H
hhgfolj
Vieras
Seitsemän v. takana. Lasta yritetty viime kesästä. Asiat olleet tosi hyvin vuosia.
Tammikuun tienoilla alkoi miehellä hillitön työnteko ma-la aamusta iltaan + pyöriminen kavereiden kanssa. Eli näin häntä hyvin vähän. Sunnuntait makasi krapulassa. Vuosia sitten oli sovittu, että meidän suhteessa kumpikin voi käydä baanalla kerran kuussa spontaanisti ja jos useammin, niin sovitusti, ettei toisen tarvitse yllättäen jäädä kotiin yksin hämmästelemään. No, aina oli joku syy, miksi pitäisi taas mennä, mutta lupasi parantaa tapansa. No tuli uusi viikonloppu ja uudet selitykset.
Katselin sitä menoa pääsiäiseen saakka, jolloin ilmoitin, että nyt on pelin loputtava. Mies oli raivona, heitteli tavaroita ja oli valmis pistämään kämpän myyntiin välittömästi. Pari päivää myöhemmin selitti, että suutuspäissään oli vain puhunut läpiä päähänsä.
Palattiin ehkäisyyn maaliskuun puolivälissä, koska mielestäni aika ei enää ollut hyvä lasten hankinnalle, mutta mutta, olin tullut raskaaksi ehkä pari päivää tätä ennen. Tämä tuli ilmi huhtikuun puolella.
Tilanteemme oli vaikea ja minusta abortti olisi ollut fiksu ratkaisu. Ajatus yksinhuoltajuudesta pelotti ja suhteen ongelmat tuntuivat lymyilevän pinnan alla. Eniten huolestutti tuo miehen räjähtely. Minä kun olen normaalisti rauhallinen viilipytty ja ehkä sitten olen kaikki vuodet ollut se tekijä, joka on pitänyt ilmapiirin rauhallisena. Nyt raskaus on selvästi vaikuttanut mielialoihini ja olen kolme kertaa ollut jostain asiasta todella kiihtynyt. Jaksaako mies olla tukena? No ei helvetissä. Jos erehdyn itkemään, kutsuu mua vitun ruikuttajaksi. Olen aivan shokissa ollut!
Mies suuttui, jos yritin puhua abortista. Taas oli järjetöntä draamaa. Käytiin yhdessä neuvolassa ja sieltä meidät ohjattiin neuvolapsykologille. Menin sitten yksin, kun miehellä työkiireitä (prioriteetit??).
No mutta, sitten meni taas viikkoja, että saatiin viimein puhuttua ja sitten on asiat olleet hyvin. Vaan taaspa pamahti viime lauantaina. Sain kuulla niin sekopäisiä solvauksia taas kerran ja pientä käsirysyäkin oli, että lähdin vanhemmilleni. Mies lähti baariin. Sunnuntaina ei hänestä kuulunut. Soitin illalla, hän edelleen todella pahalla tuulella ja iski luurin moneen kertaan korvaa. Sanoi, että jos en tule kotiin, ero on sitten selvä. Sanoin, että tulen, kun asioita ensin vähän selvitetty ja hän rauhoittunut. Oli kamalan kylmä ja kova. Minä itkin kuin vauva, mutta se vain tuntui ärsyttävän.
Ma käytiin tekstiviestitse pitkä keskustelu ja toistin, että toivoisin, että hän jotenkin osoittaisi, että aitoa halua jatkaa kanssani vielä olisi + yksi edellytys olisi parisuhdeterapia, jotta tulevaisuudessa olisi mahdollista selviytyä ristiriidoista ilman älytöntä räjähtelyä. Sanoin, että jään odottelemaan hänen yhteydenottoaan.
Kului tiistai, nyt jo keksiviikko. Mitään ei ole kuulunut. Tekisi mieli soittaa, mutta jotenkin ajattelen, että se on nyt hänen tehtävänsä.
Ahdistavaa! Näinkö päättyy seitsemän vuoden suhde, joka on ollut alkujaan suuri rakkaustarina? Aamulla alkoi tulla kirkasta verta tiputellen, mutta se meni onneksi ohi. Olen tässä yrittänyt pysyä rauhallisin mielin. Viikko 13 menossa. Ilmoittauduin varmuuden vuoksi kaupungin asuntojonoon.
