Tuntuuko susta koskaan tältä?

[miiiiru]

Tuntuuko teistä koskaan, että olette toisten silmätikkuna? Joskus musta tuntuu, että kaikkeen mitä teen tai sanon suhtaudutaan jotenkin poikkeuksellisen arvostelevasti. Minusta halutaan etsiä virheitä. Jos joskus onnistun jossain, niin kukaan ei koskaan huomaa sitä, tai koskaan sano mitään kannustavaa siitä. Ainoastaan kun epäonnistun tai teen virheen, niin se alleviivataan. Ja mun sanomisista etsitään pahoja taka-ajatuksia, vaikka juttelisin vaan ihan tavallisia asioita.

On jotenkin sellainen olo, että olen koko ajan jotenkin epäilyksen alainen. Että aina saa olla varuillaan, että milloin mistäkin syytetään. Ihan kuin mun pitäis jotenkin alkaa vartavasten todistaa että olen ihan hyväntahtonen hminen.

Joo nyt on huono päivä. Mutta tuntuuko kenestäkään muusta koskaan tältä?

 

[Kerpele]

Eipä oikeastaan.. Tai sitten sitä on tehty vain selän takana

 

[Toivoliini]

Ei tunnu...

 

[nåin täällä]

Tuntuu kyllä joskus tuolta. Mutta tiedän, että vika on vain omien korvieni välissä.

 

["vieras"]

Tuntuu, useinkin juuri tuolta. Varsinkin vanhempani suhtautuminen loukkaa, varsinkin kun olen jo yli 35-vuotias

 

["joo"]

Joo.

 

[kyllä]

töissä.

 

[waninka]

ei tunnu, mutta tunnen henkilön josta tuntuu. Hän on todella itsekeskeinen ja tilannetajuton ja korostaa jatkuvasti omia saavutuksiaan joka tuutista, mutta ei koskaan anna kiitosta muille, vaan valittaa miten häntä kiusataan ja vainotaan, johtuen milloin mistäkin ennakkoluulosta. Ei ollenkaan ymmärrä saavansa sitä mitä tilaa.

 

["Selina"]

Tja. Mun siskosta tuntuu tolta.
Senpä takia ei voida olla yhteyksissä. En jaksanu kun hän aina etsi ja analysoi piilovittuiluja ja merkityksiä jokaisesta sanasta, eleestä ja ajatuksesta.

 

[miiiiru]

Tätä ei ole ollut nuorempana, vaan tulllut tuossa 30 -v. ikävuoden jälkeen. Tai oikeastaan sen jälkeen kun perustin perheen ja palasin äitiyslomalta työelämään. Sen jälkeen on alkanut tuntua tältä silloin tällöin tai oikeastaan aika useinkin.

Kyllä mäkin olen yrittänyt toitottaa, että se on vaan mun korvien välissä ja että kuvittelen vaan koko jutun. Mutta jotenkin en tiedä... en ole sellainen ihminen joka haluaisi kovin helposti sanoa toisille pahasti tai asettua vastahankaan, mutta nyt musta tuntuu että on pakko alkaa puolustaa itseään vahvemmin. Ihan jo senkin takia kun olen nyt äiti. En voi antaa enää jyrätä itseäni, enhän halua antaa sellaista mallia lapsellekaan.

 

[vaikka tällaista]

No en tiedä mitä mun sanomisista etsitään, tai etsitäänkö mitään.

Mutta esim. anoppi arvostelee kaikkea. Jos tyttärensä opiskeleee, niin se on hänelle rankkaa ja eihän tytär jaksa mitään (esim. meidän vierailua) ja häntä pitä auttaa. Jos minä opiskelen, niin se on lomaa ja laiskottelua, samoin miehen.

Jos lasten serkut (tyttären perhe) eivät käy meidän lasten synttäreillä, niin heillä on pitkä matka. Tai ei tällaista edes kukaan koskaan ehdota, miksi he tänne? Mutta jos me emme serkkujen, niin se on anopille surun paikka ja me teemme väärin.

Meidän kodissa on kaikki liian isoa tai liian pientä, liian halpaa tai liian kallista. Jos lapset ovat hiljaa, pitää kulkea enemmän, jos äänekkäitä, emme ole osanneet kasvattaa.

Meillä on sotkuista (on pölyistä useinkin, ei tahdo riittää että kerran viikossa pyyhin pölyt,jostain syystä pölyä kertyy) mutta jos tyttären kodissa on näkyvää kuraroisketta joka paikka täynnä, niin en ole kuullut mitään moitetta.

Jos mies kalastaa mökillä kalan, se kuuluu anopille. Jos tyttären mies niin tietysti heille itselleen. samalla mökillä anoppi syöttää (ostaa ruoat) vain lasten serkut, ei meidän lapsia.