Toggle sidebar

Toiseen rakastuneet/pettäneet, mutta yhteen palanneet: mikä sai teidät palaamaan entisen kanssa yhteen?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Minäkö se oikea sittenkin?
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Vastaa
M

Minäkö se oikea sittenkin?

Vieras
Toivoisin kertomuksia/tosiasioita, jos olet ihastunut vakavissasi/rakastunut/pettänyt puolisoasi, mutta (vaikkapa ilmitulon jälkeen) kuitenkin olette jatkaneet yhdessä. Mikä sai sinut palaamaan entisen kanssa yhteen? Eikö uusi halunnutkaan sinua vai oliko se uusi sittenkin ihan outo, jonka kanssa ei sittenkään sujunut. Vai muuttuiko puolisosi edukseen ja alkoiko hänkin kulkea baareissa yms., kun jäit kiinni.

Olisi mukava kuulla tuntemattomien ihmisten kommetteja ihan omaan tarpeesee. Mieheni rakastui toiseen jonkun kuukauden ajaksi, 'virallista' suhdetta heillä ei ollut. Kiinni jäi ja nyt haluaa ehdottomast oll ja jatkaa kanssani, koska olen mukava ja hieno ihminen... hmmm!

Voiko näin olla mahdollista, että hetkeksi hairahtuu ja sitten huomaakin, että oma vanha puoliso se sittenkin on se oikea? Koska kyselen sitä täällä, taidan olla vähän epäileväinen tämmöiseen 'ihmeparantumiseen'. Minä haluaisin jatkaa liittoamme, mutta mikähän voisi olla motiivi jatkamiseen pettäjällä??

Olisi kiva jos joku kertoisi omia kokemuksiaan ja ajtuksiaan/motiivejaan takaisin yhteenmenolle.
 
...kirjoittele muut kun ne petetyt omista tunnoistaan? Missä ne pettäjät luuraa, treffipalstoillako?

Minäkin haluasin kuulla miksi puolisoni halusikin yhtä-äkkiä takaisin perheensä luo...
 
Täällä yksi pettäjä. Petin miestäni parin vuoden yhdessä asumisen jälkeen, koska rakastuin. Jäljestä käsin kerroin hänelle tapahtuneesta, ja sanoin haluavani eron. Nuori ja tyhmä kun olin, annoin hänen kyyneltensä ja anelujensa hellyttää minut, ja jatkoimme yhdessä, vielä 8 vuotta. Auta armias, miten tyhmä voi nainen olla.

Annoin siis painostaa itseni takaisin rakkaudettomaan suhteeseen, koska hän vannoi ettei voi elää ilman minua, ja halusi että tämä tapaus jätetään taakse eikä siitä koskaan enää puhuta. Hänen versionsa asiasta oli - ajan kanssa yhä enenevässä määrin - että jäin omasta halustani, ja että olen hairahtunut sika, jota tulee rangaista petoksestaan. Voitte kuvitella, että vuosien mittaan parisuhteemme sai aika sairaita piirteitä, nimenomaan henkisesti. Minä moneen otteeseen kyseenalaistin suhteemme jatkon järkevyyden, mutta aina hän jostain ihmeellisestä syystä halusi jatkaa yhdessä. Ja minä suostuin. Siihen asti, kunnes viimein sain kerättyä itseni rippeet, ja erottuani hänestä.

Voin kertoa, että kun sain suljettua oven takanani, tuntui kuin vuosien taakka olisi tippunut harteilta. En ole koskaan ollut niin onnellinen, ja nauttinut OMASTA elämästäni, kuin tuon eron jälkeen.

Ja miksi exäsi halusi takaisin luoksesi? Kukaan meistä ei aidosti voi tietää, mitä hänen päässään liikkuu. Ehkä luonasi on mukavaa, kaunis koti, valmista ruokaa ja tuttua seuraa. Ehkä tuo uusi rakastettu ei huolinutkaan häntä, ei ollut tosissaan tai tunteet olivat miehesi kuvittelemia. Tai ehkä - kenties huomaamattasi - painostat ja kiristät häntä takaisin luoksesi. Marttyyrin leikkimeinen on yllättävän tehokas painostuskeino. Vaatii nimittäin tosi kivisydämmen olla reagoimatta, kun tuttu puoliso itkee ja pitää sinua vastuullisena omasta kurjuudestaan. Ehkä sinusta tuntuu että et ole painostanut, mutta se voi olla vain sinun näkemyksesi.

Jos puoliso pettää, se kertoo aina siitä, että parisuhteessa ei kaikki ole kunnossa. Tuollaisessa tilanteessa on helppo nähdä itsensä loukattuna pyhimyksenä, ja projisoida kaikki syyllisyys toisen niskaan. On ihan omakin etusi jos pystyt tarkastelemaan tilannetta tasapuolisesti. Silloin sinulla nimittäin on edellytykset pohtia todellisia eväitä suhteen jatkamiselle. Nuo 8 vuotta olivat todella kurjia ja kuluttavia minulle, ja vaikka se nimenomaan oli puolisoni joka halusi jatkaa, uskon että myös hänelle ne olivat yhtä helvettiä.

Koettakaa te olla fiksumpia kuin minä ja välttää samanlaiseen tilanteeseen ajautuminen. Jos päätätte jatkaa, menkää vaikka parisuhdeterapeutille selvittämään tilanne. ÄLKÄÄ missään nimessä vain lakaisko asiaa maton alle, siellä sieltä se vain mätii ja tekee kaikille kipeää.
 
