Mietin tässä kynttilänvalossa kotijoogaillen a la Emilyn, elämän suuria kysymyksiä.
PS. Oho, tulipa pitkä :O
Olen tietysti kestoinhokki palstalla, luomusynnytyksiä, imettämistä, kestovaippoja sun muita vastaavia erittäin paheellisia asioita ihannoivana. Onhan se tietysti hirveää, että toivoisi ihmisten ajattelevan omaa napaansa pidemmällä, olevan vähemmän itsekkäitä ja erinäisin tavoin myös hieman edes yrittävän ennaltaehkäisevän tiettyjä ongelmia, joita elämässä voi monin tavoin tulla. Suunnitelmallisuutta usein morkataan, mutta kyllä suunnitelmia kannattaa tehdäkin, jotta olisi edes suunta tiedossa johon elämäänsä haluaa kulkea.
En myöskään hyväksy kenenkään satuttamista ja siksi pistää kiehumaan lukea tutkimuksia joissa 30% suomalaisista hyväksyy lasten fyysisen kurittamisen. Samaan aikaan kun pitäisi ehkä kohentaa niitä omia henkisiä kasvatustaitojaan. Ei sekään silti tarkoita sitä, että itse olisin joka hetki virheetön äiti. On kuitenkin ihanteita, jotka on perusteltu ja joita olisi suotavaa edes yrittää noudattaa. Itsekriittisyyskään ihmisille ei olisi pahasta. Kyetä kohtaamaan ne virheensä. Joita on toki omaankin elämääni mahtunut ja olen ne kohdannut ja "julkisestikin" myöntänyt jotta joku saisi paremman mielen, mutta en jää vellomaan niissä vaan kuljen eteenpäin.
Olen myös hieman empatiakyvytön vaikkapa sikainfluenssahysteriassa. Aina löytyy ihmisiä, joilla menee paremmin.. ja aina ihmisiä, joilla menee huonommin. Silti omat empatiakyvyt eivät jaksa kanavoitua johonkin flunssaan, jota suurimman osa ei tarvitse edes todellisuudessa pelätä ja median hysteria uutisoinnin keskellä sitä on monesti tullut miettineeksi, että kunpa joku sikainfluenssa olisi itselläkin se suurin terveydellinen murhe. Joo, ei ole elämä reilua mutta kai sitä minäkin saan joskus olla yhyy-asenteella.
Ja ihmisten kettuilut parisuhteista tai kyselyt siitä miksi on sinkku.. ärsyttää. Ei tartte lätkäistä kun muutama sairauskertomus kuultavaksi, niin ei tartte ihmetellä miksi olen sinkku ja miksei pariutuminen edes ole päällimmäisenä mielessä. Olisihan se toki mukavaa jos olisi joku kuskaamassa tarvittaessa lääkäriin ja käymässä ruokakaupassa jos heikottaa. Niistä on vaan yksin selvittävä, ei hirveästi kiinnosta treffeillä käyntikään näillä lähtökohdilla. Niin tosiaan, olinhan niillä reilun 2vrk mittaisilla treffeillä kyllä äsken, joissa lähtökohtana olikin ettei haluta seurustella. Ei tarvinnut siis kärsiä minkäänlaisista suorituspaineista. Oli varsin mukavaa tavata erittäin mukava ihminen, keskustella ja hetken saada kokea niitä pieniä hetkiä, kuten vaikka sohvalla toisen kainalossa olemista rapsuteltavana.
Ja kaiken lisäksi olen niin pinnallinenkin. Ihan pelkkä täydellisen ulkomuodon tavoittelu on kaiken takana, eikä meikatessa esimerkiksi voi olla mielessä se, tai kauniit vaatteet päälle pukiessaan, että voi edes näyttää terveeltä. Eikä tosiaan tee mieli mussuttaa ruoalla itseään leveämmäksi tai sairaammaksi, koska on varsin paljon syitä pyrkiä noudattamaan mahdollisimman kokonaisvaltaisesti terveellisiä elämäntapoja. Eikä sekään aina riitä.. on paljon asioita ja hetkiä, joista nauttii siksi kun on edes jotain mistä nauttia ja etsiä positiivisia puolia elämään.
