Hae Anna.fi-sivustolta

Toivo

Viestiketju osiossa 'Runopuu' , käynnistäjänä fannil, 28.07.2009.

  1. fannil Uusi jäsen

    liittynyt:
    28.07.2009
    Viestejä:
    1
    Saadut tykkäykset:
    0
    Minä tiedän
    Kun viimeinenkin lehti on tippunut
    Ja kylmyys virtaa sisään.

    Minä tiedän
    Kun taivas täyttyy pimeydellä
    ja kaikki katoaa.

    Minä tiedän
    Kun kaikki jää sumuverhon taa
    Ja ei tunne enää mitään.

    Mutta minä tiedän
    Että joskus tähti syttyy
    Ja loistaa kirkkaammin kuin aurinko koskaan ennen
    Ja näen taas värin ja tunnen kosketuksen
    Sumu katoaa ja elän jälleen.

    Mutta mikään ei ole ennallaan, sillä olen ymmärtänyt
    Punainen ei ole enää punainen ja tunne ei ole tunne
    Sillä kaikki on vain kuvitelmaa
    Ja kuvitelma on todellisuutta
    Mihin uskomme se löytyy
    Ja mitä toivomme sen saamme
    Sillä ajatus on voimakkaampi kuin mikään teko
    Ja halu on vahvempi kuin velvollisuus.

     
  2. sandra Vierailija

    Yksi ainoa ajatus täytti hänen mielensä, kun hän seisoi ihmisten edessä.

    Jumala, auta minua.

    Kaikki mitä oli- ja kaikkea oli paljon, tuntui turhalta, irralliselta ja merkityksettömältä. Oli vain olemassaolo, aika lakkasi olemasta, oli vain käsillä oleva hetki. Huulesta pulppuava lämmin veri maistui terävältä suussa. Tuulen suhina kuului korvissa ja viima tuntui viileältä kuumia poskia hipoessaan.

    Hän oli kaunis kuin ruusu, silmissä paloi sammumaton liekki joka paljasti sisäisen viisauden ja ymmärryksen ja kyltymättömän kokemisen janon. Vastustamaton, joku sanoi ja muut nyökkäilivät tietävästi.

    Mutta nyt liekki oli hiipunut. Tuhoavat voimat olivat lyöneet hänet maahan, tukahduttaneet mustalla silkillä, joka valui viileänä ja kevyenä ihoa myöten. Sana sanalta paino hänen sydämessään kasvoi kunnes se oli niin suuri, että hän painui veden alle vetäen viimeisen hätäisen henkäyksen ilmaa keuhkoihinsa. Ja teloittajat olivat innoissaan, taputtelivat toisiaan selkään ja sanoivat ”tehtiinpä miehen työ”, iloisina siitä että olivat hävittäneet pahan joukostaan. Pahan, joka sai heidän sydämensä kalvamaan, tuntemaan olonsa huonommaksi, sairaan olon vellomaan sielun syövereihin. Silloin kuului ääni joukosta, näkymättömän ääni, joka huusi, ”Ettekö näe mitä olette tehneet!”. Mutta kukaan ei huomannut, sillä se oli heidän maailmansa ja se joka tuli heidän maailmaansa ja sekoitti sen ja toi sinne epämukavia ajatuksia ja tunteita ansaitsi kaiken mitä sai. Sillä jokainen, joka saa enemmän kuin muut ansaitsee vähemmän kuin muut.

    Näkymätön ääni hiipui, sillä se ymmärsi etteivät nuo sydämet koskaan näkisi sitä, koska ne olivat joutuneet kestämään liian paljon kurjuutta ja epäoikeudenmukaisuutta. Niinpä se nosti hauraan ruusun hellästi syliinsä ja vei sen muualle, jonnekin missä se saattoi levätä ja eheytyä ja löytää jälleen hehkunsa ja loistaa niille, joille sen loisto ja kauneus aiheutti iloa ja jotka toisen loiston nähdessään alkoivat itse loistaa yhtä kirkkaasti.
     
  3. Sandra Vierailija

    Kun täytin kaksikymmentä, tunsin elämäni lähestyvä loppuaan. Aikuisten maailma ei ollutkaan sellainen, kuin olin kuvitellut. Se ei aukaissut silmiäni näkemään todellisuutta eikä tarjonnutkaan minulle kultalautasella kaikkea, mitä olin kuvitellut sen tarjoavan. Olin lakannut uskomasta siihen, että saisin osakseni reiluutta ja rehellisyyttä, mikäli itse kohtelin muita hyvin. Itse asiassa olin lakannut uskomasta reiluuden ja rehellisyyden olemassaoloon ja ymmärtänyt, että elämässä oli kyse vain oman henkilökohtaisen tyydytyksentunteen hakemisesta. Vaivuin apaattiseen harmauteen, itseään toistavien päivien virtaan ja unohdin itseni.

