hip-pi: voi olla hyvin mahdollista että ystäväsi lapsi on oppinut "pahoja tapoja" päivähoidosta, näin on käynyt monelle minunkin tuttujen lapsille. Tais sitten niin, että lapsi on hoidossa kiltti, mutta purkaa tunteensa ja kiukkunsa sitten vasta kotona, missä uskaltaa olla oma itsensä. Keskustelujen huomio kannattaisi varmaan siirtää siihen, että onko lapsella paha olla tai vaivaako sitä joku? Miksi käyttäytyy niin? Ja jos jatkuvasti täytyy selittää samoja asioita, silloin lapsi ei ole täysin ymmärtänyt miksi asiat tehdään niin. Esim. jos ei suostu istumaan omassa istuimessaan, täytyy lapselle selittää miksi sielä istutaan ja vanhemmalle voisi näyttää vaikka netistä videon kuinka pahasti kolarissa voi käydä. Sitten tehdä sopimus siitä että minkä ikäisenä etupenkille on turvallista tulla ja hyvässä yhteishengessä sopia että lapsi istuu takapenkillä. Tämä keskustelu olisi tietenkin hyvä käydä ihan jossain muussa tilanteessa kuin itse tilanteessa, niin että lapsi on yhteistyöhaluinen. Sitten jos meinaa vielä reissuun lähtiessä mennä etupenkille, niin muistuttaa sopimuksesta ja siitä että sopimuksia ei saa rikkoa. Vertaa vaikka johonkin lapselle mieluisaan tilanteeseen esim. "Olisiko kiva jos sopisimme että lähdemme hop loppiin ja sitten peruisinkin reissun sinne koska en haluakkaan mennä vaan haluan olla tietokoneella mielummin?" tmvst.
Oletko hip-pi miettinyt että mikä on tärkeintä? Se että lapsesi ei kiusaa ketään silmiesi edessä vai se ettei se kiusaa ketään ylipäätänsä. Kolahti vain tuo sun kommentti siitä, että lapsesi ei uskaltaisi sinun silmiesi edessä kiusata ketään. Jos uhkaat lastasi että jos hän kiusaa niin lähdette kotiin, lapsi ei ajattele mitä kiusaaminen toiselle tekee ja miltä se toisesta tuntuu, vaan hän ajattelee vain mitä siitä minulle seuraa..Jos lapsi ymmärtää tunteita ja hänen huomionsa herätetään siihen miten hän omalla toiminnallaan vaikuttaa muihin ihmisiin, huomaa hän ajan mittaan että saa siitä itsekin hyvää oloa kun tuottaa toiselle hyvän mielen ja päin vastoin.
Tavallinen vanhempi,yksin:On ihan totta että on eriasia onko yksi lapsi vai monta ja miten kiireinen oma elämä on. Itselläni on ihanteellinen tilanne siinä mielessä että saan olla lapseni kanssa kotona siihen asti kun hän täyttää kolme, ja toista ei ole näillä näkymin tulossa kun yksinhuoltaja olen. Mutta emme silti mene kuitenkaan lapsen pillin mukaan vaan molempien tarpeiden mukaan yhteistuumin.
Voihan U/K/L tavallaan ajatella rangaistuksena, mutta se on ehkä enemmän sellaista henkistä rangaistusta kuin fyysistä..Jäähypenkit on sitten iha oma lukunsa, niitä en ikinä käyttäisi. Alunperinkin ne on tarkoitettu väliaikaiseksi ratkaisuksi todellisiin ongelmaperheisiin, mutta mm. nanny-ohjelmien myötä monet ovat ottaneet ne mukaan normaaliin arkeen. Kuten "äiti myös" sanoi U ja K tuntuu henkiseltä väkivallalta, miksi lapsi tuntisi toisin?
Nyt hiukan tuntuu, että haluat ymmärtää kirjoitukseni pahimmalla mahdollisella tavalla, mikä on kyllä hyvin yleistä tällä palstalla. Kommentoinpa silti.