Sitten on hetkiä, kun tuntee itsensä erittäin huonoksi äidiksi. Eritoten silloin, kun joutuu sairaalahoitoon ja jättämään 4kk ikäisen imetetyn lapsen kotiin, kun ei ole voimia häntä nostaakaan. Ihan normaali 1-vuotias se silti tuntuu nykyään olevan. Ja toivottavasti normaalina pysyykin, onneksi isän luona on nytkin ollut hyvä olla jo parin viikon ajan, kun olen yrittänyt toipua ja samaan aikaan työntää syrjään ajatukset huonosta äitiydestä, kun joudun olemaan pienestä lapsesta erossa terveydellisistä syistä. Niin huono äiti ajatuksia välillä, että miettinyt joskus, jos olisi tiennyt sairastuvansa (joka tapahtui toisen raskauden aikana) en ehkä olisi koskaan lapsia hankkinutkaan jotta olisin välttynyt näiltä kaikilta tuskaisilta ajatuksilta.
Onneksi nuo ajatukset ovat ohimeneviä ja jotka poistaa parhaiten mm. puhelut 3-vuotiaalta, "Äiti nyt sinä et ole enää pipi ja voin tulla sinun luokse, olen sinun kulta ja rakastan sinua" :heart: Kyllä se äitiys on ollut oikea valinta ja myös suuri voimavara..
Valitettavasti joudun hieman murtamaan vielä 3-vuotiaan maailmaa ja lähtemään hän kainalossa aamulla lääkäriin käymään verikokeissa ja mahdollisesti hakemaan vahvempia lääkkeitä, joita en olisi halunnut popsia säännöllisesti edes vanhuksena, niin nyt jo alle kolmekymppisenä..
Eipä sillä, tarkoitus ei ollut ruikuttaa, kunhan pohdin. Jaksan yhä uskoa että vielä lähiaikoina kykenen käymään juoksulenkillä ja terveydellinen puolikin lähtee noususuuntaan, vaikka mun tuurilla saan vielä sen syövänkin.. kunhan pysyis edes vaikka 20 vuotta pois, niin ehtisi saada lapsukaiset maailmaan omilleen.
:flower:
PS. Oho, tulipa pitkä :O
Olen tietysti kestoinhokki palstalla, luomusynnytyksiä, imettämistä, kestovaippoja sun muita vastaavia erittäin paheellisia asioita ihannoivana. Onhan se tietysti hirveää, että toivoisi ihmisten ajattelevan omaa napaansa pidemmällä, olevan vähemmän itsekkäitä ja erinäisin tavoin myös hieman edes yrittävän ennaltaehkäisevän tiettyjä ongelmia, joita elämässä voi monin tavoin tulla. Suunnitelmallisuutta usein morkataan, mutta kyllä suunnitelmia kannattaa tehdäkin, jotta olisi edes suunta tiedossa johon elämäänsä haluaa kulkea.
En myöskään hyväksy kenenkään satuttamista ja siksi pistää kiehumaan lukea tutkimuksia joissa 30% suomalaisista hyväksyy lasten fyysisen kurittamisen. Samaan aikaan kun pitäisi ehkä kohentaa niitä omia henkisiä kasvatustaitojaan. Ei sekään silti tarkoita sitä, että itse olisin joka hetki virheetön äiti. On kuitenkin ihanteita, jotka on perusteltu ja joita olisi suotavaa edes yrittää noudattaa. Itsekriittisyyskään ihmisille ei olisi pahasta. Kyetä kohtaamaan ne virheensä. Joita on toki omaankin elämääni mahtunut ja olen ne kohdannut ja "julkisestikin" myöntänyt jotta joku saisi paremman mielen, mutta en jää vellomaan niissä vaan kuljen eteenpäin.
Olen myös hieman empatiakyvytön vaikkapa sikainfluenssahysteriassa. Aina löytyy ihmisiä, joilla menee paremmin.. ja aina ihmisiä, joilla menee huonommin. Silti omat empatiakyvyt eivät jaksa kanavoitua johonkin flunssaan, jota suurimman osa ei tarvitse edes todellisuudessa pelätä ja median hysteria uutisoinnin keskellä sitä on monesti tullut miettineeksi, että kunpa joku sikainfluenssa olisi itselläkin se suurin terveydellinen murhe. Joo, ei ole elämä reilua mutta kai sitä minäkin saan joskus olla yhyy-asenteella.
