V
vierailija
Vieras
Olen hankalassa tilanteessa ja toivoisin täältä tsemppiä tilanteen sietämiseen. Apua ette voi antaa, mutta toki vinkkejä miten tässä itse etenisit. No asiaan...
Olen ollut naimisissa 12 vuotta ja olen 33 vuotias. Puolisollani ja minulla on 4 ihanaa lasta joita rakastamme yli kaiken. Parisuhteemme sen sijaan on ollut vaiheittain erittäin vaikea, henkisesti väkivaltainen ja tuhoava, mutta aina olemme pysyneet yhdessä ja päättäneet hakea apua yksilö- ja pariterapiasta. Se on ollut suureksi avuksi ja tilanne on tällä Hetkellä rauhallinen. Rakkautta riittää mutta takaraivossa hakkaa ajatus, milloin taas mennään ja kovaa.
Kun aloin seurustella puolisoni kanssa 17 vuotiaana, minulla oli myös toinen pojan kanssa henkinen yhteys. Tämä toinen mies oli hyvin murtunut kun kerroin että päätän mennä naimisiin puolisoni kanssa. Puolisoni oli hyvin mustasukkainen tästä minun ja toisen miehen suhteesta ja syystä tietenkin. Lupasin että emme pidä yhteyttä. No, eihän sitä niin vain unohda. Tämä toinen kävi moikkaamassa minua töitten jälkeen, tuli junalla kurkkaamaan ekaa lastamme ja muutenkin oli kiinnostunut mitä mulle kuuluu. Mietin usein mitä tälle toiselle kuuluu ja olisi ihana nähdä häntä.
Meni vuosia ja emme olleet yhteyksissä, mitä nyt välillä vaihdettiin viestit miten menee ja onniteltiin uusista ammateista jne... tällä miehellä on ollut useita kumppaneita ja nykyisensä kanssa on ollut yhdessä 6 vuotta. Se on hänen Pisin suhde.
Nyt, olemme siis tunteneet toisemme 15 vuotta ja viime tammikuussa laitoin viestiä että miten menee. Olemme viestitelleet usein, välillä päivittäin, välillä ollut taukoja. Puolisoni ei pidä asiasta mutta kun sanon, ettei tässä enää ole mitään, hän rauhoittui. Nyt tämä toinen mies kertoi ettei ole pystynyt unohtamaan minua koskaan, ei ole rauhaa elämässä ja aina kovin levoton olo. En voi kiistää etteikö itselläkin olisi tästä meidän jutusta vähän epämääräinen olo. Aina kun tulee viesti, hyppää sydän kurkkuun.
Tilanne on haastava, en tiedä mitä tehdä. Rakastan puolisoani vaikka onkin ollut todella vaikeaa. Järki sanoo että nyt tähän hommaan stoppi ja lopetat viestittelyn heti. Sydän sanoo toista. Oon niin turhautunut ja soimaan itseäni miksi tässä iässä pitää alkaa tunteilemaan kun just on saanut oman parisuhteen 10v hel**tin vihdoin tasapainoon. Meille avioliitto on pyhä ja kun on luvattu niin on luvattu. Että hautaan asti ollaan yhdessä tuli mitä tuli.
Kiitos jos jaksoit lukea ja saa antaa mielipiteitään kuinka itse tekisit.
Olen ollut naimisissa 12 vuotta ja olen 33 vuotias. Puolisollani ja minulla on 4 ihanaa lasta joita rakastamme yli kaiken. Parisuhteemme sen sijaan on ollut vaiheittain erittäin vaikea, henkisesti väkivaltainen ja tuhoava, mutta aina olemme pysyneet yhdessä ja päättäneet hakea apua yksilö- ja pariterapiasta. Se on ollut suureksi avuksi ja tilanne on tällä Hetkellä rauhallinen. Rakkautta riittää mutta takaraivossa hakkaa ajatus, milloin taas mennään ja kovaa.
Kun aloin seurustella puolisoni kanssa 17 vuotiaana, minulla oli myös toinen pojan kanssa henkinen yhteys. Tämä toinen mies oli hyvin murtunut kun kerroin että päätän mennä naimisiin puolisoni kanssa. Puolisoni oli hyvin mustasukkainen tästä minun ja toisen miehen suhteesta ja syystä tietenkin. Lupasin että emme pidä yhteyttä. No, eihän sitä niin vain unohda. Tämä toinen kävi moikkaamassa minua töitten jälkeen, tuli junalla kurkkaamaan ekaa lastamme ja muutenkin oli kiinnostunut mitä mulle kuuluu. Mietin usein mitä tälle toiselle kuuluu ja olisi ihana nähdä häntä.
Meni vuosia ja emme olleet yhteyksissä, mitä nyt välillä vaihdettiin viestit miten menee ja onniteltiin uusista ammateista jne... tällä miehellä on ollut useita kumppaneita ja nykyisensä kanssa on ollut yhdessä 6 vuotta. Se on hänen Pisin suhde.
Nyt, olemme siis tunteneet toisemme 15 vuotta ja viime tammikuussa laitoin viestiä että miten menee. Olemme viestitelleet usein, välillä päivittäin, välillä ollut taukoja. Puolisoni ei pidä asiasta mutta kun sanon, ettei tässä enää ole mitään, hän rauhoittui. Nyt tämä toinen mies kertoi ettei ole pystynyt unohtamaan minua koskaan, ei ole rauhaa elämässä ja aina kovin levoton olo. En voi kiistää etteikö itselläkin olisi tästä meidän jutusta vähän epämääräinen olo. Aina kun tulee viesti, hyppää sydän kurkkuun.
Tilanne on haastava, en tiedä mitä tehdä. Rakastan puolisoani vaikka onkin ollut todella vaikeaa. Järki sanoo että nyt tähän hommaan stoppi ja lopetat viestittelyn heti. Sydän sanoo toista. Oon niin turhautunut ja soimaan itseäni miksi tässä iässä pitää alkaa tunteilemaan kun just on saanut oman parisuhteen 10v hel**tin vihdoin tasapainoon. Meille avioliitto on pyhä ja kun on luvattu niin on luvattu. Että hautaan asti ollaan yhdessä tuli mitä tuli.
Kiitos jos jaksoit lukea ja saa antaa mielipiteitään kuinka itse tekisit.
