Tunne siitä, ettei kuulu mihinkään

["hukassa"]

Ymmärtääkö kukaan mitä mä tarkoitan tolla otsikolla?

Mulla ei oo ns. lapsuudenkotia, äiti asuu vuokralla läheisessä kaupungissa. Tää kaupunki ei oo mulle tuttu. Mä oon asunut 3 eri kaupungissa ja kohta taas on lähdettävä kun ahdistaa ja tuntuu että elämä polkee vaan paikallaan. Oon eronnu pitkästä suhteesta vuosi sitten. Mun elämässä ei oo mitään "perustaa", ei mitään pysyvää.

On karmeaa huomata olevansa kolmekymppinen, jolla ei ole mitään.

 

[Ys]

Toivottavasti löydät paikkasi ja kasvatat pitkät juuret.

 

[levoton sielu]

Mä taas rakastan juurettomuutta.
Olen asunut eripaikoissa,ja tuskin tulen nykyisessä kaupungissa asumaan lopunikääni.Ei ole lapsuudenkotia tai muutakaan.

 

[emmiemilia]

[QUOTE="hukassa";22043495]Ymmärtääkö kukaan mitä mä tarkoitan tolla otsikolla?

Mulla ei oo ns. lapsuudenkotia, äiti asuu vuokralla läheisessä kaupungissa. Tää kaupunki ei oo mulle tuttu. Mä oon asunut 3 eri kaupungissa ja kohta taas on lähdettävä kun ahdistaa ja tuntuu että elämä polkee vaan paikallaan. Oon eronnu pitkästä suhteesta vuosi sitten. Mun elämässä ei oo mitään "perustaa", ei mitään pysyvää.

On karmeaa huomata olevansa kolmekymppinen, jolla ei ole mitään.[/QUOTE]

Jostain on sitten vaan alettava rakentamaan sitä omaa elämäänsä. Auttaako se, että muutat pois? Oikeasti? Mitä jos jäisitkin nykyiselle paikkakunnalle, tai muutat sitten jonnekin tutulle, missä olet aikaisemmin asunut, etkä pakene ongelmiasi. Jos nyt ei olekaan mitään, niin vuoden päästä voikin tilanne olla toinen kun toimit määrätietoisesti sen eteen, että et halua elää "pätkäelämää".
Etsit uusia harratuksia (jos ei ole jo), sisustat kodin jossa viihdyt jne.

Usko minua, tiedän mistä puhun! Tsemppiä!

 

[dfdf]

Ala sitten rakentamaan sitä omaa paikkaasi. Etsi itsellesi mukava asunto ja ala harrastamaan jotain kivaa. Siinä on elämään hyvät kiinnekohdat.

Olen 39 vuotias. Ostimme 4 vuotta sitten oman talon ja vasta parin viime vuoden aikana on alkanut tuntua siltä, että tämä on minun paikkani ja täällä haluan elää loppuelämäni. Kuulun siis tähän kotiin. Edes lapsuudenkodissani en enää viihdy, kuten ennen, vaikka se yhä tallella onkin. Enkä tunne kuuluvani enää lapsuuden kotikaupunkiini. Olen vain helpottunut, kun loman jälkeen taas saan palata nykyiseen kotiini ja elämääni.

Reilu kolmekymppiseksi tunsin eläväni vain jotain välivaihetta ja sitähän se olikin. Ei sinulla siis vielä ole kiirettä. Ehdit hyvin vielä löytää oman paikkasi, mihin voit juurtua.

 

[LisaMarie]

Tuo on todella tavallinen tunne:hug:
Ei tuon syntymiseen tarvita runsasta muuttamista, ihmiset, jotka ovet muuttanneet lapsena todella tiuhaan, voiva olla tiukasti liittyneitä perheeseensä ja sitäkautta tuntevat omaavasa vahvat juuret. juuret syntyvät ihmissuhteista, ei paikasta.
Tuo ulkopuolisuuden tunne tulee ilmiöstä, jolla on monta nimeä, mutta mä tykkään eniten kotivammaisuus sanasta, varsinkin tällaisessa yhteydessä.
Se tulee sisältä ja seuraa esim. parisuhteesta toiseen ja parisuhteella sitä juuri yleensä yritetään paikata.
kannattaa lukea Irene kristerin kirjat haavoittunut vanhemmuus ja Tule lähelle, mene pois, rakkaus ja riippuvuus parisuhteessa sekä martti Paloheimon Suomalaisen lapsuuden haavat, kuinka sinua kohdeltiin, niin ymmärtää, mistä on kyse.

 

["vieras"]

Kotiseudun ei tarvitse olla "lapsuuden" paikka eikä juurten (johonkin paikkaan) tarvitse kehittyä lapsena. Tarkoitan, että myööhemminkin ne voi kasvattaa ja kotiseutuun kiintyä. Monesti se on enemmänkin mielentila.

Paikkaan voi kiintyä aikuisiälläkin ja juuret voivat olla vaikka omaan sukuun tai omaan "kulttuuriin" sitova juttu. Sitä kautta voi kuulua johonkin.