Petin avopuolisoani siinä vaiheessa kun olimme olleet kymmenen vuotta yhdessä mutta meillä ei ollut mitään yhteistä elämää. Olimme aika etääntyneet toisistamme, muistan viettäneeni kesälomiakin yksin kun mies oli aina töissä. Kaipasin taas sitä tunnetta että elän, moneen vuoteen en ollut tuntenut eläväni enää.

Rakastuin sitten toiseen ja petin miestäni muutamaan otteeseen hänen kanssaan. Tietysti monen vuoden kaamoksen jälkeen kaikki tuntui niin vaaleanpunaiselta. Halusin lähteä silloisesta suhteestani ja muutin omilleni. Ei siitä jutusta sitten kuitenkaan tullut mitään ja kun sain etäisyyttä asioihin aloin nähdä ne eri valosta. Olisimme voineet avopuolisoni kanssa koittaa parantaa tilannetta ja alkaa taas tehdä yhdessä asioita. En vain antanut hänelle siinä vaiheessa mahdollisuutta siihenkään.
Mies löysi sitten parin kuukauden sisällä uuden, olen ajatellut että ellei olisi niin pian löytänyt uutta, olisimme todennäköisesti yrittäneet vielä yhdessä. Minä olin opetukseni saanut ja osasin arvostaa miestä eri tavalla. Tajusin että ei se ruoho ole yhtään vihreämpää aidan toisella puolella.

Mutta eteenpäin on sitten vain mentävä, suhteessa olen tälläkin hetkellä mutta se on ollut tosi vaikea alusta lähtien. Helpompaa olisi ollut koittaa rakentaa "uutta" pitkäaikaisen puolison kanssa joka tuntee sinut läpikotaisin ja jonka sinä tunnet läpikotaisin. Elämä on oppimista, minä opin sen että jos vielä joskus päädyn pitkäaikaiseen hyvää suhteeseen, teen kaikkeni sen puolesta enkä vain lähde karkuun ongelmia.
 
on minun vastaukseni kysymykseesi. Tarinani on aikalailla samanlainen kuin Emmi78:llakin, paitsi että me olimme olleet jo 17 vuotta yhdessä, kun petin. Suostuin jättämään uuden rakkauteni, koska mieheni itki ja rukoili, etten rikkoisi perhettä. Säälistä sitten suostuin, mutta en silti koe, että se olisi ollut virhe. En olisi sitä, mitä nyt olen, ellen olisi käynyt läpi tuota kaikkea. Viisi vuotta kestin sitä helvettiä, mikä yhteenpaluusta seurasi. Erosimme muutama vuosi sitten ja voin rehellisesti sanoa, että olen onnellinen, vaikka elämä ei nytkään ole helppoa.
Sinun kannattaisi keskustella miehesi kanssa pettämisen syistä, nehän eivät katoa minnekään, vaikka palaisittekin yhteen. Kannattaa myös kysyä, jättikö tämä nainen miehesi vai miehesikö jätti hänet. Suhteessa yleensä ovat tunteet mukana toisin kuin satunnaisissa hairahduksissa, ja niitä voi olla vaikea kohdistaa uudelleen siihen "vanhaan" puolisoon, varsinkin jos tämä uusi kumppani on jättänyt puolisosi. Todennäköisesti hän pettää sinua uudelleen ja on toisella kerralla taitavampi. Luulen, että tuo eka suhde oli vain "harjoittelua", josta hän jäi liian pian kiinni. Hän ei ehtinyt tutustua uuteen kumppaniin niin hyvin, että olisi uskaltanut luopua kaikesta entisestä ja siksi haluaa palata takaisin. Toisaalta miehet ovat niin heikkoja ja mukavuudenhaluisia, että eivät uskalla erota entisestä, ja kalliiksihan se saattaa myös tulla. Varmaan toivoisit enemmän positiivisia kokemuksia, mutta niitä taitaa olla vähemmän näissä tapauksissa. Avioliitto tai parisuhde on pilalla aina, kun jompikumpi on uskoton, ja sitä voi olla mahdoton korjata. Toki sitä kannattaa yrittää jos oikeasti välittää toisesta ja uskoo hänenkin vilpittömyyteensä, mutta kokemusteni perusteella väitän, että ero on edessä ennemmin tai myöhemmin.
 
Edelliselle tiedoksi: luulen, että mieheni tuli jätetyksi eli toinen nainen ei ollutkaan kiinnostunut pitemmälle menneestä suhteesta, nainen vain halusi hauskaa seuraa ja illanviettoja. Tiedän, että mieheni on vaikea unohtaa tätä naista ja heidän yhteisiä hetkiään. Olen joskus ollut itsekin ihastunut toiseen (mutten kuitenkaan pettänyt, järki tuli väliin), joten ajatukset kiertää ainakin vuoden jos toisenkin samassa ihmisessä (=tunteessa). Mutta omalta kohdaltani tiedän, että tänään noin 6 vuotta tapahtuneen jälkeen ihmettelen syvästi, mitä oikein näin siinä tyypissä!!! Onko kyse kohdallani siitä, etten oikeasti pettänyt enkä ollut rakastunut ja siksi pystyin kohdistamaan tunteeni mieheeni uudelleen. Minun mieheni oli todennäköisesti tosi ihastunut ja ainakin 'vähäsen' rakastunutkin. Siksi ihmettelenkin, miksi hän haluaa niin palavasti olla ja jatkaa minun kanssani. Onko hänellekin tullut järki, koska näistä tapahtumista on jo yli puoli vuotta? Vai onko todella kyse, ettei mies halua jäädä yksin, koska uutta ei olekaan näköpiirissä... Tämä voisi olla todennäköinen syy, sillä miehet ovat usein arkoja jäämään yksin.

