Hae Anna.fi-sivustolta

tositarina vanhempien rakkaudesta

Viestiketju osiossa 'Ihminen hädässä' , käynnistäjänä Neito; kovaksi keitetty, 26.10.2006.

  1. Alistetusta lapsesta tasapainoinen aikuinen

    Olen lähtöisin uskovaisesta perheestä ja minulle on aina sanottu "kunnoita vanhempiasi", mutta vanhempiani ei ole opetettu kunnioittamaan lapsiaan. Saattaa kuulostaa kummalliselta, mutta en tiedä voinko koskaan noudattaa tuota käskyä. En tiedä, ovatko vanhempani ansainneet kunnioitustani.

    Ensimmäinen asia minkä lapsuudestani muistan ei ole yhtä iloinen kuin voisi kuvitella. Istun olohuoneen lattialla isääni vastapäätä. Isällä on vyö kädessä ja hän ojentaa toisen kätensä minua kohti ja sanoo: "Anna käsi". Olen vasta muutaman vuoden ikäinen ja tiedän vain sen, että en halua ottaa isää kädestä kiinni, tiedän että hän lyö minua jos annan periksi. Kun en anna hänelle kättä, hän lyö minua vyön soljella jalkoihin. Isku sattuu valtavasti ja tuntuu siltä, kuin jalkani olisivat tulessa. Mutta en aio antaa periksi enkä varmasti itke, koska siitä isä vain innostuisi. Hän toisti käskynsä uudelleen ja uudelleen ja kerta toisensa jälkeen sain iskun jaloilleni. Lopulta annan käteni hänelle. Hän tarttuu siihen kovakouraisesti riuhtaisten minua lähemmäs itseään ja sanoo: "Etköhän ole jo läksysi oppinut". Sitä en muista, mistä isä oli minulle suuttunut mutta sen tiedän että tämä kerta ei jäänyt viimeiseksi.
    Isäni oli töissä autokorjaamolla Etelä- Suomessa. Hän oli paljon töissä ja väsyi siellä niin paljon, että kun hän tuli kotiin, ensitöikseen hän komessi minut ja kaksi siskoani piiskajonoon ja löi meitä, omia lapsiaan, vyön solkiosalla raivokkaasti paljaille pyllyille. Tuntui kuin selkäsauna olisi kestänyt ikuisuuden ja kun isä vihdoin viimein päästi minut otteestaan, jouduin takapuoli veressä ja jalat kihelmöiden katsomaan kun isä hakkaa siskojani.
    Tätä jatkui koko lapsuuteni ajan, lähes päivittäin. Elämä oli yhtä pelkäämistä. Isä oli aina vihainen jostain meille lapsille ja joskus äidillekin. Miksi äiti ei puolustanut meitä vaan antoi isän hakata?

    Kerran menimme kahden siskoni kanssa ulos leikkimään toisten lasten kanssa. Isosiskoni oli tuolloin jo sen ikäinen, että osasi katsoa kellosta sovitun ajan ja huolehtia kotiin menemisestä oikeaan aikaan. Kun leikimme ulkona, vettä alkoi sataa ja leikkikaverimme menivät oman talonsa pyöräkellariin jatkamaan kesken jääneitä leikkejään. Isosiskoni tarkisti kellosta, että iso viisari ei ollut vielä lähelläkään kahtatoista, joten menimme kavereiden perässä pyöräkellariin leikkimään. Kun sitten iso viisari oli yhdeksäisen päällä, juoksimme kotiin, jotta olisimme siellä ennen sovittua aikaa.

    Soitimme ovikelloa ja äiti tuli ovelle vastaan. Hän oli vihainen ja käski meidän laskea housumme alas. Isä odotti olohuoneessa vyö kädessään ja taas seisoimme piiskajonossa odottaen omaa vuoroamme joutua isän polvelle. Muistan aina sen odotuksen. Oli piinaavaa seisoa housut nilkoissa isän edessä ja katsoa kun toisia hakataan, tietäen että kohta oma vuoro koittaa. Isän käsi heilui raivokkaasti ja samaan tahtiin ruskea nahkavyö heilahteli ilmassa osuen lopulta siskoni takapuoleen aiheuttaen kovan äänen. Vyön soljessa oli kolme piikkiä vierekkäin. Pelkäsin sitä.

    Olen seitsemänlapsisen perheen toiseksi vanhin lapsi. Vanhemmillani on kuusi tytärtä ja yksi poika, joka on lapsista nuorin. Minulla ja isosiskollani Saralla on noin vuosi ikäeroa. Sara on syntynyt syyskuussa 1984 ja minä jouluaattona 1985. Seuraavaksi syntyi Miina, tammikuussa 1987, Eevi syntyi elokuussa 1990, Siiri elokuussa 1991, Manna joulukuussa 1992 ja Mikko huhtikuussa 1994.