    En tiedä mikä voima minut veti ylös harmaasta suostani. Kutsun sitä valoksi tai ihmeeksi, tai enkelikseni. Se asetti jalkani jälleen kuivalle maalle ja osoitti suunnan, jossa näin valon pilkahduksen. Haparoiden aloin liikuttaa jalkojani tuota valoa kohden, etenin askel askeleelta varmistuen hetki hetkeltä hieman enemmän. Olin yksin, mutta olin elossa.

    En oikeastaan kaivannut ketään. Olin onnellisimmillani vaeltaessani järven rantaan ja istuessani valtavaa vanhaa koivua vasten. Ihmisten kanssa en ollut koskaan kokenut samaa yhteenkuuluvuutta. En pelännyt mitään yksin ollessani, minun oma helvettini oli olla ihmismassojen keskellä yrittäen taivuttaa itseäni siihen muottiin, jossa muut olivat valmiita näkemään minut ja jollaisena kelpasin heidän joukkoonsa.

    Lapsuuden suora pilkka ja iva olivat vaihtuneet vähitellen kohteliaisuuteen verhoiltuun halveksintaan, joka repi karitsan nahan irti verisiä kyyneliä vuotavasta lihasta. En vertaa itseäni karitsaan, koska tuntisin täyttäväni nimityksen mukana tuoman velvoitteen hyvyydestä, laupeudesta ja anteeksiannosta. Päinvastoin olin vieraillut nuoren ikäni aikana yhteiskunnan kultaisten tukipilareiden taakse jääneissä tummissa varjoissa useammin, kuin kunniallinen ihminen voisi myöntää. Olin ryvettänyt itseäni tumman punaisessa synnissä, olin liottanut varpaitani kateuden ja kostonhimon viileässä virrassa. Ja kuitenkin minun oli joka aamu herättäväni itseni kanssa ja katsottava suoraan sieluuni, sillä olin saanut ristikseni omatunnon, jota en kaiken kapinointini keskellä pystynyt vaientamaan.

    Näin yhteiskunnan laumana aidatulla laitumella märehtiviä lampaita, jotka salaa haaveilivat aidan takana pilkottavasta vihreämmästä ruohosta, mutta jotka eivät mukavuuden halussaan koskaan uskaltaneet ottaa ratkaisevaa askelta toiselle puolelle pelätessään erkautuvansa muusta joukosta. Yhteiskunnan johtajat olivat kuin paimenia, jotka tiesivät laumansa toimintatavat ja kasvattivat näitä omaan hyötykäyttöönsä. Erona paimenten ja yhteiskunnan johtajien välillä oli vain se, että paimenet usein oikeasti välittivät eläintensä hyvinvoinnista. Sitten olivat sudet, viekkaat pimeässä liikkuvat otukset, jotka olivat viisaudessaan oppineet tuntemaan paimenten toimintatavat, ja vaanivat lammaslauman lähellä löytääkseen heikoimmat yksilöt jotka uhrasivat hitaasti nauttien.

    Omalla matkallani pimeydestä valoon opin ymmärtämään, että maailmassa oli toinenkin puoli. Se puoli, jonka jokainen pystyi täyttämään niillä ajatuksilla, joilla itse halusi. Maailma, jossa oli olemassa vain se, mitä itse sinne päästi. Siellä jokainen hymy sai palkaksi hymyn ja rakkaus vastaanotti rakkauden. Kuinka kauan minulla oli kestänytkään ymmärtää, että avaimet tuohon toiseen maailmaan olivat koko ajan käsissäni. Saatoin astua sinne milloin tahansa, eikä sinne päässyt kukaan ilman minun lupaani.

    Matkani kesti lähes kaksikymmentä vuotta. Nyt, kun olen lähes neljäkymmentä, minusta tuntuu, että elämäni on vasta alussa.
     
  4. Birgitta Vierailija

    Suru on kuin jäinen virta,
    masennus kylmyydenkin karkoittaa.

    Aurinko kuolee ja romahtaa silta,
    joka tuskan tuonelaan kantaa.

    Älä seiso reunalla kielekkeen,
    sillä tuuli sut alas puhaltaa.

    Sä olet se syksyn viimeinen lehti,
    joka otteesta puun ilmaan lehahtaa.

    Viima tarttuu sun hauraaseen sydämeen
    ja unelmat hämärään hautaa.

    Ei ruumiilla mitään tehtävää oo
    jos otteen sielusta hukkaa.

    Pidä kiinni tyttönen kovempaa,
    kuin herkintä kukkasta hoivaa.

    Elämästä tee sulle ihmeellinen retki,
    jonka onni sua pitkälle kantaa.
     
  5. prtjantai Vierailija

    pimpelipom
    pimpelipom.
    voivoivoi.
    päässä soi.
    oioioi.
     
Kaikki kentät ovat pakollisia
Luonnos tallennettu Luonnos poistettu

Jaa tämä sivu

Alibi
Anna
Deko
Dome
Erä
Hymy
Kaksplus
Kippari
Kotilääkäri
Kotiliesi
Koululainen
Ruoka.fi
Parnasso
Seura
Suomen Kuvalehti
TM Rakennusmaailma
Tekniikan Maailma
Vauhdin Maailma
Golfpiste
Vene
Nettiauto
Ampparit
Plaza
Muropaketti