Meillä on yhteisiä vuosia takana yli 20, kolme lasta ja paljon yhteistä historiaa, josta suurin osa on hyvää ja mieluista muistella. Ehkä mieluummin jokainen haluaisi lukea positiivisia palautteita, mutta kyllä minä luen ne keljummatkin. Olen suora ihminen ja nyt kun mietiskelen syitä jatkoon, haluan pitää reaaliteetitkin mielessä: lapset ja pitkä yhteinen, hyvä historia. Niihin reaaliteetteihin kuuluu myös mahdollinen syy miehen innokkuuteen olla yhdessä. Enhän toki halua olla sinisilmäinen blondi, joka uskoo mitä toinen sanoo, minun on helpompi jatkaa elämää yhdessäkin, kun tiedän mikä meitä pitää yhdessä. Minä välitän miehestäni kovin ja jos hän välittää minusta vaikkapa seuraavat viisi vuotta olemalla uskollinen, välittävä ja perheestään huolehtiva mies, minulle passaa. Jos sen viiden vuoden kuluttua tulee uusi salarakas, tulkoon - lapset ovat jo isoja enkä minäkään ihan ikäloppu - enköhän pärjää ilmankin, (pääasia on minusta ettei ihan pikku-salarakkaat hajottaisi kotia, varsinkaan kun aviomieheni ruikuttaa oikeasti yhteistä jatkoa!). Siinä vaiheessa jo uskon, että parempi on erota. Ja kuka sen tietää, jospa se onkin minun vuoroni käydä 'naapurissa' viiden vuoden päästä :).

Ehkä nämä syyt on vääriä yhdessäololle, mutta kyllä tämmönen pikku hyppy syrjään saa vipinää aikaseksi vanhaankin suhteeseen. Ja loppujen lopuksi joskus asiat voivat kääntyä paremmaksi kuin ne ennen olivatkaan, vaikka tänne vastasivatkin ne, joilla liitto oli mennyt päin mäntyä yhteenpalun jälkeen. Minä yritän olla toiveikas, mutta en todellakaan ole yhtään sen sinisilmäisempi kuin ennenkään. Ehkä onnistumme herättämään henkiin vanhat tunteet pitemmäksikin aikaa, ehkä emme. Kenenkään ei kannata tehdä kuitenkaan pikapäätöksiä, sillä niitä saattaa joutua katumaan jo seuraavana päivänä...
 
Me vatkasimme suhteessamme edes takaisin vuoden verran, kun mies tunnusti vanhoja pettämisiään minulle. En oikeasti tiedä millaisia suhteita tai irtosuhteita hänellä oli ollut -ja onko niin väliäkään. Olimme erossa jonkin aikaa ja ainakin minulla oli uusia suhteita ja olin tosi ihastunutkin yhteen ja olisin ollut valmis suhteeseen hänen kanssaan. Hän sitten perääntyi koko jutusta ja pikku hiljaa mieheni kanssa palasimme yhteen. Mieheni oli koko ajan halunnut jatkaa kanssani. Minä olin tosi katkera, kävimme parisuhdeterapiassa muutaman kerran ja kävin siellä yksinkin, koska miehestäni se oli ihan tyhjää touhua. Ihan turhaa se terapiassa käyminen oli lopulta minullekin. Riitelimme mieheni kanssa jatkuvasti, yleensä taisin olla minä, joka alkoi kaivella menneitä. Parin kaljan jälkeen -riitoja kesti varmasti parikin vuotta. Ihme, että meistä kumpikaan kesti sitä aikaa!

Nyt on kulunut jo viitisen vuotta ja on ihanan seesteistä. En tiedä onko mieheni pysynyt kaidalla tiellä, mutta itse en ole, tosin nyt ei 1.5 vuoteen ole ollut yhtään irttaria. Luulen, että kostin kaikki menneet ja tulevatkin suhteet miehelleni!!

Voi tästä vielä jotain tullakin! Meillä on yhteistä taivalta takana lähes 25 v ja kaksi murkkuikäistä lasta. Luulen, että lyhyempi yhteinen historia tai lapsettomuus olisi kaatanut koko paletin.

Sen verran tuosta opin, että asioita ei pidä ottaa niin vakavasti. Kaikki on hengissä ja suht hyvällä fiiliksellä ja sillä mennään. Jos jatkat miehesi kanssa varaudu siihen, että ikäviä fiiliksiä tulee pintaan ihan ihmeellisissä tilanteissa vielä pitkään. Jos ei siitä mitään tunnu tulevan, niin ainahan voit lopettaa suhteen! Tsemppiä!
 