Tammikuun tienoilla alkoi miehellä hillitön työnteko ma-la aamusta iltaan + pyöriminen kavereiden kanssa. Eli näin häntä hyvin vähän. Sunnuntait makasi krapulassa. Vuosia sitten oli sovittu, että meidän suhteessa kumpikin voi käydä baanalla kerran kuussa spontaanisti ja jos useammin, niin sovitusti, ettei toisen tarvitse yllättäen jäädä kotiin yksin hämmästelemään. No, aina oli joku syy, miksi pitäisi taas mennä, mutta lupasi parantaa tapansa. No tuli uusi viikonloppu ja uudet selitykset.
Katselin sitä menoa pääsiäiseen saakka, jolloin ilmoitin, että nyt on pelin loputtava. Mies oli raivona, heitteli tavaroita ja oli valmis pistämään kämpän myyntiin välittömästi. Pari päivää myöhemmin selitti, että suutuspäissään oli vain puhunut läpiä päähänsä.
Palattiin ehkäisyyn maaliskuun puolivälissä, koska mielestäni aika ei enää ollut hyvä lasten hankinnalle, mutta mutta, olin tullut raskaaksi ehkä pari päivää tätä ennen. Tämä tuli ilmi huhtikuun puolella.
Tilanteemme oli vaikea ja minusta abortti olisi ollut fiksu ratkaisu. Ajatus yksinhuoltajuudesta pelotti ja suhteen ongelmat tuntuivat lymyilevän pinnan alla. Eniten huolestutti tuo miehen räjähtely. Minä kun olen normaalisti rauhallinen viilipytty ja ehkä sitten olen kaikki vuodet ollut se tekijä, joka on pitänyt ilmapiirin rauhallisena. Nyt raskaus on selvästi vaikuttanut mielialoihini ja olen kolme kertaa ollut jostain asiasta todella kiihtynyt. Jaksaako mies olla tukena? No ei helvetissä. Jos erehdyn itkemään, kutsuu mua vitun ruikuttajaksi. Olen aivan shokissa ollut!
Mies suuttui, jos yritin puhua abortista. Taas oli järjetöntä draamaa. Käytiin yhdessä neuvolassa ja sieltä meidät ohjattiin neuvolapsykologille. Menin sitten yksin, kun miehellä työkiireitä (prioriteetit??).
No mutta, sitten meni taas viikkoja, että saatiin viimein puhuttua ja sitten on asiat olleet hyvin. Vaan taaspa pamahti viime lauantaina. Sain kuulla niin sekopäisiä solvauksia taas kerran ja pientä käsirysyäkin oli, että lähdin vanhemmilleni. Mies lähti baariin. Sunnuntaina ei hänestä kuulunut. Soitin illalla, hän edelleen todella pahalla tuulella ja iski luurin moneen kertaan korvaa. Sanoi, että jos en tule kotiin, ero on sitten selvä. Sanoin, että tulen, kun asioita ensin vähän selvitetty ja hän rauhoittunut. Oli kamalan kylmä ja kova. Minä itkin kuin vauva, mutta se vain tuntui ärsyttävän.
Ma käytiin tekstiviestitse pitkä keskustelu ja toistin, että toivoisin, että hän jotenkin osoittaisi, että aitoa halua jatkaa kanssani vielä olisi + yksi edellytys olisi parisuhdeterapia, jotta tulevaisuudessa olisi mahdollista selviytyä ristiriidoista ilman älytöntä räjähtelyä. Sanoin, että jään odottelemaan hänen yhteydenottoaan.
Kului tiistai, nyt jo keksiviikko. Mitään ei ole kuulunut. Tekisi mieli soittaa, mutta jotenkin ajattelen, että se on nyt hänen tehtävänsä.
Ahdistavaa! Näinkö päättyy seitsemän vuoden suhde, joka on ollut alkujaan suuri rakkaustarina? Aamulla alkoi tulla kirkasta verta tiputellen, mutta se meni onneksi ohi. Olen tässä yrittänyt pysyä rauhallisin mielin. Viikko 13 menossa. Ilmoittauduin varmuuden vuoksi kaupungin asuntojonoon.