tulen hulluksi

[trickytinker]

Mä en kestä enää. jokanen viikko on omanlaisensa taistelu.
huudan pienelle vauvalle kun turhaudun sen jatkuvaan kitinään. olen päivät pitkät enimmäkseen yksin ja mitään tekemistä ei ole. tuntuu että kaikki mitä teen epäonnistuu. mä olisin halunnut olla aina rakastava ja iloinen äiti. nyt joku naapuri on soittanut sossulle mun huudostani. olen itekin hakenut apua ja sanonut tarvitsevani hoitoa ja apua mutta lääkäriin on vielä aikaa! ikään kun mulla ei jo valmiiksi olisi paska olo ja morkkis.joka päivä tekee mieli vetää ranteet auki mutta sit mun ihana tyttö katsoo mua silmiin ja nauraa. mä olen niin yksin. kukaan ei ymmärrä. kaikki vaan jankkaa että sitä se on ja pahenee vaan, hehhee.ja nyt joku luulee että mä teen pahaa lapselleni. joo mä rikon esineitä ja hakkaan nyrkkiä seinään kun napsahtaa mutta sillon tyttö on sentään omassa huoneessaan. mulla on ikävä sit' aikaa kun heräsin aamulla hyväntuulisena siihen kujerrukseen. mä olen niin väsyny ja turhautunu. mun päivissä ei ole mitään sisältöä. siippa tulee vasta illalla kotiin eikä siitä ole mulle mitään apua vaikka olen pyytäny. mä en jaksa enää.

 

[ahma]

taidat olla pahasti masentunu ja ahdistunu. Ei ole ihme jos se iskee tuossa elämäntilanteessa - tätä yhteiskuntaa ei ole rakennettu tukemaan pienen lapsen äitiä. Eikä nykymiehiä kouluteta mitenkään tehokkaasti tukemaan tuoretta äitiä. Naisetkaan eivät osaa tukea toisiaan tai etsiä toisiltaan tukea.

Milloin ne sossut sitten ehtii sun asioihis paneutumaan? Mitäs jos menisit turvakotiin vauvan kanssa, mahtaisko ne heittää sua sieltä ulos jos kerrot ton kaiken? Turvaahan se vauvakin tarttee, äkkiä sitä alkaa pelottaa ne särkymisen ja huutamisen äänet.

Milloin se lääkärinaika on? Mitä jos menisit yksityiselle jos vaan yhtään rahat riittää? Tai soitat terveyskeskukseen ja hoputat että tarvitaan nopeampaa apua? Entä neuvolan kautta?

 

[trickytinker]

lääkärinaika on vasta ensi kuun alussa, onneksi neuvcolan kautta saa jonkun hetkeks hoitamaan. mutta kun en mä haluaisi. haluaisin olla ja pitää hauskaa tyttöni kanssa, saada tän sujuun. mä tiedän et pitää skarpata mut se on niin helvetin vaikeeta. sydän särkyy kun kuuntelee kaveria joka kertoo niiden ihanista aamuista ja touhuista. ite ei vaan pysty nauttiin kun hetkittäin tai hetken aikaa ja taas väsyn. ehkä mä puhun tästä ilmotuksesta neuvolassa tänään.. puhuminen helpottaa aina vähän..

 

[ahma]

no oliko neuvolasta hyötyä?

Kyllä musta tuntuu, että mä ymmärrän sun tilannetta. Ihmiset heittäytyy joviaaleiksi ja suurpiirteisiksi ja kertoo ronskeja, kun ne säikähtää sun puheita. Yrittävät selittää itelleen, että kaikilla on noita tunteita, eikä ne silloin ota huomioon, että joillakin niitä on enemmän kuin jaksaa kantaa.

Ja musta tuntuu, että ymmärrän senkin ettet haluaisi jonkun muun tulevan hoitamaan, koska susta tuntuu että ratkaisu ei ole kauempana vaan lähempänä lasta. Ja että kun vaan yrittää aikansa niin jotenkin asiat on pakko alkaa sujua, koska ei ne ainakaan sillä tapaa parane ettei ole harjoittelemassa. Mutta oikeastihan sä kuitenkin tarttisit muutakin tekemistä ja mietittävää. Mutta just nyt luultavasti sun mielessä myllertää vain pahemmin, jos joudut itse tilanteesta ulkopuolelle edes hetkeksi. Vähän niinkuin autoa ajaessa, jos moottorissa on turhan paljon kierroksia ja painat kytkimen pohjaan, niin sittenhän se vasta ulvahtaakin.