Pieneksi vinkiksi vaan, että jos suhteenne kuitenkin jatkuu sen jälkeen kun kumppaninne on teitä pettänyt ja olette sopineet ja päättäneet antaa anteeksi hänelle, niin ÄLKÄÄ ENÄÄ KIDUTTAKO HÄNTÄ NÄILLÄ MENNEILLÄ ASIOILLA!!! Meillä nimittäin myös minä olin pettäjä, mutta vain ja ainoastaan sen verran että erehdyin suutelemaan toista. Tiedän että se oli väärin, mutta en koe sitä niin suurena "rikoksena" kuin mieheni koki. Käsittelimme asian ja mies itse halusi kanssani jatkaa. Pyysin anteeksi ja sovimme, että tämä ei toistu. Kuitenkaan tämä ei riittänyt miehelleni... hyvin pian tämän jälkeen tämä minun kauhea "rikokseni" otettiin esille jokaisen riidan yhteydessä, tämän takia myös aiheutui lukuisia riitoja, tämän takia mies sai haukkua minut jatkuvasti huoraksi ja "jokaisen mukaan lähtijäksi", hän sai solvata, haukkua, raivota, sanoa niin pahasti ja alentavasti kuin ikinä osasi, mieheni sai tehdä mitä halusi, vetosi vain tähän yhteen suuteluun... hän sai lähteä baariin, katoilla päiviksi, sai tavata uusia naisia (aina numeroidenvaihtoon ja yhteydenpitoon asti, ei onneksi kuitenkaan pettänyt)... tuntui että mieheni piti minua jonain saastana, likaisena lutkana. Sanoi myös monesti, ettei voi enää koskea minuun, eikä tiedä mitä olen taas mennyt tekemään... vaikka kaikki jäi todellakin tähän yhteen ainoaan suuteluun!!! Tällaista jatkui kuitenkin vuosia... Surullisena ja kärsineenä edelleen muistelen. Kyyneleet tulee väkisinkin silmiin. Vuosien henkistä väkivaltaa yhden suudelman takia!!! Olisi vaikka kostanut suutelemalla itsekin toista!! Vuosien piina ja henkinen kidutus... sattuu edelleen!!! :(
 
... jälleen riitelimme, jauhoimme tuota samaa asiaa. Lopuksi melkeinpä jo pakkasimme laukkumme ja sovimme aamulla puhuvamme, miten toimimme.

Mutta minun piti yöllä nousta kirjoittamaan anteeksipyyntökirje. Otan täysin niskoilleni syyn eilisestä riidasta ja pahan muistelusta. Niin kuin tuo edellinen kirjoittajakin on kirjoittanut ja allekirjoitan sen täysin: jos haluaa olla yhdessä ja haluaa antaa anteeksi, MINUN EI PIDÄ RANGAISTA MIESTÄNI ENÄÄ MUISTUTTAMALLA MONISSA ERILAISISSA TILANTEISSA TAPAHTUNEESTA. Olet todellakin oikeassa, minun mieheni on ainakin toistaiseksi jaksanut kuunnella minua, vaikka välillä jo kyllästtytää ja raastaa asia varmasti. Eilisen riidan ja muistuttamisen jälkeen ymmärsin, että minä itse ajan nyt miestäni pois!! Se säikäytti minut todella!

Minunkaan mieheni 'rikos' ei ole sängystä sankyyn hyppiminen ja salasuhteiden vuosikausien, ei edes yhden ylläpito. Hän vain ihastui hauskaan ja mukavaan juttukaveriinsa ja halusi yrittää, josko nainenkin olisi innokas jatkamaan niitä työn ulkopuolella. Ei ollut, mutta Luoja auttakoon minua, minä vedin todellakin siitä herneen nokkaan pahemman kerran ja melkeinpä olen hajottanut hyvän ja mieluisan avioliiton! Että ihminen on joskus PAHVI!

Huomasin tänä aamuna, että mieheni on anteeksiantavaisempi ja armollisempi kuin minä, sillä hän sanoi, että ei hän minusta näin helpolla luovu. Minä saisin todella ottaa oppia anteeksiannosta. Ja aion myös ottaa opiksi, sillä minä haluan olla onnellinen mieheni kanssa tässä liitossa. Ehkä välillä olen tuntenut oloni melkolailla maan matoseksi, mutta mieheni on pitemmän aikaa jo sanonut, että minä olen se jonka kanssa hän haluaa olla ja elää, hän ei muita siihen tarvitse. Minä uskon ja luotan siihen syvästi. Olenhan minäkin erehtyväinen, miksi en siis ihan oikeasti pystyisi antamaan miehelleni anteeksi hetkellistä ihastusa? Jos en pysty, olen todella säälimätön ja jollain tavalla sairas ihminen.

Kiitos kommenteista, kaikki eivät ole valoisia, mutta ehkä ne onnelliset parit, jotka palasivat yhteen eivät änne ehdi kirjoitellakaan. Tämä palstahan on 'huonon ja surumieleisten ajatusten purkupaikka'. Kiitos varsinkin edelliselle, minun mieheni ajattelee varmaan samoin kuin sinäkin: älä muistuta minua koko ajan virheestäni vaan ole armollinen ja anna jo anteeksi. Kyllä, näin minun pitää toimia ja silloin voin päästä huonommuuden tunteestakin eroon. Onko ed. kirjoittaja vielä yhdessä miehensä kanssa? En todellakaan aio tehdä samoin kuin miehesi sinulle. Tästä meidän tapauksen ilmitulosta on noin puoli vuotta, ehkä meillä on vielä toivoa...
 
