Tuntuu p*skalta ajatukselta heittää 10vuotta romukoppaan.

[Ypöyksin]

Mutta jos rakkautta ei vaan enää ole.. ja minä kaipaan rakkautta. En ole varmaan puoleen vuoteen kuullut kenenkään suusta sanoja "minä rakastan sinua" vaikka olen parisuhteessa. Vielä vähän aikaa sitten olin itse vielä totaalisen rakastunut mieheeni mutta nyt tunteet kylmenneet itsellänikin. Lisäksi olen 99 prosenttisen varma että miehelläni on säätöä toisen naisen kanssa.

Hullulta tuntuu ajatus aivan uudenlaisesta elämästä yksin.

 

[Sansibaar]

Mä elän ihan täysin samanlaisissa fiiliksissä, tosin mä en epäile miestä pettämisestä vaan pikemminkin oon ite alkanu pelkääväni että petän kun tuntuu, että haen huomiota muualta kun meidän parisuhteessa sitä en saa Ei ole kosketuksia, ei katseita ei vaihdeta kuulumisiakaan oikeastaan kunnolla enää. Miehen vuorotyö verottaa mutta ollaan niin pitkään eletty näin niin ei osata olla enää luontevasti yhdessä hänen vapaallaankaan. Lapset 3 ja 5v lähes täysin mun vastuulla, isi on se kiva tyyppi joka joskus vie luistelemaan tai antaa lauantaina karkit ennen töihin lähtöä ja äiti on se pahis joka jokainen aamu ja ilta pesee ne hampaat. Toki mäkin teen lasten kanssa myös kivoja juttuja, mutta kärjistäen näin. Hermoja kiristää, ei edes enää nukuta samassa huonessa kun mä en osaa nukkua miehen palatessa yöllä töistä ja jos hän herää aikaiseen aamuvuoroon niin mä en voi lukea enkä katsoa telkkaa sängyssä jne jne. Rakastan häntä aina lasteni isänä, mutta en tiedä onko sellainen miehen ja naisen välinen rakkaus kuollut väliltämme... Tuntuu pahalta, että muiden miesten huomio kihelmöi, mutta toisaalta kun en sitä kotona saa niin inhimillistähän se lienee. Olen ehdottanut terapiaa mutta mies ei lähde. Yhteistä aikaa on jos vain haluaisimme mutta emme oikein osaa enää tehdä kahden edes mitään... Umpikujassa siis. Joskus on hyviä hetkiä toki mutta arki jotenkin musertaa mua tällä hetkellä. Lapsetkin saa parisuhteesta aivan väätänlaisen kuvan, eivät juurikaan näe äidin ja isän tekevän muuta kuin riitelevän tai käyvän "kylmää sotaa" jossa ei riidellä mutta ei puhutakaan juuri mitään. Joskus tuntuu jopa sen moin sanominen toiselle ylitsepääsemättömältä kun vaan ketuttaa se, miten paljon hän on poissa kotoa.

Tsemppiä sulle ja mulle, päivä kerrallaan eteenpäin. Tosin, elämä on sen verran lyhyt, että sitä tunnettakin on hyvä kuunnella ja seurata, ei kukaan voi loputtomiin elää tuntematta mitään... Mutta, sitten on se kääntöpuoli että tämä on kuitenkin hyvä mies, kokkaa ja remontoi, peruspilarit on kunnossa niin mitä jos kaduttaakin ero ja lopulta tulee vaan juoppoja tms elämässä vastaan ja haluaisikin perheen takaisin mutta se ei enää ole sitten mahdollista... Äh...