    Kun olin pieni, askartelimme äidin kanssa paljon. Leikkelimme lehdistä vauvojen kuvia ja liimailimme niitä vihkoon. Äiti kirjoitti tarroillekin puhekuplia ja keksi niihin tekstit. Se oli mukavaa. Lapsuuteni kohokohtia olivat ne hetket, kun kävimme kaupungin rannassa syöttämässä sorsia. Saran ja Miinan kanssa kilpailimme siitä, kuka saa heitettyä sorsille enemmän leivänmurusia ennen kuin lokit vievät ne. Muistan myös pitkät kävelyretket, joita teimme äidin kanssa paljon. Usein kävimme kotieläinpihalla ruokkimassa vuohia ja kaneja. Minusta oli mukavaa, kun sain syöttää eläimille voikukanlehtiä. Olisin voinut olla siellä vaikka koko päivän.
    Näitä onnenhetkiä kesti aina vain sen aikaa, kun isä oli töissä.Tiesimme, että kun äiti alkaa valmistaa janssoninkiusausta, isän työpäivä päättyy ja hän tulee kotiin. Menimme yhteiseen huoneeseemme ennen isän tuloa ja olimme siellä mahdollisimman hiljaa ja kiltisti. Joskus piilouduimme vaatehuoneeseenkin. Ajattelimme, että jos olemme oikein kilttejä ja hiljaa, ehkä isä ei hakkaisi meitä. Ehkä hän tulisi luoksemme ja ottaisi meidät syliinsä ja leikkisi kanssamme.
    Aina isä kuitenkin löysi meidät ja seisoimme taas piiskajonossa, housut nilkoissamme. Oli sellainen sääntö, että kun joku saa piiskaa, toisten täytyy seisoa rivissä katsomassa. Jos joku yleisössä erehtyi nauramaan tai edes hymyilemään piiskattavan hassunnäköiselle rimpuilulle ja sätkimiselle, kaikki saivat uudelleen selkään.


    Mietimme usein, mitä pahaa olimme isälle tehneet kun hän aina vaan hakkasi meitä vaikka yritimme parhaimman mukaan olla kiltisti.

    Kun sitten muutimme Heinolan kaupungista maalaiskuntaan, olivat Eevi, Siiri ja Mannakin jo syntyneet. Minä kävin peruskoulun toista luokkaa pienessä maalaiskoulussa, Sara oli kolmannella luokalla ja Miina esikoulussa. Sara oli melkein joka päivä poissa koulusta päänsäryn takia ja äiti kuljetti häntä sairaaloissa Lahtea myöten. Me muut olimme isän kanssa kotona, hakattavana. Vanhimpana kotona olevana yritin pitää huolen pienemmistä sisaruksistani ja samalla ikään kuin olla äiti talossa.

    Opin seuraamaan isän mielen ailahteluja jo pienistä merkeistä ja kun hän sitten jostain raivostuneena käski Eevin ja Siirin hakea metsästä piiskat, jotta hän voisi taas purkaa raivoaan lapsiinsa, minä menin omaan huoneeseeni ja paiskasin oven kiinni niin kovaa kuin kahdeksanvuotiaan voimilla pystyin. Huoneeni ovi oli kodinhoitohuoneen päässä ja oven pamahtaessa kiinni kodinhoitohuoneen katossa olevasta loisteputkivalaisimesta putosi suojus lattialle.
    Silloin isä sai hyvän syyn hakata minut Eevin ja Siirin sijasta. Hän hakkasi minua molemmilla risuilla ja kun viimein sai raivonsa purettua, hän lopetti ja meni nukkumaan. Minut jätettiin yksin nuolemaan haavojani. Eevi ja Siirikin lähtivät tyytyväisinä jatkamaan kesken jääneitä leikkejään.
    Yritin aina parhaani mukaan pelastaa pienemmät sisarukseni isän kynsistä. Keksin kaikenlaisia syitä, miksi isä hakkaisi minua eikä pienempiä. En kestänyt katsoa kun muita lyötiin.
    Jokainen isku, joka kohdistui rakkaisiin sisaruksiini, satutti minua paljon enemmän kuin itseeni kohdistuneet iskut yhteensä. Tietenkään en joka kerta pystynyt heitä pelastamaan, vaan hekin saivat kokea maailman julmuuden jo elämänsä ensimetreillä.

    Eräänä päivänä äiti vei Saran taas Lahteen tutkimuksiin päänsäryn takia ja minä jäin pois koulusta, koska pelkäsin niin paljon Saran puolesta. Minun oli todella paha olla, enkä tiennyt miten päin olisin. Itkeäkään en uskaltanut, koska tiesin sisälläni olevan niin paljon itkemättömiä itkuja, että niiden purkamiseen olisi kulunut tunteja. Pelkäsin, että Sara ei tule enää takaisin ja pelkäsin, että isä taas suuttuu meille jostakin. Pidin kuitenkin kaikesta huolimatta sinnikkäästi itseni kasassa siihen asti, kunnes kuulin, että Saralla on aivokasvain ja että hänet on viety Tampereelle leikattavaksi. Juoksin ulos. Menin metsään itkemään. Itkin pitkän aikaa ja mietin mielessäni milloin saan itkun loppumaan.
    Se oli vaikeaa, mutta lopulta pystyin lopettamaan itkemisen ja nukahdin. Heräsin vesisateeseen, olin märkä kuin uitettu koira ja lähdin kotiin. En muista mitä tapahtui kun menin kotiin, mutta seuraavat päivät olivat pahempia kuin pahin painajaiseni.