Tosta "menneiden kaivelusta ja toisen kiduttamisesta" haluaisin sanoa sen, että koen olevani ihan järkevä ihminen, mutta käyttäydyin välillä kuin sekopää miestäni kohtaan. Tuli oikein huono mieli. kun luin nimim. antakaa anteeksi... kirjoitusta. Mä olin varmasti juuri tuollainen! Hävettää! Siksi mä sanoinkin, että varaudu siihen, että vaikka mitä päätät, "en sano mitään", "käyttäydyn kunnolla", "annan anteeksi" ym. jossain kohtaa voi vaan napsahtaa, niin vain voi tapahtua ja usein varmasti on alkolla osuutta asiaan.

Kai se pettäminen vain osuu niin pahaan paikkaan, että se käsitteleminen vie pitkän aikaa, mutta kuten kerroin, voi siitä selvitäkin! Tuo itsensä syyttäminen riidan jälkeen, josta alkuperäinen kirjoittaja kertoi kuullostaa myös hyvin tutulta. Nää on vaikeita asioita, joihin liittyy suuria tunteita ja uskon, että homman selkiäminen vie aikaa. Mutta koita todellakin varoa sitä vanhojen kaivelua, siitä tulee itsellekin vain paskaolo!
 
Me selvisimme ja mieheni pettämisestä on kulunut nyt reilu vuosi, vaikeaa oli ja tunteet heittelivät itselläni laidasta laitaan, mieskin sai pakata tavaransa muutamaan otteeseen..., mutta jokin piti meidät silti yhdessä ja kaikki nuo koettelemukset joita kävimme kumpikin omalla tahollamme saivat meidät havahtumaan mikä meille on lopulta tärkeintä ja tajusimme ettemme tosiaankaan voi elää ilman toisiamme sillä rakastamme toisiamme aidosti.
Vaikea selittää, mutta pettämisestä voi todellakin selvitä jos kumpikin sitä aidosti haluaa:)
 
Hienoa, että olette ymmärtäneet tekstini ja sen miten kamalasti ihminen voi käyttäytyä toista kohtaan tullessaan itse loukatuksi. Olen todella onnellinen, jos kirjoitukseni auttaa edes yhden ihmisen lopettamaan kumppaninsa piinaamisen ja kiduttamisen vanhoilla asioilla, tai jos vaikka yksi ihminen edes ajattelee asiaa. Älkää kuitenkaan olko turhan vaativia ja tylyjä itsellennekään!! Tapahtuneen asian voi ja saa ottaa myöhemminkin esille, mutta keskustelun pitää pysyä asiallisena. Jos tapaus edelleen painaa mieltänne, niin pohtikaa, keskustelkaa, puhukaa ja kuunnelkaa toista! Kyllähän asioista täytyy saada puhua, mutta eri asia on käyttää tapahtunutta riitakappaleena tai aseena toista vastaan! Jos olette päättäneet jatkaa, niin nyt petettyjenkin on taas PAKKO vain yrittää luottaa! Toivon teille kaikkea hyvää ja onnistumista suhteelle näinkin vaikean asian jälkeen!! :) Oma suhteeni ei tätä kestänyt.
 
mieheni ei kerro, mutta oli juhannuksen pois ja kortsuja mukanaan. tiedän että on ainakin jutellut sellaisen naisen kans, kenestä ollut kiinnostunut, hän ei myönnä, mutta mulla on tunne, vahva tunne, että jotain on muuttunut. Annanko asian olla? kysyin häneltä, sanoi vain jutelleensa.
 
Vieläkö on olemassa ihmisiä, jotka selittävät puolisonsa pettämistä huonolla suhteella? Aivan kuin puoliso oikeuttaisi pettämään. Omaa kyvykkyyttään voi perustella monella tavalla aina riippuen asian oikeellisuudesta.
On yllättävän vaikeaa käsittää, että ihminen tekee itseään koskevat päätökset itse. Hän päättää rakastaa tai olla rakastamatta, hän pettää tai ei petä. Hän palaa tai ei pala takaisin.
Nyt tietysti vastuu rakkaudesta laitetaan toisen harteille. Äidinrakkaus ei kuitenkaan vaadi niin paljoa, mikä tekee aikuisten välisestä rakkaudesta erilaisen? Olisiko itsekkyys? Voinko rakastaa vasta sitten , kun minua rakastetaan?

Voiko lyhyissä suhteissa kokea rakkautta? Mielestäni ei.

Ei koskaan kannata kaivaa puukolla viimeisestä sopukasta rakkautta, joka on sinne aikojen kuluessa juurtunut.
 
Mieheni jäi kiinni pettämisestä neljä vuotta sitten. Suhde oli kestänyt melkein kaksi vuotta ja oli vakava. Palasimme silti yhteen. Silloin puhuttiin neljä viikkoa asiasta - syitä oli toki molemmissa, vaikka Mies 1 sanoi, että vastuu teoista on aina pettäjällä. Tässä tapauksessa sanoisin, että me molemmat olimme antaneet oman suhteemme väljähtyä - siihen suhteen ylläpitoon tarvitaan kyllä kaksi ja kahden ihmisen tahto.

