V
vierailija98
Vieras
Olen 16v nuori nainen/tyttö ja mulla on ongelmia elämäni kanssa. Ensinnäkin opiskelu (ainakaan näin rankka) ei onnistu. Olen siis tällä hetkellä lukiossa. Ensimmäinen vuosi meni todella heikosti, ja sain suoritettua vaan jonkun 10 kurssia (30-33 on "normaali") ja nekin arvosanat oli tosi heikkoja, joukossa oli nelosiakin, mutta enemmän 5-7. Tiedän jo nyt, että haaveammattini on ihan joku muu kuin joku insinööri tai asianajaja, haaveilen perusduunarin ammatista (varastonhoitaja, kodinhuoltaja tms...) ja tasapainoisesta elämästä.
Ongelmahan on se, että vanhempani sanovat, että lukio on käytävä loppuun, vaikka päättötodistukseni keskiarvo tulee olemaan todennäköisesti 5-6 ja tuskin koskaan tulen edes pääsemään siihen pisteeseen, että saan lukion suoritetuksi. Laiskuudesta tms ei ole kyse, löytyy kilpirauhasen vajaatoiminta joka aiheuttaa väsymystä ja kaksisuuntainen mielialahäiriö. Mun haave on, että voisin elää elämääni rauhassa vaikka yksiössä lemmikkini kanssa ja käydä tavallisessa työssä.
Stressinsietokyky mulla on todella alhainen ja yksinkertasesti lukiossa on vain liikaa hommaa mulle. Ja kun eihän siitä edes valmistu mihinkään ammattiin. Korkeakouluopiskelijaa musta ei _koskaan_ tule. Ei musta ole siihen, ja mun mielestä on myös rohkeutta myöntää se. Jokaisella on oma paikkansa tässä yhteiskunnassa, ja siivoojan ammattikin on aivan yhtä hieno kuin esimerkiksi lääkärin, jos ihminen itse vain viihtyy työssään. Olen myös kuullut, että peruskoulun papereilla on helpompaa päästä amikseen sisään, kuin todella heikoilla lukion papereilla. Peruskoulun keskiarvohan mulla kuitenkin on yli kasi.
Mun terveydentila on sellainen, että mulle suositellaan tasapainoista ja ns. rauhallista ja säännöllistä elämänrytmiä, juurikin sen takia, ettei stressi pääse liian suureksi ja pahenna depressio- ja maniakausia. Mitä väärää siinä on, että en halua olla mitään suurta vaan oman elämäni sankari? Yksinasuja pärjää varsin hyvin vähän pienemmälläkin palkalla, jos ei esimerkiksi asu ihan keskustassa ja osaa sijoittaa rahansa oikeisiin asioihin eikä turhiin hömpötyksiin.
Sitä vaan kysyisin, että mitä mieltä te olette? Teksti oli sekava, pahoittelut siitä. Kaipailisin vain tukea tämän asian kanssa, kun tuntuu, että romahdan kohta kun multa vaaditaan niin paljoa.
Ongelmahan on se, että vanhempani sanovat, että lukio on käytävä loppuun, vaikka päättötodistukseni keskiarvo tulee olemaan todennäköisesti 5-6 ja tuskin koskaan tulen edes pääsemään siihen pisteeseen, että saan lukion suoritetuksi. Laiskuudesta tms ei ole kyse, löytyy kilpirauhasen vajaatoiminta joka aiheuttaa väsymystä ja kaksisuuntainen mielialahäiriö. Mun haave on, että voisin elää elämääni rauhassa vaikka yksiössä lemmikkini kanssa ja käydä tavallisessa työssä.
Stressinsietokyky mulla on todella alhainen ja yksinkertasesti lukiossa on vain liikaa hommaa mulle. Ja kun eihän siitä edes valmistu mihinkään ammattiin. Korkeakouluopiskelijaa musta ei _koskaan_ tule. Ei musta ole siihen, ja mun mielestä on myös rohkeutta myöntää se. Jokaisella on oma paikkansa tässä yhteiskunnassa, ja siivoojan ammattikin on aivan yhtä hieno kuin esimerkiksi lääkärin, jos ihminen itse vain viihtyy työssään. Olen myös kuullut, että peruskoulun papereilla on helpompaa päästä amikseen sisään, kuin todella heikoilla lukion papereilla. Peruskoulun keskiarvohan mulla kuitenkin on yli kasi.
Mun terveydentila on sellainen, että mulle suositellaan tasapainoista ja ns. rauhallista ja säännöllistä elämänrytmiä, juurikin sen takia, ettei stressi pääse liian suureksi ja pahenna depressio- ja maniakausia. Mitä väärää siinä on, että en halua olla mitään suurta vaan oman elämäni sankari? Yksinasuja pärjää varsin hyvin vähän pienemmälläkin palkalla, jos ei esimerkiksi asu ihan keskustassa ja osaa sijoittaa rahansa oikeisiin asioihin eikä turhiin hömpötyksiin.
Sitä vaan kysyisin, että mitä mieltä te olette? Teksti oli sekava, pahoittelut siitä. Kaipailisin vain tukea tämän asian kanssa, kun tuntuu, että romahdan kohta kun multa vaaditaan niin paljoa.
Ensinnäkin, hali sulle! Mä oon käyny aika samanlaisen tilanteen läpi. Kerää jostain sitä voimaa, että pystyt kertomaan omat fiilikset vanhemmilles.. Ei se ole oikein että teet asioita vaan miellyttääksesi muita, ei ollenkaan. Kerro miltä susta tuntuu, ja mitä oikeesti haluat. Vaikka se onkin vaikeeta. Uskon että sun vanhemmat ymmärtää jos ne näkee oikeasti kuinka huonosti voit. Ei tässä elämässä ole oikeasti kiire mihinkään. Aina voi kouluttautua jos tahtoo.
Luulenpa, ettei sen enempää kuin keskitasoisesti suoritettu ammattikoulukaan. Varsinkin kun jos/kun joskus kirjoitan, niin tulokset tuskin on mitään kovin kaksisia. 