    Äiti ja isä, ne henkilöt joihin lapsen tulisi voida turvautua joka tilanteessa, tappelivat keskenään ja myös me lapset saimme heidän riidoistaan osan niskaamme. Saimme iskuja, tukkapöllyä, läimäytyksiä, syytöksiä ja kaikkea muuta, mikä voi murskata pienen lapsen kehittyvän itsetunnon.
    Yritin käydä koulua, olla tukena nuoremmille sisaruksilleni ja vanhemmilleni, suomeksi sanottuna olin yleinen tukipilari johon kaikilla oli lupa nojata. Välillä minusta tuntui, että tarvitsen itsekin tukea pysyäkseni pystyssä. Kaipasin turvallista syliä, olkapäätä jota vasten voisin itkeä, olinhan vasta kahdeksanvuotias. Niitä en koskaan saanut.
    En vielä tänäkään päivänä tiedä miten kestin kaikki ne vuodet. Mistä sain voimaa ja rohkeutta. Miten niin pienellä lapsella voi olla niin paljon sisua, sitä en tiedä.
    Sara pääsi sairaalasta kotiin ja jonkin ajan kuluttua tuli kouluunkin. Hän jäi kolmannella luokalla luokalleen ja kävimme peruskoulun loppuun samalla luokalla. Meitä alettiin kiusata koulussa. Kiusaaminen oli syrjimistä ja nimittelyä. Haukkumanimiltämme olimme ylijätteitä.

    Kotona tilanne ei rauhoittunut alkuunkaan. Leikimme usein sisarusteni kanssa ilveilyleikkejä. Irvistelimme toisillemme ja vääntelimme naamojamme mitä rumemman näköisiksi. Äiti tuli kerran katsomaan mitä touhusimme ja muistan aina hänen sanat kun hän huusi: "Tapsa, tule antamaan Hannalle piiskaa, Hanna on kierosilmä!" Ja isäni vastaus oli: "Kuka täällä nyt lapsilleen piiskaa antaa?". Nuo lauseet ovat pinttyneet takaraivooni hyvin selkeinä.
    Äiti oli noihin aikoihin sellainen, että hän teki kaikenlaisia asioita hetken mielijohteesta. Yhden tapauksen muistan hyvin; Istuimme illalla koko perhe keittiössä ruokapöydän ääressä ja mietimme millaista olisi muuttaa jonnekin muualle asumaan. Suunnittelimme millaisen talon ostaisimme ja millainen piha siinä olisi. Se oli selvää, että talo olisi meren rannalla. Sitten äiti ehdotti, että lähtisimme Vaasaan katsomaan onko siellä taloja myytävänä.
    Siltä istumalta pakkauduimme autoon ja lähdimme ajelemaan kohti Vaasaa. Ajelimme monta tuntia pysähtyen välillä jaloittelemaan. Matka tuntui kestävän ja kestävän, aivan kuin olisimme istuneet ahtaassa autossa viikkoja. Kun sitten loppujen lopuksi pääsimme lähelle Vaasaa, kysyin äidiltä mitä kello on. Hän vastasi, että on aamuyö ja minä kysyin: "Kukahan myy Vaasassa taloja aamuyöllä?". Kai vanhempani alkoivat siinä vaiheessa ajatella asiaa järjen kanssa, sillä käännyimme takaisin kotia kohti ja aamulla menimme kouluun.

    Isä vähensi huomattavasti lastensa pieksemistä siinä vaiheessa kun lähdimme Saran kanssa yläasteelle kaupungin kouluun. Kai hän tajusi, että olemme jo sen verran vanhoja että ymmärrämme asioita ja tiedämme lasten pieksemisen olevan rikos. Ajattelin, että nyt se on ohi, meidän ei tarvitse koskaan enää kokea mitään vastaavaa. Voimme elää ja olla niin kuin muutkin lapset.
    Toisin kuitenkin kävi. Ei olisi pitänyt huokaista helpotuksesta liian aikaisin ja nuolaista ennen kuin tipahtaa.

    Yläasteella sain kavereita, ystäviäkin. Tutustuin kahteen uskomattoman upeaan ihmisen, joista tuli minun parhaat ystävät. Kumpikin sairasti anoreksia nervosaa. Kerroin heille omia asioitani ja he omiansa minulle. Mutta kun äitini kuuli ystävieni sairastavan anoreksiaa, hän käski minun pysytellä erossa heistä ja kielsi minua olemasta heidän kaveri. Hän sanoi, että anoreksia tarttuu ja seura tekee kaltaisekseen. Äiti alkoi seurata tekemisiäni ja etenkin syömisiäni. Hän komensi minut päivittäin puntarille ilman vaatteita ja pakkosyötti minua jatkuvasti aivan kuin en osaisi itse syödä ollenkaan. Kun tulin koulusta, minun piti syödä kaksi lautasellista ruokaa, koska äiti päätti, etten ollut syönyt koko päivänä mitään. Ja ruuan jälkeen minun piti riisuutua kokonaan ja mennä puntarille seisomaan, äidin silmien alla. Äiti sanoi, että minun täytyy painaa 60kg, eikä yhtään alle. Ilmeisesti hän päätti, että minullakin on anoreksia, kun kavereillani oli.

    Melko pian äiti muuttui hirveämmäksi. Jos lähetin jollekin kaverilleni kirjeen, hän avasi kuoren ja luki kirjeen ennen kun repi sen ja heitti roskakoriin, vaikka laitoin kuoreen postimerkinkin valmiiksi. Saman kohtalon saivat myös minulle tulleet kirjeet.
    Tällaista oli elämäni ollessani kahdeksannella luokalla koulussa. Kun kahdeksas luokka lähestyi loppuaan, vanhempani alkoivat etsiä uutta, isompaa taloa. Heidän silmissään kiilui lakkautettu kansakoulu. Kävimme katsomassa useita taloja, mutta mieleistä ei tahtonut löytyä. Sitten ihan vahingossa heidän silmiinsä osui entinen kansakoulu keltaisen pörssin sivuilta internetistä. Koulu oli Pohjois-Suomessa, joten muutimme sinne. Ennen muuttoamme minulla meni välit poikki toisen ystäväni kanssa ja se masensi minua entisestään.