Sinänsä kamalassa projektissa hauska oli, että mies yritti ensin omaa oloaan helpottaakseen vierittää yhden jos toisen syyn minun niskoille, mutta uskon, että keskustelujen kautta ymmärsi oman osuutensa ja omat virheensä. Tein selväksi, etten suostu olemaan sylkykuppi enkä ottamaan syitä asioista, jotka eivät ole minun syytäni. Mutta oman vastuuni suhteen kylmenemisestä toki myönsin (se tavallinen tarina: kaikki elämän osa-alueet: lapset, työ, harrastukset, osallistuminen, ystävät, puutarhanhoito jne menivät ohi miehen, jonka elämästä ja tunteista en suoraan sanoen viitsinyt olla kauhean kiinnostunut. Jos minulla ei olisi ollut niin paljon muuta puuhaa olisin itsekin samassa tilanteessa saattanut hakea lämpöä ja läheisyyttä muualta, vaan kun en kerinnyt ;-) kun oli niin paljon tota muuta hommaa...vitsi, vitsi... toki se intohimo muuhun puuhailuunkin kertoi jostain puutteesta).

Syyllisen etsiminen ei sinänsä ole muutenkaan ratkaisu, vaan sen pohtimen mitä haluaa tulevaisuudessa tehdä ja miten olla ja mitä pitää siis tehdä toisin, jotta lopputulokseen pääsee.

Sen neljän viikon puimisen jälkeen asiaan ei ole palattu. En ole kertaakaan nostanut sitä esille riidellessä enkä aio nostaa. Menneet on menneitä ja niistä on opittava, mutta paskaa on turha kaivella sen jälkeen kun asiat on puhuttu halki ja on tehty päätös jatkaa.

Pitkässä suhteessa tulee väkisin vaiheita, jolloin menee huonosti, mutta sen jälkeen voi taas tulla vaiheita, jolloin menee hyvin. Meillä nyt ollut viimeiset kolme vuotta aika hyvää aikaa. Olemme läheisempiä kuin 20 vuotta sitten avioliiton alkuvaiheissa ja jopa seksi on parempaa kuin silloin nuorena. Ihan samaksi ei luottamus kai koskaan palaa, mutta toisaalta: mihin tässä maailmassa nyt pitäisi/voisi 100 %:sti luottaa.

Mutta siihen alkuperäiseen kysymykseen: miksi mies jäi/palasi en kyllä osaa sanoa muuta kuin sen mikä meidän tapauksessa riitti: oli sitä rakkautta kuitenkin vielä vähän jäljellä ja siihen saattoi puhaltaa uutta liekkiä.

 
kun tunteita ei voi muuten näyttää? Olen haukkunut oman mieheni homoksi ym. muuta kamalaa mutta asiat ovat aina selvinneet. Kumpikaan meistä ei toista petä. Ollaan sovittu että ennen tuollaista tilannetta puhutaan etukäteen mikä on pielessä.
 
Just tota mäkin ihmettelen, miks aina pitää pettää ennen kuin sitten kriisin kautta päädytään entistä parempaan liittoon? Onko se oikeasti mahdottomuus hoitaa suhdetta kuntoon jollain muulla tavalla kuin pettämällä? Esim. puhumalla?
 
Petin miestäni noin vuoden yhdessä asumisen jälkeen. Kyseessä ei ollut mikään kapakkaillan jälkeen humalassa tapahtunut sekoilu, vaan ihastuin palavasti yhteen mieheen, melkeinpä heti ensinäkemältä. Aluksi suhteeseen ei kuulunut seksiä, vaikka kemia suorastaan rätisi välillämme. No, suhde syveni seksin tasolle melko äkkiä, mutta ihastuminen muuttui myös rakkaudeksi. Seksi on ollut aina kaikkien arvosteluasteikkojen yläpuolella, siis aivan jumalaista ja käsittämättömän ihanaa. Suhteemme loppui yhteisestä päätöksestä kun hänen vaimonsa alkoi odottaa heidän toista lastaan. Välillämme on muutoinkin melkein koko suomi sekä monta muuta mutkaa matkassa. Rakastan kuitenkin häntä, ja tiedän hänen rakastavan minua. Tällä hetkellä pidämme yhteyttä puhelimella ja sähköpostilla, yhteisestä sopimuksesta emme tapaa. Jos kyseessä on aito rakkaus tunne ei katoa mihinkään, jos kyse on jostain muusta tunne hävinnee ajan mittaan. Kumpikin potee ajoittain huonoa omatuntoa suhteestamme, mutta kumpikaan ei halua kokonaan toisesta luopua. Puolisomme eivät tiedä suhteestamme, eikä kumpikaan koe sitä tarpeelliseksi kertoa, koska olemme tulleet siihen tulokseen, että tässä elämässä meitä ei ole tarkoitettu yhteen, tai ainakaan tässä elämän vaiheessa. Joten voisi kai sanoa, että suhteemme on nykyisin ystävyyttä. Rakastan myös omaa miestäni ja aion perustaa perheen hänen kanssaan, en rakasta häntä yhtään vähempää tämän toisen takia, mutta en rakasta tätä toista myöskään yhtään vähempää mieheni takia. Rakkautta on niin monenlaista ja elämä on täynnä valintoja ja mahdollisuuksia. Lisäksi elämä on täynnä yllätyksia, ja koskaan ei tiedä mitä se eteen tuo.
 