 

[Ypöyksin]

Mä elän ihan täysin samanlaisissa fiiliksissä, tosin mä en epäile miestä pettämisestä vaan pikemminkin oon ite alkanu pelkääväni että petän kun tuntuu, että haen huomiota muualta kun meidän parisuhteessa sitä en saa Ei ole kosketuksia, ei katseita ei vaihdeta kuulumisiakaan oikeastaan kunnolla enää. Miehen vuorotyö verottaa mutta ollaan niin pitkään eletty näin niin ei osata olla enää luontevasti yhdessä hänen vapaallaankaan. Lapset 3 ja 5v lähes täysin mun vastuulla, isi on se kiva tyyppi joka joskus vie luistelemaan tai antaa lauantaina karkit ennen töihin lähtöä ja äiti on se pahis joka jokainen aamu ja ilta pesee ne hampaat. Toki mäkin teen lasten kanssa myös kivoja juttuja, mutta kärjistäen näin. Hermoja kiristää, ei edes enää nukuta samassa huonessa kun mä en osaa nukkua miehen palatessa yöllä töistä ja jos hän herää aikaiseen aamuvuoroon niin mä en voi lukea enkä katsoa telkkaa sängyssä jne jne. Rakastan häntä aina lasteni isänä, mutta en tiedä onko sellainen miehen ja naisen välinen rakkaus kuollut väliltämme... Tuntuu pahalta, että muiden miesten huomio kihelmöi, mutta toisaalta kun en sitä kotona saa niin inhimillistähän se lienee. Olen ehdottanut terapiaa mutta mies ei lähde. Yhteistä aikaa on jos vain haluaisimme mutta emme oikein osaa enää tehdä kahden edes mitään... Umpikujassa siis. Joskus on hyviä hetkiä toki mutta arki jotenkin musertaa mua tällä hetkellä. Lapsetkin saa parisuhteesta aivan väätänlaisen kuvan, eivät juurikaan näe äidin ja isän tekevän muuta kuin riitelevän tai käyvän "kylmää sotaa" jossa ei riidellä mutta ei puhutakaan juuri mitään. Joskus tuntuu jopa sen moin sanominen toiselle ylitsepääsemättömältä kun vaan ketuttaa se, miten paljon hän on poissa kotoa.

Tsemppiä sulle ja mulle, päivä kerrallaan eteenpäin. Tosin, elämä on sen verran lyhyt, että sitä tunnettakin on hyvä kuunnella ja seurata, ei kukaan voi loputtomiin elää tuntematta mitään... Mutta, sitten on se kääntöpuoli että tämä on kuitenkin hyvä mies, kokkaa ja remontoi, peruspilarit on kunnossa niin mitä jos kaduttaakin ero ja lopulta tulee vaan juoppoja tms elämässä vastaan ja haluaisikin perheen takaisin mutta se ei enää ole sitten mahdollista... Äh...

No meillä mies ei ole ikinä kotona ja ei osallistu mihinkään kotitöihinkään. Aina haluaa mennä vaan kavereiden kanssa.

Tsemppiä sulle myös!

 

[etäinen]

Täällä yksi myös vastaavassa tilanteessa Sansibaarin tarina kuulostaa hyvin tutulta, samanlaisia mietteitä yksin jäämisestä.
Elämä on lyhyt, mutta mistä saisi sitä voimaa, että osaa tehdä oikean päätöksen?

 

[Sansibaar]

Etäinen: älä muuta sano! Mulle on muutama sukulainen/kaveri tuota sanonut, että kun meillä on kaikki ulkopuolisen silmään niin hyvin niin ei pitäis valittaa. Tyyliin jos mies ei ryyppää eikä hakkaa ni pitäsi olla onnellinen. Ja totta onkin, että on autot ja talot ja ihanat lapset ja koirat ja kaikki ok paitsi tunnepuoli... Ja se nyt on aika iso osa. Mutta mutta, mitä jos sitten eroaa ja kaduttaakin.

Yksi eronnut ystävä sanoi että kyllä sen sitten tietää, kun aika on oikea erota jos on.

 

["Jäämies"]

Mutta jos rakkautta ei vaan enää ole.. ja minä kaipaan rakkautta. En ole varmaan puoleen vuoteen kuullut kenenkään suusta sanoja "minä rakastan sinua" vaikka olen parisuhteessa. Vielä vähän aikaa sitten olin itse vielä totaalisen rakastunut mieheeni mutta nyt tunteet kylmenneet itsellänikin. Lisäksi olen 99 prosenttisen varma että miehelläni on säätöä toisen naisen kanssa.

Hullulta tuntuu ajatus aivan uudenlaisesta elämästä yksin.

