Tilitystä

31.10.2008
223
0
16
Saan jatkuvasti sähköpostilla kutsuja entisten opiskelukavereiden kemuihin. EVVK! Oon kerran mennyt. Kaikilla siellä tuntuu asiat olevan NIIIIIN mallillaan. Myönnetään, että vähän kateuskin hiipii, mutta...

Ihmiset ovat valmistumisen jälkeen viimeistään löytäneet hyvän duunin, miehen, menneet naimisiin ja saaneet lapsen/lapsia (tai 2 viim. toisinpäin). Kaikki tuntuu olevan mallillaan.

Mulla parisuhteeseen pystyminen vaati pitkän terapian. Terapia-ajat vaikeuttivat työllistymistä, ja olin työssä, jossa olin ylikoulutettuna. Tämä tilanne on tosin nyt korjaantunut, kun terapia loppui. Sitten alettiin yrittää lasta. Kierrot olivat stressin (joka ei johtunut lapsenteosta) vuoksi aivan sekaisin, ja todettiin PCO. Ennen lapsettomuustutkimusta pistimme itsemme jonoon adoptioneuvontaan ihan varmuuden vuoksi (siis mitään ei ole päätetty vieläkään). Tämä siksi, että jono on vuoden mittainen, ja miehelläni on enemmän ikää.

Tutkimuksissa ei minun osaltani huolta, onneksi. (Mieheni ei halunnut tutkimuksiin, mutta hänellä on jo lapsia.) Tulin raskaaksi, se meni kesken heti alussa. Otimme sen raskaasti.

Mitä sanoisin tuommoisessa luokkakokouksessa, jossa puhutaan synnytyksestä (ihmiset minua nuorempia), imetyksestä jne. Pitäisikö tokaista omat kuulumiset suoraan "Noh, tässähän meni terapiavuosia, ja sitten pystyin parisuhteeseen. Olen nyt naimisissa, hiljattain olin lapsettomuustutkimuksissa. Olemme adoptiojonossa, ja tässä hiljattain tuli keskenmenokin..."

Oikeesti... Mulla ei oo mitään sanottavaa tälle porukalle. No, eihän noihin kekkereihin tarvitse mennä (enkä todellakaan menekään), mutta jotenkin pahalta tuntuu.

Tiedän kyllä, että muiden asiat ei välttämättä oo niin ruusuisia kuin miltä voi näyttää, mutta... pahalta tuntuu kuitenkin. Miksi tuntuu kuitenkin siltä, että muilla menee vain sujuvasti, ja itse joutuu oikeasti tekemään töitä saadakseen monelle itsestäänselviä asioita? En oikein jaksaisi... Tuntuu niin epäreilulta...
 
Niin no.. Jokaisella on ne omat haaveensa ja unelmansa. Eihän sitä näistä "onnellisista perheistä" tiedä edes, mitä he ovat ikänsä haaveilleet ja onko heidän elämänsä edes sitä, mitä toivoisivat olevan. Kulissit on monilla aika vahvat vaikka sisällä kuohuisikin.

Mielestäni noissa kemuissa voi käydä, mutta tarvitseeko sitä sen enempiä sanoa, kuin että naimisissa olen ja onnellinen. Ei toisten tarvitse sinun yksityisasioita tietääkään =)

Älä murehdi sitä mitä sinulla ei ole vaan iloitse siitä, mitä olet saavuttanut. Sinulla kuitenkin on ihana (oletan) mies ja yritätte lasta. Lapsettomuuteenkin on monia hyviä hoitoja jos ei tärppäisikään. Itsekin olen keskenmenon kokenut, tosin vkolla 8+5 (menkoista). Ei se helppoa ollut, mutta sekin oli yksi uusi kokemus muiden kokemusten lailla.

Sinulla kuitenkin on työkin, etkä enää ole ylikoulutettu siihen. Sinullahan on asiat mallillaan. Olet jo kerran raskautunut eikä tutkimuksissakaan mitään vikaa löytynyt. En voi tietää kuinka kauan olette lasta yrittäneet, mutta varmasti se sieltä vielä tulee. Jaksa uskoa siihen. Yritä nähdä elämässäsi ne hienot ja upeat asiat, älä suotta keskity siihen, mitä muilla on sellaista, mitä sinä haluaisit. Se ennen pitkää kuluttaa ihmistä hyvin paljon.

Tuskimpa kaikki ihmiset elämänsä hyviä asioita on helpolla saaneet. Minullakin on ollut elämässä vaikka minkälaisia suruja ja murheita, mutta miksi kiinnittää huomiota niihin liiaksi? Varmasti sinulla on elämässä vaikka kuinka paljon hyviä ja valoisia asioita, kun vain antaisit itsellesi luvan nauttia niistä. Miksi suotta miettiä sitä, mitä on joutunut kokemaan päästäkseen tähänkin pisteeseen? Mennyt on mennyttä. Tulevan voi aina itse muuttaa ja ajatella elämästään kirkkaammin. Tsemppiä ja toivon, että raskautuisit pian!!
:hug: :hug:
 
Sanoit sen itsekin: kaikki tuntuu olevan mallillaan. Ei kukaan ala luokkakokouksessa tilittää surkeaa elämää, riitoja puolison kanssa tai muuta vastaavaa, jos ette satu olemaan ihan todella läheisiä. Todennäköisesti siellä on kaikilla enemmän tai vähemmän valitettavaa. Jonkun mies hakkaa, toisen pettää, kolmas on kaappilesbo ja siksi onneton... Vaihtoehtoja on monia.

Te olette käyneet miehesi kanssa raskaita asioita läpi. Te todella haluatte olla yhdessä, ette muuten olisi vaivautuneet terapiaan. Ilmeisesti asiat alkavat teilläkin joiltain osin olla hyvin mallillaan?

Lapsettomuus ja keskenmeno on helvettiä. Jatkuva pettyminen syö voimavaroja, siinä rumbassa ei jaksaisi enää mitään ylimääräistä. Muista kuitenkin ettet ole yksin. Meitä on täällä paljon -valitettavasti. Ehkä joku luokkakavereistasikin. :hug:
 
Siitä terapiasta: mä kävin sitä yksin, mutta kyllä me todella halutaan tämäkin vaihe käydä yhdessä läpi. Parisuhteeseen pystymisen lisäksi terapia on pelastanut koko loppuelämäni. Olisin tosi hukassa itseni kanssa ilman sitä.

Kiitos rohkaisevista kommenteista. Jotenkin en vain itse pystyisi menemään näihin tilanteisiin, koskien siis näitä entisiä opiskelukavereita. Jotenkin nämä tilanteet vain tuntuvat liian pinnallisilta, ja siksi ajanhukalta. . Voihan tässä olla joku luonne-erokin minun ja heidän välillä, en tiedä. No eihän mun tarvitse mennäkään, mutta jotekin häiritsee, joku ihme pakkomielle mulla tuntuu tässä olevan, kun näitä miettii... Täytyy vain jatkaa nyt eteenpäin...

 

Yhteistyössä