Mieheni petti ensiksi reilun kymmenen vuoden avioliiton jälkeen ja kiinni jäätyään rukoili, etten jättäisi. Asiaa aikamme vatvottuamme päätimme jatkaa yhdessä, kun takana oli niin pitkä yhteinen historia, yhteiset muistot jne. jne. Ei mennyt kauaa, kun minä ajauduin suhteeseen, sillä päätöksestä jatkaa yhdessä huolimatta jotakin puuttui. Ja täytyi puuttua jo aikaisemmin, sillä tuskin mieheni olisi muuten minua pettänyt.

Minä jäin kiinni puolestani ja halusin eron, mutta mies lupasi antaa anteeksi ja jatkoimme edelleen yhdessä, sillä emme halunneet luovuttaa tms.

Suhde oli kuitenkin ohi ja 13 aviovuoden jälkeen erosimme. Nykyään olemme molemmat tahoillamme uusissa, hyvissä suhteissa ja keskenämme olemme ystäviä nykyään.
 
"Kiitos kommenteista, kaikki eivät ole valoisia, mutta ehkä ne onnelliset parit, jotka palasivat yhteen eivät änne ehdi kirjoitellakaan. Tämä palstahan on 'huonon ja surumieleisten ajatusten purkupaikka'."

Ellien Ihmissuhteet palstalla on jo vuosia pyörinyt viestiketju "Jutellaanko."
Kirjoitin viestin alkuaikoina ketjuun pari kommenttia. Siitä viestiketjusta saat rakennuspuita elämääsi.

Anteeksianto on kovaa työtä, mutta joskus annat miehelle sydämestäsi anteeksi.

Nauttikaa Suomen kesästä. Ajatuksesi kiertävät saman asian ympärillä etkä saa kunnolla nukuttua.

Ei kannata jäädä vatvomaan asiaa Ellien palstoille. Voit pohtia samaa asiaa muillakin tavoilla. Aiheesta on paljon kirjallisuutta. Mutta kesä menee nopeasti ohi.

Sinuna eläisin tavallista perhe-elämää ja siirtäisin asian taustalle. Otat asian esille myöhemmin pieninä palasina. Hiljaa hyvä tulee päivä kerrallaan.
 
En voi olla kanssasi samaa mieltä täysin. Myönnän että rakkautta on meonenlaista, onhan minullakin kolme lasta ja pystyn rakastamaan heitä kaikkia, mutta huomaa, hieman eri sävyillä. Yksi on esikoiseni, keskimmäinen saa minutkin joskus raivoihini ja nuorimmainen on 'vauvani'. Uskon, että sinunkin vakikumppanisi saa sinulta jonkinlaista rakkautta, se on totta. Mutta minä en haluaisi saada sitä rakkautta puolisonasi sinulta, minä haluan ainakin omalta puolisoltani myös sen intohimon, yhteisen säkenöivn kemian ja tunteen siitä, että puolisollani ei ole mielessä joku muu kun esim. rakastelemme. Enkä tarkoita fantasioita vaan todellisia juttuja kuten esim. sinulla.

Minua raivostuttaa just tuommoiset ihmiset (en tarkoita loukata sinua), kuvitellaan, että ei se ole puolisolta pois jos minä vähän/paljon heilastelen/rakastan jotain toistakin tässä sivussa. Kyllä se on! Minäkin aloin tuntea jo ennen asian ilmituloa, että mieheni on minuun kyllästynyt ja tympeentynyt. Eihän se ihme ole, kun on mielenkiintoisempaa ja uudempaa tarjolla, kuka sitä nyt jaksaa enää nähdä kotona vanhan puolison kanssa vaivaa seurustella. Hei haloo, ei kukaan voi sanoa, että ihan sama onko yksi tai kaksi sivusuhdetta, kaikki on silti onnellisia, jos vain rakastetaan sitä entistä ja sita salaista. LAPSELLISTA JA SILLÄ HAETAAN VAIN LUPAA JA HYVÄKSYNTÄÄ OMALLE TOIMINNALLE!!!

Sääliksi käy teidän molemmat puolisonne, koska heillä ei ole nyt vapautta päättää haluavatko he olla osallisena neljän henkilön suhteessa. Ja vielä lapset siinä sivuhenkilöinä! Tämä on minun, petetyn, mielipiteeni: Minä haluan aina itse päättää haluaisinko olla sivusuhde vai ykkösvaimo jne. Se on jokaisen ihmisen perusoikeus olla ainoana rakastettuna, joka saa sen huomion mikä puolisolle kuuluu. Toivottavasti mietit ennenkuin perustat perheen kumppanisi kanssa, josko kuitenkin aiot jatkaa salaista juttua. Ja siltähän se kuullostaa, koska olet sähköpostia lähetellyt jne. Pelkkä tapaamisien lopettaminen ei varmasti auta unohtamaan.

