Tuntuu "oudolta" puhua äitinikanssa raskaudestani vaikka muista asioista puhutaan kai aika avoimesti.

["hapsiainen"]

Hämmästyin tänään kun äitini soitteli ja kyseli voinnistani ja raskaudestani, toki vaihdettiin muutkin kuulumiset. En oikein tiennyt mitä kertoisin ja jotenkin tuntui oudolta puhua asiasta muuten kuin tyyliin "käytiin neuvolassa alkuviikosta" ja "ei väsytä enää niin paljoa kuin alussa" jne.

Olen luullut, että puhun hänelle asioista kuin asioista avoimesti ja kaunistelematta ja ehkä siksi tuli jotenkin outo olo koska mietin mikä on "sopivaa" kertoa. Vaikka "ei niin läheisille" työkavereille tulee kerrottua närästys, turvotus yms. ongelmat jos kyselevät vointiani. Aikaisemmin esim. äitini kanssa keskusteltiin ja hän kyseli paljon lapsettomuushoidoistamme (plus soitin hänelle aina hoitojen aikana ensimmäisenä miten meni jos oli huono olo henkisesti ja kaipasin jonkun muunkin kuin mieheni tukea) yms. Hoidot olivat meille todella kova paikka enkä mielelläni puhunut kuin läheisimpien kanssa asiasta. Joten nyt jotenkin hämmentää kun koen, että raskaudestani tarkemmin puhuminen on jotenkin kiusallista vaikka aikaisemmin kaikki onnelliset ja ikävät asiat olen puhunut hänelle suoraan niinkuin ne ovat.

En nyt tiedä mikä pointti tällä aloituksella oli, mutta puhelusta jäi niin hämmentynyt olo, että halusin johonkin purkaa tuntemuksiani.

 

["Me2"]

Vähän samat fiilikset mulla...
Tosin en nyt mitenkään hirveesti puhunut hoidoista joita 7 v läpi käytiin... Siis kenellekään, äitini yksi harvoista jotka tiesivät. Olin myös lyhyesti äidille kertonut kun adoptio prosessiin ryhdyttiin.
Nyt raskaudesta on tosiaan vähän outoa puhua. En ole oikein mitään muuta syytä keksinyt kuin että olen vielä itse aika epävarma ja pelkään että tässä käy vielä huonosti, joten kai pelkään jakaa hyvää uutista... Vko 28 menossa. Sukulaisista kukaan muu ei vielä tiedä.

 

[dreamer1]

Mulla oli sama juttu, kun hoitojen jälkeen raskauduin, tosin se raskaus ei kauaa kestänyt kun oli kohdun ulkoinen. Mutta pystyin puhumaan äitini kanssa hoidoista ja siitä kuinka rankkoja ne on, mutta sitten kun pitikin kertoa että olen raskaana ja miltä minusta tuntuu, se tuntui omituiselta ja vähän ahdistavalta. Ehkä se johtuu siitä, että hoitojen jälkeen ja muutenkin raskautuessa, se ottaa oman aikansa tottua tilanteeseen olla olla sinut itsensä kanssa, saatika puhua asiasta läheistensä kanssa.

 

["hapsiainen"]

me2: Ehkä vähän samanlainen pelko minullakin kokoajan mielessä eli kokoajan vain mietin, että koska keskenmeno tapahtuu ja meillä ei voi olla niin hyvä tuuri, että lopulta lapsen saisimme. Odotan siis kokoajan vain pahinta. Minulla tosin vasta rv 22 menossa eli puoliväli nipinnapin ylitetty. Äitini hössöttää (tosin ihan kohtuuden rajoissa) tulevasta vauvasta ja minä luen jatkuvasti netistä keskenmenotilastoja ja tarinoita joissa sikiö on kuollut kohtuun. Liikkeet eivät vielä tunnu kovin voimakkaina ja jokapäivä ja epäilen jatkuvasti ovatko ne oikeasti liikkeitä vai vain suolistosta tuntuvia/johtuvia. Samalla olen kuitenkin todella onnellinen raskaudestani mutta kuitenkaan en osaa olla kokoajan odottamatta milloin saamme huonoja uutisia.