niin hänen käytöksensä oli alkanut muuttua jo 2011 keväällä hän sulkeutui enemmän huoneeseensa ja kaverit alkoivat jäädä, kun kaverit soittivat tai kävivät ovella hän usein sanoi ettei nyt jaksa olla, ajattelin että hän tahtoo vain omaa tilaa (olisi pitänyt huolestua). No th.siis soitti 11/2011 ja jo tammikuussa 2012 pääsimme perheneuvolaan keskustelemaan asiasta, siellä koettiin että tyttö tarvitsee kiirreellisesti apua. Hänet ohjattiinkin lastenpsykiatrille, meinasivat että tyttö kuuluisi nuoriso psykiatrille mutta sinne pidemmät jonot ja lastenpsykiatrille pääsi nopeammin. Perheen tila arvioitiin ja todettiin että perheessä kaikki ok eikä perhe tarvitse apua vanhemmuuteen vaan apua tarvitsee lapsi itse. Tyttö kävikin psykiatrilla pari kertaa kuukaudessa kesälomaan i 06/2012 asti. Keskustelut olivat heidän keskeisiään sopivat mitä tyttö antaa meille vanhemmille kertoa(ei juurikaan mitään). Se kuitenkin ilmeni että tytöllä oli ollut viiltelyä aiemmin (ei helkutti hän oli vasta ala-asteella)... Kesällä kaikki olikin sitten paremmin ja koen että keskusteluita oli apuatytölle hän ymmärsi että hänen tunteensa ovat sallittuja. Diaignoosi oli että tilanne oli normaali teinin tunnetilojen vaihtelu, ei masennusta. Nykyisin tyttö puhuu meille enemmän asioistaan, mutta sulkeutumista on kausittain enemmän. Tunteet tuntuvat menevän edelleenkin vuoristoratana välillä hänen askeleensa lsuorastaan leijuvat ja välillä ollaan vastoinkäymisen tultua ihan pohjalla. Joskus hiukan itkuinenkin olen yrittänyt sanoa että puhuisi... Tilanne pysäytti aika lailla ja myönnän että nykyisin yritän OIKEASti KUUnnella jos lapset puhuvat minulle ja yritän myös itse ottaa heihin kontaktia kyselemällä kuulumisia päivittäin. Mutta kyllä sitä äitinä tuntee olonsa avuttomaksi kun lapsella on paha olla eikä pysty sitä oloa poistamaan halauksella ja puhalluksella. Ai niin meillä myös oli tuo unettomuus ongelma lapsi kertoi että sänkyyn menee 21.00 kun käsketään ja valot sammuttaa 22 kun käydään sanomassa hyvät yöt, mutta hän kuulemma sytyttää valot uudelleen puolen yön aikaan kun luulemme hänen jo nukkuvan ja siitä hän sitten valvoo aamu yöhön. Tähän avuksi saimme melatoniinin, tämä tuntuikin olevan hyväksi. Tyttö syö melatoniinia edelleenkin nykysin aamuherääminenkin onnistuu paremmin kun takana on ilmeiseti oikeasti nukuttuja öitä. Edelleenkin olen sitä mieltä että tarvitsisi psykiatrin apua kausittain mutta hän itse ei halua. Meillä vaikuttaa tilanne koko perheeseen enään en uskalla pikkusiskoa kunnolla huomioida tytön nähden. Se miten tyttö itseään pahimpana aikana kuivaili oli ruma,läski, tyhmä, turha ja mitä hän tunsi kukaan ei välitä, ihan sama, harmaata, ei valoa, ei tulevaisuutta, ahdistaa, ei kiinnosta. Kyseessä kaunis hoikka pitkä tyttö joka ei missään tapauksessa ole tyhmä. Meillä tyttö piirtelee myös paljon ja juuri kuvissa nähtävissä kulloinenkin mielentila välillä kuvissa verta kyyneliä ja ahdistavaa synkkyyttä, välillä jotain positiivisempaa kuten sateenkaaria sydämmiä jopa rakastuneita ihmisiä kauniilla väreillä tehtynä. Anteeksi sekava viestini mutta sekavahan tämä on tilannekkin. Joka päivä vaan toivon että selvittäisiin tästä helvetillisestä teini-iästä ja päästäisiin tasapainoiseen aikuisuuteen.

Valoa, rakkautta ja parempaa huomista teille kaikille vastaavissa tilanteissa eläville <3
 
Hei, tiedän että viestisi on vanha, mutta ehkä vastauksestani on jollekin silti apua. Olen 14 vuotias tyttö ja ollut suljetulla kerran. Sain sinne lähetteen ahdistuksen vuoksi ja se tuli myös vanhemmilleni täysin yllätyksenä. Kotona olen ollut koko ajan reipas ja ”iloinen”, vaikka todellisuudessa olen tuntenut hirveää väsymystä ja ahdistusta. Jotenkin se hymy vaan tulee luonnostaan vaikkei olisikaan iloinen, ainakin itselläni. Lapsesi ei siis välttämättä ole ”huijannut” vaan on kokenut että on ollut helpompaa vaan olla normaalisti. Todella hienoa, että hän on hakenut apua, moni nuori ei uskalla. Osastoille on nykyään todella vaikea päästä mutta jos sinne pääsee ja on siellä vapaaehtoisena, siitä voi olla paljonkin apua. Ottakaa vaan kaikki apu vastaan mitä saatte! (Kuulosti niin mun perheen tilanteelta että oli pakko vastata)
 

Yhteistyössä