Montako kertaa olet sanonut miehellesi puolen vuoden aikana, että rakastat häntä? Oletteko keskustelleet parisuhteesta? Onko mitään yritetty tehdä? Mistä olet noin varma, että on säätöä jonkun toisen kanssa? Mitä vielä odotat, jos olet varma?

 

[samoja ajatuksia]

Samoja ajatuksia oli mulla keväällä. Me ollaan päätymässä eroon. Liitto on ihan ok, me ollaan kavereita, mutta tunnepuolella vaan kaikki on ihan kuollutta.

Ensin mietittiin, että halutaanko yrittää vai ei, mutta päädyttiin ns. tauolle, koska haluttiin molemmat vapaus niistä parisuhteen "paineista". No niinhän siinä kävi, että päädyttiin eroratkaisuun, vaikkei se helppoa ole. Lapsi on 3-vuotias, ja mä näen jo sen ettei se tästä tule paranemaan.

Kyse onkin lähinnä siitä, löytyykö tahtoa yrittää vai ei. Meidän tapauksessa sitä ei löytynyt, me ei nähdä muuta ratkaisua kuin ero koska ei vain nähdä, että oltais enää onnellisia yhdessä. Ei olla oltu onnellisia enää vuosiin. Mutta se ratkaisu vain on vaikeaa tehdä, ja syyllisyys kalvaa lapsen takia tosi kovaa. : / Musta kuitenkin se äidin ja isän onnellisuuskin on jonkun väärti... Eli että onnelliset vanhemmat = onnellinen lapsi, kunhan molemmat vanhemmat sitoutuvat siihen lapsen onnellisen kasvun turvaamiseen, ja meillä se ei onneksi ole ongelma.

 

[samoja ajatuksia]

Ja vielä: jos se ero on oikea ratkaisu, kyllä sen sitten tietää. Ainakin omalla kohdallani se lopullisen eropäätöksen tekeminen oli kuin suuri taakka olis pudonnut harteilta: olen vapaa, onnellinen ja sitoutunut rakentamaan hyvän elämän ITSELLENI JA LAPSELLENI.

 

[Ypöyksin]

[QUOTE="Jäämies";26897674]Montako kertaa olet sanonut miehellesi puolen vuoden aikana, että rakastat häntä? Oletteko keskustelleet parisuhteesta? Onko mitään yritetty tehdä? Mistä olet noin varma, että on säätöä jonkun toisen kanssa? Mitä vielä odotat, jos olet varma?[/QUOTE]

Olen sanonut hänelle rakastavani häntä joka ikinen päivä.

Mies ei ole oikeastaan halukas keskustelemaan parisuhteestamme. Pettämisestä on paljon merkkejä. Ne kaikki perinteiset muunmuassa eli puhelin aina mukana, vessassakin. Ei halua viettää aikaa kotona kanssani. On öitä kavereilla. Työpäivät pidempiä kuin ennen. On kiinnostunut ulkonäöstään ja pukeutumisestaan enemmän kuin ennen.. yms.

Odotan että mies voisi keskustella asiasta, ja jos pettää niin voisi kyllä kaiken reiluuden nimissä tunnustaa! Tämän hetkinen rahatilanteenikin on niin huono että on parempi maksaa tässä vaiheessa asumiskulut puoliksi ja asua vaikka "kämppiksinä".

 

[etäinen]

Miten kurjaa Ypöyksin onko teillä lapsia?Juoko miehesi enemmän kuin ennen?
Meillä on suht pieni lapsi ja vaikka mies on oikeasti ihan ok, niin silti tällaiset fiilikset..eli ei oikein fiiliksiä.

 

[Ypöyksin]

Miten kurjaa Ypöyksin onko teillä lapsia?Juoko miehesi enemmän kuin ennen?
Meillä on suht pieni lapsi ja vaikka mies on oikeasti ihan ok, niin silti tällaiset fiilikset..eli ei oikein fiiliksiä.

Ei ole onneksi lapsia. Mies juo enemmän kuin ennen, mutta ei mitenkään joka päivä. Viikonloppuisin käy viihteellä ja ei halua minua mukaansa. Ennen kävimme aina yhdessä. Ei tosin joka viikonloppu.