    Pohjoisessa kävin yhdeksännen luokan. Edelleen äiti vahti syömisiäni ja samalla tavalla aukoi ja repi kirjeeni. Heti peruskoulun jälkeen menin ammattikouluun. En vielä saanut opintotukea, joten jouduin pyytämään äidiltä ruokarahaa joka viikko. Sitä en aina saanut pyynnöistäni huolimatta, koska olin jo iso, eikä äidin velvollisuus ollut enää minua elättää tai niin hän asian ilmaisi.
    Tämä johti siihen, että jouduin ottamaan opintolainaa. Äiti oli oikein iloinen, kun sain myönteisen lainapäätöksen ja hän lähti mukaani ostoksille. Kaupassa hän lastasi ostoskärryyn miltei kaikkea mitä kaupasta löytyi ja käski minun maksaa ne. Kun sanoin vastaan, hän vetosi oikeuteensa käyttää pankkitiliäni ja sanoi "lainaavansa" rahat sieltä itselleen.
    Maksoin kassalla omat ostokseni ja jätin äidin seisomaan kassajonoon täyteen lastattujen ostoskärryjen kanssa. Siinä oli kahvinkeitin, pölynimuri, videokamera, kenkiä, vaatteita, ruokaa ja karkkeja.

    Kauppareissun jälkeen menin sitten takaisin kouluun. Aina kun viikonloppu lähestyi ja menin ostamaan itselleni, koiralleni ja kissalleni ruokaa, huomasin tilini olevan lähes tyhjä. Soitin äidille ja hän myönsi lainanneensa vähän rahaa laskuihin ja mihin milloinkin. Suutuin ja sanoin, että eikö hän voisi opetella pyytämään edes luvan viedä toisten rahat. Se johti siihen, että aina kun minulle oli tullut rahaa, äiti soitti ja kysyi sitä lainaan. Kun sanoin ei, hän vastasi: "Kun menen tietokoneelle ja painan nappia, ne rahat tulevat minun tilille ilman sinun lupaakin." Ja niin opintolaina hävisi tililtäni ja äiti vei Miinan, Eevin, Siirin, Mannan ja Mikon pizzeriaan syömään.
    Opiskeluaikanani olin sitten viikon maatalouslomittajana kaverini kotitilalla. Se oli melko rankkaa työtä ja kun palkka tuli tililleni, se hävisi melkeinpä saman tien. Äitini otti senkin. Hän vei lähes kaikki rahani. Kun täytin 18 vuotta, poistin vanhempien käyttöoikeuden tiliini ja äiti suuttui minulle siitä.

    17-vuotiaana löysin itselleni ihanan miehen täältä Pohjois-Suomesta. Tapailimme toisiamme muutaman kerran ja melkein heti menimme kihloihin. ( Viikon seurustelun jälkeen ) Rakastuin tapaamaani mieheen yhdessä hetkessä ja halusin pitää hänet itselläni ikuisesti. Melkein siltä seisomalta muutin hänen luokseen asumaan. Vanhemmat eivät sanoneet muuttoaikeisiini mitään. kun sitten pakkasin tavaroitani, äiti kysyi että onhan minulla varmasti kaikki tavarat mukanani ettei tarvitse palata niitä hakemaan. Ihmettelin sitä. Eikö äidit yleensä sano kotoaan muuttaville lapsille, että jos maailma tuntuu liian kovalta ja kylmältä paikalta, kotiin saa aina palata. Minulle se koti oli se kova ja kylmä paikka.

    Nyt olemme mieheni kanssa naimisissa. Muutostani on kulunut jo yli 3 vuotta. Meillä on kaksi ihanaa, pientä tyttöä. Vasta nyt kun tiedän miltä tuntuu odottaa lasta 9 kuukautta ja sitten synnyttää pieni, avuton käärö maailmaan, huomaan että ei ole yhtään normaalia hakata omia lapsiaan. Pieniä tyttäriäni hoitaessa olen miettinyt omaa lapsuuttani ja huomannut kuinka syvät haavat omat vanhemmat voivat pelkällä käyttäytymisellään lapsilleen aiheuttaa. Aion pitää siitä huolen että omat, tällä hetkellä 1v 11kk ja 8kk ikäiset pienet ihmisen alkumme eivät tule KOSKAAN saamaan selkäänsä missään tilanteessa.
    Ihmettelen sitä, että jos omista vanhemmistani on tuntunut samalta hoitaessaan minua kuin minusta tuntuu hoitaessani lapsiani, miten he ovat voineet hakata meitä. En voisi kuvitellakaan satuttavani maailman arvokkaimpia aarteita.

    Minulle ei koskaan kerrottu minkäänlaista syytä hakkaamiseen. Ei koskaan selitetty miksi vanhemmat lyövät. Ei kukaan tullut lohduttamaan kun oli paha olla. Vanhempien ei koskaan tarvinnut pyytää anteeksi eikä kunnioittaa lapsiaan. Se on kummallista. Tottakai välillä oli hyviäkin päiviä, mutta ne eivät riitä peittämään väkivaltaisten vanhempien aiheuttamaa tuskaa ja pahaa oloa. mikään ei riitä. Koskaan. Jossain elämänvaiheessa yritin vain unohtaa kaiken. Yritin jättää lapsuuteni pahat asiat taakseni ja juosta karkuun. Juoksin ja pakenin, kunnes hyomasin, että ne asiat ja tapahtumat ovat osa minua enkä tule koskaan pääsemään niistä eroon. Raahaan sitä tuskaa mukanani loppuelämäni. On vain opeteltava elämään sen kanssa. On opeteltava hengittämään kun joku painaa kurkussa, sullottava sitä pahaa oloa syvemmälle sielun sopukoihin, niin syvälle että sitä ei kukaan löydä, kunnes se taas joskus nousee painamaan kurkkua ja salpaamaan hengityksen uudelleen ja uudelleen.
    Haavat paranevat hitaasti ja arpeutuvat lopulta. Ehkä osa arvista joskus häviää, tuskin kuitenkaan kaikki.

    Mutta tällainen oli tämä tarina. Jonain päivänä ehkä olen niin vahva että pystyn antamaan vanhemmilleni anteeksi, en tiedä. Sen tiedän, että en koskaan unohda.

     
  2. Sanaton Vierailija

    En tiedä mitä sanoisin, järkyttävää. Etkö voisi hakea apua, et koskaan pääse tuskasta kokonaan eroon, mutta sinun on käytävä asiat läpi, jotta pystyt niistä jotenkin vapautumaan.
     
  3. Järkyttävää Vierailija

    Minusta sinun pitäisi ottaa yhteys poliisiin ja sosiaaliviranomaisiin ja kertoa asiat, jotta ne nuoremmat sisaruksesi jotka ovat vielä niiden hirviöiden vankina, pääsevät johonkin sijaisperheeseen. Tiedän että se on vaikeaa, mutta se on varmasti sisarustesi parhaaksi.

    Olen varma että tähänkin ketjuun tulee idiooteilta joitakin vastauksia joissa vanhempiasi ymmärretään ja sinulta vaaditaan anteeksiantoa heille. Älä välitä. Niin se on nettikeskusteluissa tähänkin asti ollut, vaikka miten kauheat vanhemmat jollakin olisi, niin jotkut vastaajat kääntävät asiat häntä vastaan ja vaativat että vanhempia pitää kunnioittaa, ehkä heillä on ollut vaikea lapsuus joka on jättänyt traumansa jne. Minusta jokainen aikuinen on täydessä vastuussa tekemisistään, sinun vanhemmillasi oli yllin kyllin aikaa ja mahdollisuuksia miettiä tekemisiään ja niiden seurauksia ja mahdollisuudet hankkia apua, mutta he valitsivat toimia niinkuin toimivat ja maksakoot teoistaan täyden hinnan.
     
  4. kokemusta Vierailija

    minä olen joskus myös kokenut tällaista sattunnaista lyömistä remmillä, kun olin lapsi. isä sitä teki muutaman kerran ja kun joskus tuli puheeksi äidin kanssa asiasta, niin äiti vain sanoi, että "silloin 60-luvulla ei tunnettu sanaa liiallinen kuritus". ja pas""kat". äidiltäni tämä oli mielestäni aikamoista puolustelua. tätä remmillä lyömistä ei tapahtunut kovin usein, mutta arvet se on jättänyt, ja syvästi. eipä tarvitse vanhempien miettiä, että miksi en käy kylässä siellä kovinkaan usein ja en myöskään itse pidä ensin yhteyttä. sisko kun on nuorempi, niin hän ei ole tällaista kokenut koskaan, ja on vanhempien lemmikki joka on myös aina kaiken saanut periksi. voimia alkuperäiselle kirjoittajalle, et ole yksin näitten asioitten kanssa.
     
  5. Realisti_ Vierailija

    Kysyä sopii:

    Nuorimmat lapset ovat vielä alaikäisiä ja asuvat kotona. Annatko kohdella heitä samalla tavalla kuin sinua? Miksi et tee rikosilmoitusta?

    Muutoin sympatiani ovat puolellasi.
     
  6. Inari Vierailija

    Hei kuules nyt, jos tuo kertomasi on totta, ymmärtänet, että vanhempasi ei ole ihan "täysillä käyviä!" Aivan järjetöntä käytöstä. Jo tuo yksi esimerkkisi, yhtäkkinen Vaasaan lähtö, vaikka lapsilla oli aamulla kouluun meno, kertoo, ettei vanhempasi ole ihan täyspäisiä. Ja tuollainen alituinen piiskaaminen on sairasta käytöstä.

    Kuka teitä auttaa, jos ette te itse? Olet suorastaan velvollinen puuttumaan nyt, aikaihmisenä, siihen, miten nuorimpia sisaruksiasi vielä kohdellaan. Ihmeelliseltä tuntuu, että vain kirjoitat tänne, kuinka et pysty kunnioittamaan vanhempiasi. Hei haloo! Nyt ihan ensimmäiseksi soitat sen paikkakunnan sosiaalivirastoon, missä vanhempasi ja nuoremmat sisaruksesi asuvat. Tilaat ajan, jolloin voit mennä keskustelemaan heidän kanssaan. Ja kerrot siellä tämän, mitä nyt olet kirjoittanut tänne. Asioihin on puututtava, eikä niihin kukaan teidän puolestanne puutu, jos ette itse tee aloitetta.

    Lapsuutesi on ollut surullinen ja ahdistava, mutta loppuelämääsi voit itse vaikuttaa. Toivon sinulle kaikkea hyvää.




     
  7. Neito Vierailija

    Vanhempani ovat rauhoittuneet paljon. Pienemmät ovat ihan turvassa tuolla naapurissa. Heitä ei ole kohdeltu huonosti moneen vuoteen. Pidän kyllä naapuritaloa silmällä hyvin, hyvin tarkasti ja puutun jos siellä jotain tapahtuu. Vanhempani asuvat tuossa tien toisella puolen. Tapaan sisaruksiani aika usein ja uskon että he kertovat jos jotain on sattunut. Näen sen heistä.
    Joten toistaiseksi annan naapurien elää ja olla tuolla naapurissa. Mutta haukankatseeni vahtii mitä siellä tapahtuu.

    Tuossa tarinassa ei ollut lapsuudestani vielä kaikki. Pahempaakin tapahtui. Voisin yrittää joku päivä saada senkin kirjoitettua.

    Kiitos tuesta!
     
  8. Amur Vierailija

    Olette kaikki vielä suhteellisen nuoria. Miten on mahdollista että koulun terveydenhoitaja ei huomannut mitään? Eikö neuvolassa nähty piiskauksen jälkiä? Väkivaltaisen perheen lapset pitäisi pystyä tunnistamaan käytöksestä. Eikö kukaan teistä koskaan uskoutunut kenellekään aikuiselle?

    Omat lapseni ovat syntyneet samoilla vuosikymmenillä.
     
  9. Tuo kertomasi, miten äitisi vei opintorahasi ym. on pöyristyttävää.
    Järjetön jatkuva pahoinpitely on kauheinta maailmassa.
    Vanheneeko tällaiset rikokset koskaan?
     
  10. provolta vaikuttaa Vierailija

    60-luvulla oli tommosta. Kyllähän teidän olisi pitänyt aikoja sitten mennä kertomaan isovanhemmile tai poliisille. Lapsien pahoinpitely on laissa kielletty.
     
  11. Surullinen lukija Vierailija

    Voi Neito! Älä koskaan kohtele lapsiasi, kuten omat vanhenpasi ovat sinua kohdelleet! Ymmärrän sinua tyttökulta!!!

    Herra Jumala! Ei kai kenenkään pitäisi elää tuollaista elämää!

    Lupaa minulle, että hyvität kaiken kokemasi pahan omille lapsillesi kasvattamalla heidät itsetuntoiseksi ja onnelliksi ihmisiksi.

    Rakkautta ja voimia sinulle!!!
     
  12. Lissu Vierailija

    Mistä kaikki alkoi ja minkä takia? Miten itse selvisit? Voisin kuvitella, että asia kiinostaisi monia - omakohtaisen kokemuksen takia tai sen takia, että asia on niin outo. Jos haluat joskus työstää asiaa tekstiksi, olen kiinnostunut auttamaan.
     
  13. Musta tuli ihan vihainen kun luin sun tarinan ,järkyttävää että on tuollaisia 'ihmisiä ' joo sanon, 'ihmisiä ' koska ei tommosia SAIRAITA enää omaksi rakkaaksi isä jä äidiksi voi sanoa,tommosia sairaita joilla on kaiken päälle lapsia joita eivät hoida vaan nauttivat kun voi kiduttaa ja loukata pientä sielua.
    Tommoset 'sairaat PAHAT sielut' jotka tykkää hakkaa ja rääkätä omia lapsia en katsoisi sinne päikään enää.
    Mun vanhemmat oli alkoholisteja,ei mun tarvitse kertoa teille mitä olen kokenut ja mitä siskot ja veljet ovat kokenut näitten kahden 'ihmisten kanssa"
    ja miten he ovat satuttanut ja loukannut meitä lapsia käytöksellään ja mitä ovat meille aiheuttanut kun oltiin kaikki vielä pieniä? eihän tarvitse kertoa?

    Voin vaan sanoa tämän että,kun mun vanhemmat kuoli ( alkoholin aiheuttaman sairauden takia) en mä kaipaa niitä enää ollenkaan,tajusun vain, että olin joutunut jonnekin perheeseen jossa 'jotkut' sairaat sielut eli kaksi ihmistä eivät hoitanut meitä siskoja ja veljeksiä ollenkaan vaan meitä laimminlöitiin ,hakattiin..
    Tajusin vain ettei noi 'ihmiset ole sen arvoisia että niitä voisi sanoa tossa mun ' vanhemmat" joskus silloin kun vanhemmat kuoli niin kuitenkin niin kuin laimminlyöty lapsi tekee kuitenkin haluaa mielyttää vanhempia,mutta, kun ne menehty niin,ajattelin meidän historiaa niin en voinut muuta kuin halveksia heidän käytöstä ja miten ne kaksi ovat meitä lapsia kohdellut oikeasti.ajattelivat vain viinaa ja lapset oli näkymättömiä,ja isä sai joka viiko raivarit uhkasi tappaa jopa mut.( voi v mikä tyyppi eikö? ei toi mies voi olla 'isänán'arvoinen eihän? :D
    Se oli vaan joku mies joka joskus tuli kotia ja alko örisee ja raivoa uhkaa ja se nainen joka MUKA hoiti meitä se oli ihan hulluna isään vaikka se sekopää olikin,se nainen oli aika tyhmä nainen ,kun järkevästi miettii,tämä kummallinen nainen antoi jonkun sairaan TYYPIN pilata oman elämänsä ja pahinta tuhoa lasten elämät? eikö vain?

    Siis? mitä vanhemmat? onko mulla ollut vanhempia? koska?
    sori vain mutta ,ihmisiä nekin vaan oli,ei tommosten egoistien perää kannata itkeä ollenkaan,pitää vaan katsoa totuutta silmiin ettei meillä ole ollut NORMAALEJA vanhempia ollenkaan vaan kävi huono tuuri että synnyttiin sinne missä ne kaksi kummallisia itsepäisiä omaa napaa tuijottavat alkoholistia eli,ja aiheutti meille traumoja joita vieläkin nuollaan..yritetään..
    Oli pari hauskaakin hetkeä jos olivat selvinpäin mutta se oli sellaista hetken iloa,sitten saatiin taas alkaa pelkää kun pullo kaivettiin kassista..
    v..u!



     
  14. Syvä myötätunto Vierailija

    Kamala tarina enkä tällä hetkellä pysty sanomaan tuohon muuta kun, että omat lapsesi ja heidän rakkautensa auttavat sinua pääsemään pahojen muistojen yli. Se on voide joka parantaa pahimmatkin haavat.

    Kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi.
     
  15. epäilevä Vierailija

    Samantyyppinen juttu oli lääkärisarja-Ben Casey, joka tuli viime viikolla. Siinä perheen äiti pahoinpiteli lapsiaan. Että siitäkös keksit kirjoittaa tämmöisen provon? Hyvä mielikuvitus sulla, mutta kyllä tuo myös vahvasti viittaa siihen, ettet ole ihan terve.
     
  16. HÄPEÄ Vierailija

    kun kehtaat tuommoista kirjoittaa! Sinua lienee elämä varjellut saamasta minkäänlaista ymmärrystä oman itsesi ulkopuolelta?
     
  17. hyi Vierailija

    epäilevä on tuolta muotifriikeistä taas yksi raakkuja. Siellä tällaset kommentit kukkii. Sairasta porukkaa.
     
  18. ei, ei Vierailija

    Minustakin tuo tarina kuulosti jotenkin epäuskottavalta, kun ottaa huomioon että tuollaista hommaa jatkui vuodesta toiseen kenenkään huomaamatta tai puuttumatta asiaan. Ja sitä ihmettelen vielä että, miten isällä oli työpiakkakin, vaikka vaikuttaa aivan kahjolta tyypiltä, eikä äiti ottanut ja lähtenyt vaikka näki ja koki tuon kaiken hulluden vuodesta toiseen, kahjolta vaikuttaa hänkin.
     
  19. juu,juu,juu Vierailija

    Noita tuollaisia perheitä on paljon, paljon ja naapurit tai ystävät joko ummistavat silmänsä tai eivät todella näe mitä tapahtuu. Ei tuossa tarinassa ollut mitään ihmeellistä. Varsinkin Suomessa juuri tuollaista esiintyy hyvinkin paljon mutta ulospäin ei haluta näyttää mitään koska monesti tilanne vielä hävettää. Taustalla suuri pelko ja kuka tietää mitä muuta kaikkea uhrien mielessä liikkuu.

    Suomi on viinamaa ja sitä myöten myös väkivallan paratiisi.
     
  20. Outoa Vierailija

    Vanhempiensa alkoholin käytöstä ei ap maininnut kirjoituksessaan mitään. Voiko sitä lyödä vain lyömisen ilosta kun tulee väsyneenä töistä kotiin. Jotain outoa on tuossa kirjoituksessa. Jos vyön soljella mäiskii lapsia vuodesta toiseen, niin kyllä jo hankiset ja ruumiilliset vammat ovat sitä luokkaa, ettei tälläinen voi salassa pysyä. Ihmettelen myös kirjoittajaa, ettei suojellut sisaruksiaan ja ilmoittanut asiasta jollekkin taholle, kun nyt kuitenkin kirjoittaa täällä kauhutarinaansa, ja viimeisessä viestissään vielä hyssyttelee, että vanhemmat ovat nyt rauhoittuneet ja tilanne hallinnassa. Luonnevikaiset eivät muutu ikinä.
     
  21. haiskahtaa Vierailija

    Miten ne lapset voisivat edes koulua käydä, jos on perse ihan vereslihalla? Eihän silloin voi edes istua. Kouluterveydenhoitajakin ois varmaaan huomannu jotain. Lisäksi on vaikea edes kävellä. Ite olisin ainakin heti kertonut kaikille, että isä löis. Sais painua vaikka vankilaan. On tuo nyt kumma, jos ei saa suutansa auki. Kenenkään ei tarvi elää tolleen. Jos ois totta.
     
  22. Minä Vierailija

    Hei ap-kirjoittaja! Tuo, mitä kirjoitit, että vanhempiasi ei opetettu kunnioittamaan lapsiaan, on sitä, mitä minäkin olen miettinyt. Olen alkoholistien lapsi. Lapsuuteni arkipäivää oli väkivalta (niin lapsiin kuin vanhemmat keskenään), unettomat yöt, kun valvoin, että isä tai äiti ei saanut tulipaloa aikaiseksi sammumalla tupakka kädessä tai lisäämällä huolimattomasti puita pesään. Jatkuvat juomingit. Muistan kerran, kun minulla on syntymäpäivä. Äitini humalassa sanoi, että mitä sinä nyt noin itkeskelet, kun sinulla on vieraitakin. Juu, niin oli. Isän ja äidin ryyppykavereita. Äidillä ryyppääminen oli kausittaista, isällä jatkuvaa, ja niinhän isä sitten joi aivonsa pellolle. Äiti on elossa vieläkin ja alkoholi vie. Asun parin kilometrin päässä, mutta en käy kuin pari kertaa kuukaudessa, lähinnä katsomassa, että missä kunnossa on nainen ja talo. Eikä äitini mitään apua tarvi: niin kauan kuin pystyy käymään viinakaupassa, pystyy hoitamaan muutkin asiansa.

    Itse tajusin teini-iässä, että minä olen (Sarasvuota lainaten) oman elämäni sankari. Tajusin millaista elämää en halua elää, millainen äiti en halua olla. Minä olin lapsuudessani ja nuoruudessani käynyt sellaisen korkeakoulun, että tiesin, mitä en tule olemaan.

    En mieti noita lapsuuteni asioita. Omat lapseni ovat joskus kysyneet lapsuudestani ja yleensä olen kertonut kesistä mailla sukulaisilla. Silloin uskalsin nukkua yönikin rauhassa. Ainoa, mitä lapsuudestani kadun, on se, että en tajunnut soittaa poliiseille.

    En kunnioita vanhempiani, he eivät sitä ole ansainneet.

    Voimia sinulle, neito!
     
  23. Lukija Vierailija

    Täytyy vain ihmetellä, että olet selvinnyt tasapainoiseksi, rakastavaksi aviovaimoksi ja kolmen pienen lapsen äidiksi kaikkien näiden kertomiesi kauheuksien jälkeen. Yleensä tälläiset traumat vaativat pitkäaikaista terapiaa ja hoivaa, että aikuisena edes jotenkin pystyy tasapainoiseen ja onnelliseen elämään. (Tietenkin poikkeuksiakin voi olla, ja näköjään on). Et ainakaan kirjoituksessasi kertonut, että olisit saanut asiantuntijan apua. Sitten ihmettelen myöskin, miksi et ottanut vastuuta pienemmistä sisaruksistasi silloin aikanaan, ilmoittamalla asiasta jonnekkin kun olit jo vanhempi ja poissa kotoa, vaikka tiesit, että he olivat lähes päivittäin jopa hengenvaarassa, kuten sinä itsekkin aikanaan olit.
     
  24. Leena Vierailija

    Kas on niiin helppoa kertoa vierestä, mitä pitäisi tehdä...mutta lapsi ei ennen murrosikää uskalla nousta kapinaan vanhempiaan vastaan. Hän ei tiedä, miten selviäisi ilman heitä. Ap on jo 17-vuotiaana muuttanut pois kotoakin, eli aika pian sen jälkeen kun on kotiolot tiedostanut.

    Minä olen myös lapsi, jota on kohdeltu samalla tapaa kaltoin, ei tosin yhtä pahasti. Mutta varoa sai, ettei saanut äitiä päälleen ja silti vaikka kuinka varoi, aina hän jostain raivostui. Kerran siitä, että löysi keittiön lattialta kuulan. Toisen kerran, kun leikimme siskon kanssa "liian iloisesti" vesisotaa naapurin lasten kanssa.

    Pieni lapsi ei tiedä, onko heidän perheensä elämä epänormaalia. Hän tottuu siihen eikä osaa kyseenalaistaa. Ja vaikka lapsi tietäisi, ettei lapsia saa lyödä, jos tämän menee hakkaaville vanhemille sanomaan, saa varmasti kaksi kertaa pahemmin selkäänsä.

    Ihmetyttää muuten, millaisessa pullossa ne ihmiset elävät, jotka täällä kehtaavat väittää, että tällaiset tarinat ovat mielikuvituksen tuotetta. On taidettu syntyä niin kultalusikka suussa, että ummistetaan silmät huono-osaisilta ja hädänalaisilta...
     
  25. Kirsikka Vierailija


    Valitettavasti tälläistä tapahtuu ja paljon, mutta asia ei voi pysyä salassa , kun pieniä lapsia hakataan vuosia vyön soljilla ym. Ja vieläkään ap ei ole tehnyt kirjoituksensa mukaan asialle mitään, vaikka on jo aikuinen ja omassa elämässä, ja pelkää saman hakkaamisen jatkuvan sisariensa kohdalla edelleen, vaan sanoo vahtivansa kuin haukka naapurista. Kyllä tuollaiset ihmiset täytyy panna vastuuseen ihmishengen vaarantamisesta ja yksityisyyden loukkaamisesta, eikä suojella heitä. Pieni lapsi on asia erikseen, hänhän puolustaa vanhenpiaan, vaikka viimeiseen asti. Ap:n kirjoituksessa monta kohtaa ontuu niin pahasti, että se panee miettimään. Esim. kun äiti kuljetti pinempää tytärtä lääkäreissä, niin silloin viimeistään nämä hakkaamisen jäljet olisi pitänyt huomata, ja lääkärit kyllä heti puuttuvat asiaan. Koulussakin opettajien olisi pitänyt huomata asia, kun hakkaaminen oli jatkuvaa, vuosia kestävää. Ehkä ap. haluaa viestittää jotain hätäänsä tälläisellä kirjoituksellaan ja toivonkin hänelle kaikkea Hyvää jatkossa !
     
Kaikki kentät ovat pakollisia
Luonnos tallennettu Luonnos poistettu

Jaa tämä sivu

Alibi
Anna
Deko
Dome
Erä
Hymy
Kaksplus
Kippari
Kotilääkäri
Kotiliesi
Koululainen
Ruoka.fi
Parnasso
Seura
Suomen Kuvalehti
TM Rakennusmaailma
Tekniikan Maailma
Vauhdin Maailma
Golfpiste
Vene
Nettiauto
Ampparit
Plaza
Muropaketti