Kyllä minä tästä meidä sotkusta selviän ja onneksi ei ollut kyseessä ns. oikea pettäminen ja suhde. Siitä en ehkä pystyisi selviämään. Se on totta, että miksi parisuhde 'paranee' vasta sitten kun jotain tämmöstä jompikumpi tekee? Luulen, että se on sitä, että molemmat ehkä suhtautuvat toisiinsa itsestäänselvyytenä. Sitten vasta havahdutaan, kun onkin jo menettämisen uhka olemassa. Kuinka monelta itkulta vältyttäisiin, kun otettaisiin ennemmin puheeksi, että mikä mättää meidän suhteessa. Eikä lähdettäs leikkimään tulella, sillä niitä mukavia, oikean kemian omaavia ihmisiä tulee aina vastaa. Ei niiden kaikkien kanssa tarvitse olrakkaussuhteessa eikä muunlaisessakaan, jos ei kerta aoi sitä viedä sinne sänkyyn asti, Kannattaa lopettaa ajoissa. Ymmärrättekö mitä ajan takaa. Vähän ehkä sekavaa, kun niin raivostuttaa tuon 'moraalitonko' ajatusmaailma. No, meitähän on moneksi, ei minuakaan kaikki ymmärrä ;)
 
Alkuperäinen kirjoittaja moraalitonko?:
Petin miestäni noin vuoden yhdessä asumisen jälkeen. Kyseessä ei ollut mikään kapakkaillan jälkeen humalassa tapahtunut sekoilu, vaan ihastuin palavasti yhteen mieheen, melkeinpä heti ensinäkemältä. Aluksi suhteeseen ei kuulunut seksiä, vaikka kemia suorastaan rätisi välillämme. No, suhde syveni seksin tasolle melko äkkiä, mutta ihastuminen muuttui myös rakkaudeksi. Seksi on ollut aina kaikkien arvosteluasteikkojen yläpuolella, siis aivan jumalaista ja käsittämättömän ihanaa. Suhteemme loppui yhteisestä päätöksestä kun hänen vaimonsa alkoi odottaa heidän toista lastaan. Välillämme on muutoinkin melkein koko suomi sekä monta muuta mutkaa matkassa. Rakastan kuitenkin häntä, ja tiedän hänen rakastavan minua. Tällä hetkellä pidämme yhteyttä puhelimella ja sähköpostilla, yhteisestä sopimuksesta emme tapaa. Jos kyseessä on aito rakkaus tunne ei katoa mihinkään, jos kyse on jostain muusta tunne hävinnee ajan mittaan. Kumpikin potee ajoittain huonoa omatuntoa suhteestamme, mutta kumpikaan ei halua kokonaan toisesta luopua. Puolisomme eivät tiedä suhteestamme, eikä kumpikaan koe sitä tarpeelliseksi kertoa, koska olemme tulleet siihen tulokseen, että tässä elämässä meitä ei ole tarkoitettu yhteen, tai ainakaan tässä elämän vaiheessa. Joten voisi kai sanoa, että suhteemme on nykyisin ystävyyttä. Rakastan myös omaa miestäni ja aion perustaa perheen hänen kanssaan, en rakasta häntä yhtään vähempää tämän toisen takia, mutta en rakasta tätä toista myöskään yhtään vähempää mieheni takia. Rakkautta on niin monenlaista ja elämä on täynnä valintoja ja mahdollisuuksia. Lisäksi elämä on täynnä yllätyksia, ja koskaan ei tiedä mitä se eteen tuo.
Click to expand...

Tutun kuuloista tekstiä. Yritä vaan unohtaa se toinen mies, on varmasti tosi vaikeaa, mutta kiduttavaa on pitää sitä yhteyttäkin kun ei ole "parempaa" luvassa. Olen ollut täysin sun kaltaisessa tilanteessa, yritin moneen otteeseen pistää välit poikki tähän väärään mieheen, ja luulen että olen siinä nyt vasta onnistunut.
 
Mitä on oikea pettäminen? Puhut, ettei miehelläsi ollut oikeaa suhdetta ja silti toinen nainen jätti hänet. Pettäminen on joko tai puuhaa, kyllä tai ei, riippuen siitä mihin itse on rajan asettanut. Kun lukee muiden juttuja, ei kannata alkaa silotella omaa tarinaansa. Kaikista löytyy kaivamalla ikäviä asioita ja hyviäkin juttuja. Vanha maajussin sanonta, mitä enemmän tonkii paskakasaa sitä enemmän se haisee, pitää paikkansa tässäkin jutussa.

Tällä palstalla pyöriminen ei taatusti tule helpottamaan oloasi! Nauti kesästä ja perheestäsi niin kuin joku aiemmin sanoi ja vedä nettipiuhat seinästä ja paina koko juttu hetkeksi taka-alalle. Aikaa myöten se tulee myös pysymään siellä taka-alalla, mihinkään se ei tule kyllä koskaan häviämään!
 
Niinpä, 'oikeaa' suhdetta eli pettämistä sanan kaikessa tarkoitukseesa ei ollut, mutta jos siihen todellinen halu ja pyrkimys oli, tarkoittaako se, ettei toisen osapuole perääntymisen takia päämäärään päästy, ettei kyse ole pettämisestä? Minusta se oli pettämistä, koska vahva halu ennenkaikkea siihen oli sekä yritys, se riittää minulle. Vain vastapuoli puuttui... Joten asiaa käsittelen pettämisenä, en kai muuten olisi ottanut hernettä näin nokkaani.

Ja se on kyllä totta, että en tätä palstaa lukemalla pääse asiasta eroon, tänne kirjoittavat kaikki ne ne, jotka ovat jollaintavalla pettyneet omaan parisuhteeseensa tai siihen salarakkaaseen. Jos ihminen on onnellinen, ei tarvitse purkautumisreittiä tuntemattomien kanssa. Riittää se oma kumppanikin ... Ilmeisesti en vielä ole päässyt asiasta eroon ;(
 

Osallistu arvontaan ja voita trendikäs lampaantalja!

Yhteistyössä

Ylös Bottom
Back
Vastaa