Toki ymmärrän, että ystäväni lapsi on voinut oppia kiusaamista päiväkodista, mutta sen ei saisi antaa jatkua. Tietysti on tärkeintä, että lapsi ei kiusaa koskaan, mutta tarkoitin, että minun silmieni alla hän ei kiusaisi, koska olen paikalla ja lopetan sen. Niin kuin soisin jokaisen vanhemman tekevän ja siihen myös pystyvän. Tämä ystäväni sanoo siitä pari kertaa, mutta kun tyttö vain juoksee pois eikä kuuntele tai ainakaan ei lopeta, hän on voimaton, ja lapsi jatkaa kiusaamista.
Jos tällaisessa tilanteessa lapsi ei suostu keskustelemaan, niin silloin on hänet laitettava lopettamaan. En voi kuvitella, että kovinkaan moni ihminen maailmassa tästä kehtaa ainakaan julkisesti olla eri mieltä. Kiusaaminen pitää ainan pyrkiä lopettamaan välittömästi.
Sitä paitsi, me olemme 5-vuotiaan tyttäremme kanssa käyneet näitä asioita läpi, enkä ole koskaan hänen nähnyt kiusaavan tai jättävän ketään leikin ulkopuolelle (ei edes pikkuveljeä hänen kavereidensa pyynnöstä), mutta olen nähnyt hänen puolustavan kiusattua. Vaikeaa olisi minun kuvitella hänen kiusaavan ketään, mutta jos näin kävisi, se loppuisi, kun saisin tietää. Tämän takia auktoriteetti on tärkeää: ettei lapsi kiusaa/vahingoita itseään eikä muita.
Joskus kiusaaminen on seurausta siitä, että kiusaajalla on itsellään paha olo, mutta olen kyllä pienestä pitäen kapinoinut ajatusta vastaan, että suinkaan aina asia näin olisi. Nykyajan tutkimukset alkavat puoltaa sitä ajatusta, että lapsi kiusaa usein sen takia, että hän saa sitä valtaa/suosiota. Itsekin uskon asian monessa suhteessa olevan juuri näin.
Tuosta turvaistuin-jutusta en sano muuta kuin, että tietenkin asia selitetään lapselle, miksi hänen pitää olla turvaistuimessa jne., mutta tuntisin itseni joksikin heittopussiksi, jos sitä alkaisin joka kerta selittää. Jos lapsi alkaa temppuilemaan näissä tutuissa tilanteissa, joissa hän varmasti tietää, miksi pitää tietyllä tavalla käyttyätyä, olisi hullua, pähkähullua, joka kerta alkaa selittää se sama asia. Miksi lapsi sitten käyttäytyy näin? Koska hän on väsynyt, koska hänellä on uhmaikä, koska hän on LAPSI.
Minun esikoiseni kanssa meillä ei koskaan ollut juurikaan suurempaa "riitaa". Asiat keskusteltiin, mutta kuten yllä sanotaan, tällaisen tilanteen saamiseksi tarvitaan aikaa. Toisen lapsen kanssa on ollut vaikeampaa (lue: ei mitään katastrofia, normaalia), ja olen ajatellut sen johtuvan paljolti siitä, että aikaa ei ole antaa hänelle niin paljon kuin silloin, kun olin kotona kahdestaan esikoiseni kanssa. Sinäkin voit alkaa ajatella vähän eri tavalla, jos saat toisen lapsen kohtuu pian.
Vielä tuohon kommentoin, että U/K ovat henkistä väkivaltaa em. aikuisenkin näkökulmasta, niin onhan tuo melkoista yksinkertaistamista. Se, että uhkaa vaikkapa jättää/tappaa/pettää on varmaankin eri asioita kuin, jos uhkaa jättää lapsen ilman jälkkäriä, jos tämä ei syö yhtään ruokaansa. Eller hur?