Kuules kun noin lyhyestä lukien musta vaikuttais, että sulla on taipumusta perfektionismiin, ja sitten kun todellisuus tökkii ja etenkin jos sä ite olet sen ihanuuden toteutumisen este, niin sitten mennään syvälle.

Jos näin on, niin ei ole helppo luopua siitä ajatuskaavasta, että kaipaa täydellisen sujuvaa elämää, koska se on aiemmin antanut turvallisuudentunteen. Nyt se vain on sun pahin vihollinen, kun tilanne on muuttunu ja sun tarttis selviytyä äitinä.

Jos joutuu rimpuilemaan hermojensa kanssa koko ajan, on ihan selvä ettei jaksa nauttia kuin hetkittäin, ja sitten tulee väsy. Ja kun se väsy tulee, sitä pitää todisteena omasta kelvottomuudesta, ja noidankehä on valmis.

Mutta sen noidankehän pystyy myös kääntämään toiseen suuntaan, niin että ne nautinnolliset hetket alkaa kantaa, ja niiden voimattomuuden hetkien yli selviää koska huomaa että niiden kesto lyhenee, kun oppii suhtautumaan niihin rennommin. Että alkaa toimia itse itsensä auttajana eikä halveksijana. Mulla tämä on tärkein menetelmä joka mut pitää irti masennuksesta.

Voisko tässä olla mitään sulle?

 

[trickytinker]

ahma, sähän luet mua kuin avointa kirjaa! Osasit pukee asian paremmin sanoiksi kuin itte osaisin.. Kiitos kysymästä oli siitä neuvolasta apua, ja se ensishokki helpotti. ja se sossuntätikin oli tosi mukava ja kehui mua kun olen itse koittanu saada apua. oon siis puhunu psykologin ja oli lääkitys mutta se vaihdetaan toiseen, tämä ei auta. Ja eiväthän ne lääkkeetkään sitä vie pois mikä sen pahan olon tekee. Kun vaan saisi nämä kaikki myrkyt mielestänsä. ja tosta perfektionista taidat olla ihan prikulleen oikeessa. Vielä kun keksisi miten oppia nauttiin tästä kaikesta. Kaipaan töihin. Se tuo muhun eloa. että saa jotakin aikaseks. mutta thumbs up, pistin juuri pari hakemusta vetämään

 

[spip80]

Olisiko sinulla synnytyksen jälkeinen masennus? Käyhän kurkkaamassa Äimä ry - Tervetuloa ÄIMÄ ry:n sivuille

 

[Glow]

Mua rupesi kiinnostamaan että miten sä voit nyt?
Saitko apua? Mikä on tilanne nyt?

Se on pirskatin rasittavaa, kun viimenään haet apua ja sitä et saakaan heti. Kun on se kynnys ylitetty että soitat neuvolaan tms. ja sanotaan että joo, tarvit sitä ja tätä mutta ajan esim psykologille tai jopa neuvolaan saat kuukauden päähän.
Meillä on 3 lasta joista kuopus nyt 1v. Hän on ollut erittäin vaativa vauva ja on vaativa taapero edelleen. Voimakastahtoinen. Vauva arki ei todellakaan ollut ruusuista. Lapsi ei nukkunut edes tunnin mittaisia päiväunia. Itki ja kitisi lähestulkoon kokoajan. Edelleenkin on huono nukkumaan ja mä olen aika väsynyt asian suhteen. Apua ei saa mistään nyt kun sitä alkoi selvittelemään vaikka jokapaikassa mainostetaan kaikenlaista hienoa apua olevan.
Itseäni rassaa myös se, että aikaa ei sitten riitä muille lapsille, saati miehelle ja/tai itselle.
Toisinaan se ahdistaa ja ärsyttää ihan hirveän paljon, toisinaan asian antaa vain olla näin.
Mua myöskin ärsyttää, kun jos asioista puhuu vaikkapa puistossa, niin tuntuu että kaikilla muilla on helpompaa. Ärsyttää lueskelle tyyliin facebooksita muiden rauhallisesta ja ihanasta elämästä. Eipä toisten kaunisteltua elämää pitäisi kadehtia vaan keskittyä omaan mutta minkäs teet kun yks sun toinen "päivitys" ihanasta elämästä osuu silmiin juuri kun itsellä huonosti nukuttu eli valvottu yö takana jne.
Ja kun asioista puhuu ja valittaa tulee huono omatunto ja tuntuu että nyt mä olen leimattu huonoksi ihmiseksi kun en aina jaksa.