S
"surku"
Vieras
Heipsis!
Kotona olo alkaa pian olla lopuillaan kun on aika palata kotiäidin roolista työelämään. Lapset ovat nyt 3,5v ja 2v. Isompi alkaa olla jo kypsä hoitoon ja kaipaa leikkiseuraa, mutta pienempi vielä kiinni äidissä aika paljon... ja ehkä eniten äiti on kiinni lapsissaan, sillä mitä lähemmäs töihinlähtö tulee, sitä enemmän ahdistaa. Samalla vaihdan työpaikkaa pois entisestä, kun sain vakituisen työn tulevasta paikasta. Työmatka on lyhyt, lapset saavat alkuun olla vielä kotona isän hoidossa muutaman kk:n, ja kaiken pitäisi olla kunnossa, mutta itselle tämä elämänmuutos tuntuu kuin olisin painajaiseen herännyt. Ristiriitaista sinänsä, vielä vähän aikaa sitten olin kypsä lähtemään töihin kun kotona olo alkoi jo puuduttaa niin paljon, ja kun hain tuota työpaikkaa, se tuntui hyvältä ajatukselta. Mutta nyt kun on tosi kyseessä, tuntuu kuin se olisi kuolema, on alkanut kaduttaa aivan valtavasti. Itkua täällä tihrustan jo pelkästä ajatuksesta että pitää "luopua" lapsistaan... ihan kuin olisin menettämässä heidät kokonaan!
En tiedä miten tästä selviää, helpottaako se sitten vai perunko koko homman. Tiedän, ettei sitä voi ikuisuuksiin olla kotona, ja nyt on sellanen paikka josta olisi "viisasta" pitää kiinni, mutta nämä asiat eivät juuri tämän paniikin rinnalla tuo helpotusta. Miten muut äidit olette selvinneet työhönpaluusta, mitä ajatuksia on herännyt?
Kotona olo alkaa pian olla lopuillaan kun on aika palata kotiäidin roolista työelämään. Lapset ovat nyt 3,5v ja 2v. Isompi alkaa olla jo kypsä hoitoon ja kaipaa leikkiseuraa, mutta pienempi vielä kiinni äidissä aika paljon... ja ehkä eniten äiti on kiinni lapsissaan, sillä mitä lähemmäs töihinlähtö tulee, sitä enemmän ahdistaa. Samalla vaihdan työpaikkaa pois entisestä, kun sain vakituisen työn tulevasta paikasta. Työmatka on lyhyt, lapset saavat alkuun olla vielä kotona isän hoidossa muutaman kk:n, ja kaiken pitäisi olla kunnossa, mutta itselle tämä elämänmuutos tuntuu kuin olisin painajaiseen herännyt. Ristiriitaista sinänsä, vielä vähän aikaa sitten olin kypsä lähtemään töihin kun kotona olo alkoi jo puuduttaa niin paljon, ja kun hain tuota työpaikkaa, se tuntui hyvältä ajatukselta. Mutta nyt kun on tosi kyseessä, tuntuu kuin se olisi kuolema, on alkanut kaduttaa aivan valtavasti. Itkua täällä tihrustan jo pelkästä ajatuksesta että pitää "luopua" lapsistaan... ihan kuin olisin menettämässä heidät kokonaan!
En tiedä miten tästä selviää, helpottaako se sitten vai perunko koko homman. Tiedän, ettei sitä voi ikuisuuksiin olla kotona, ja nyt on sellanen paikka josta olisi "viisasta" pitää kiinni, mutta nämä asiat eivät juuri tämän paniikin rinnalla tuo helpotusta. Miten muut äidit olette selvinneet työhönpaluusta, mitä ajatuksia on herännyt?