Ja ihmisten kettuilut parisuhteista tai kyselyt siitä miksi on sinkku.. ärsyttää. Ei tartte lätkäistä kun muutama sairauskertomus kuultavaksi, niin ei tartte ihmetellä miksi olen sinkku ja miksei pariutuminen edes ole päällimmäisenä mielessä. Olisihan se toki mukavaa jos olisi joku kuskaamassa tarvittaessa lääkäriin ja käymässä ruokakaupassa jos heikottaa. Niistä on vaan yksin selvittävä, ei hirveästi kiinnosta treffeillä käyntikään näillä lähtökohdilla. Niin tosiaan, olinhan niillä reilun 2vrk mittaisilla treffeillä kyllä äsken, joissa lähtökohtana olikin ettei haluta seurustella. Ei tarvinnut siis kärsiä minkäänlaisista suorituspaineista. Oli varsin mukavaa tavata erittäin mukava ihminen, keskustella ja hetken saada kokea niitä pieniä hetkiä, kuten vaikka sohvalla toisen kainalossa olemista rapsuteltavana.
Ja kaiken lisäksi olen niin pinnallinenkin. Ihan pelkkä täydellisen ulkomuodon tavoittelu on kaiken takana, eikä meikatessa esimerkiksi voi olla mielessä se, tai kauniit vaatteet päälle pukiessaan, että voi edes näyttää terveeltä. Eikä tosiaan tee mieli mussuttaa ruoalla itseään leveämmäksi tai sairaammaksi, koska on varsin paljon syitä pyrkiä noudattamaan mahdollisimman kokonaisvaltaisesti terveellisiä elämäntapoja. Eikä sekään aina riitä.. on paljon asioita ja hetkiä, joista nauttii siksi kun on edes jotain mistä nauttia ja etsiä positiivisia puolia elämään.
Sitten on hetkiä, kun tuntee itsensä erittäin huonoksi äidiksi. Eritoten silloin, kun joutuu sairaalahoitoon ja jättämään 4kk ikäisen imetetyn lapsen kotiin, kun ei ole voimia häntä nostaakaan. Ihan normaali 1-vuotias se silti tuntuu nykyään olevan. Ja toivottavasti normaalina pysyykin, onneksi isän luona on nytkin ollut hyvä olla jo parin viikon ajan, kun olen yrittänyt toipua ja samaan aikaan työntää syrjään ajatukset huonosta äitiydestä, kun joudun olemaan pienestä lapsesta erossa terveydellisistä syistä. Niin huono äiti ajatuksia välillä, että miettinyt joskus, jos olisi tiennyt sairastuvansa (joka tapahtui toisen raskauden aikana) en ehkä olisi koskaan lapsia hankkinutkaan jotta olisin välttynyt näiltä kaikilta tuskaisilta ajatuksilta.
Onneksi nuo ajatukset ovat ohimeneviä ja jotka poistaa parhaiten mm. puhelut 3-vuotiaalta, "Äiti nyt sinä et ole enää pipi ja voin tulla sinun luokse, olen sinun kulta ja rakastan sinua" :heart: Kyllä se äitiys on ollut oikea valinta ja myös suuri voimavara..
Valitettavasti joudun hieman murtamaan vielä 3-vuotiaan maailmaa ja lähtemään hän kainalossa aamulla lääkäriin käymään verikokeissa ja mahdollisesti hakemaan vahvempia lääkkeitä, joita en olisi halunnut popsia säännöllisesti edes vanhuksena, niin nyt jo alle kolmekymppisenä..
Eipä sillä, tarkoitus ei ollut ruikuttaa, kunhan pohdin. Jaksan yhä uskoa että vielä lähiaikoina kykenen käymään juoksulenkillä ja terveydellinen puolikin lähtee noususuuntaan, vaikka mun tuurilla saan vielä sen syövänkin.. kunhan pysyis edes vaikka 20 vuotta pois, niin ehtisi saada lapsukaiset maailmaan omilleen.
:flower:
