Eikö teistä tunnu mukavalta kun äiti "kyttää"? Siis edes vähän. Kun kertoohan se kuitenkin välittämisestä. Itseä ainakin harmittaa liian vähäinen mielenkiinto äidin osalta ja kadehdin niitä joilla äidit on aktiivisesti elämässä mukana vielä aikuisenakin ja lapsenlapsille.. En tiedä ymmärtääkö oma äitini ollenkaan että koen näin, eipä olla keskusteltu.
"Kyttää". Se saattaa tarkoittaa ihan eri asioita eri ihmisille. Joskus tuntuu, että vain yksi ihminen maailmassa tajuaa, mitä tarkoitan, ja se veljeni.
Jos menen käymään "kotikaupungissani" ilman aikomusta käydä äitini luona, teen sen kertomatta äidilleni lainkaan. Muuten joudun tilivelvolliseksi myös siitä, missä olen siellä käymässä, kenen kanssa, ja mitä varten - lopuksi myös,
tietääkö mieheni että teen näin. Tuntuuko tämä mukavalta kyttäämiseltä?
Jos käyn paikkakunnalla "salaa" ja joku yhteinen tuttu näkee minut/autoni ja kertoo siitä äidille, alkaa helvetillinen tappelu ja marttyriperformanssi. Kun en edes voinut käydä hänen luonaan... Ja sitten kaikki tuo sama, mikä edellä kerrottiin.
Ja kun nyt joku kysyy, enkö pelkää, että omat lapseni ajattelevat aikuisina minusta näin, totean yks'kantaan, että ei, en pelkää. En ole suhtautunut lapsiini heidän lapsuudessaankaan kuten oma äitini meihin, joten tuskin aikuisuuskaan on samankaltaista.
Ja tämä juttu olisi varmaan kuulunut paremmin tuohon ketjuun, jossa kyseltiin, mikä lapsuudessasi on traumatisoinut sinua pahimmin... Varmaan ne mansikat, joita oli pakko syödä kulhosta lusikalla, halkaistuina, sokerin kanssa.
ja varmasti tuun itsekin ylihuolehtimaan.
.
