Tyttäreni (1.3.1996-12.6.2008) elämäntarina.

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja tiltun äiti ov
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Status
Viestiketju on suljettu.
T

tiltun äiti ov

Vieras
Tiltu oli 8-vuotias katutyttö, kun poliisi otti hänet talteen ja
toimitti hänet Sortavalan diakonissalaitokseen hoidettavaksi. Tyttö
saatiin kiinni, kun hän raivokohtauksen huumaamana oli juoksemassa
merenrantaa kohti, ja kun oma koti oli perin kurja, oli lapsiraukalle
saatava hoitoa muualta. Tiltu lienee syntyessään ollut sellainen kuin
muutkin lapset. Mutta kerran kun tyttö oli äidin sylissä, löi isä
juovuspäissään äitiä, ja siitä toisella ikävuodella oleva pienokainen
säikähti niin, että silloin lienee saanut sen vamman, joka loppuijäksi
teki hänestä ruumiillisesti ja henkisesti viallisen lapsen. Sekä tauti
että huono ympäristö turmelivat tytön pienestä pitäen. Jo
kahdeksanvuotiaana oli hänellä kehittyneet katulapsen tavat. Tiltu
valehteli ja varasti, kuleksi ja kerjäili, ja rivossa puhetavassa hän
veti vertoja vanhoille katusankareille. Ei ollut tytön kesyttäminen
uudessa kodissa helppoa. Kadulla opitut tavat eivät hevillä hänestä
lähteneet, semminkin kerjääminen. Väsymätön hän oli ahdistamaan
pyynnöllään; "Antakaa viis´ penniä". Alussa oli hän myös paha
karkailemaan ja varsin itsepäinen. Kummastellen uusia tapoja hän kerran
kysyikin: "Pitääkö Sortavalassa totella heti"? Erittäin olivat
pienokaisessa kehittyneet leipähuolet. Aina hän pelkäsi ruuan
loppumista, ja kun pelko näyttäytyi turhaksi, hän kerrankin kimakalla
äänellä lausui ilmi ihmettelynsä: "Asuuko Sortavalassa vain rikkaita
ihmisiä, kun ei ruoka koskaan lopu"? "Saako täällä ruokaa ilman
kerjäämistä"? Kerran kun hänen luokseen laitoksen yläkerrasta tli Antti
niminen toinen hoidettava, kysyi Tiltu tiukasti pojalta, mitä hän sinne
tuli. "Tulin sinua kattoun (katsomaan), oli sinua niin ikävä", virkkoi
Antti. "Vai minua kattoon - tänne tulit elätettäväksi", oli tytön
halveksiva vastaus. Rusinasoppa ja paisti oli parasta, mitä Tiltu tiesi.
Kun sitä saatiin sunnuntaina, saattoi hän maanantaista alkaen joka päivä
kysyä: "Joko se sunnuntai tulee, että saisi rusinasoppaa, saako
viis´vaterkkaa"? Uudessa kodissa puhuttiin Tiltulle Taivaasta. Sen hän
käsitti kohta omalla tavallaan. "Saako siellä viis´vaterkkaa
rusinasoppaa? Saako siellä paistia? Saako"? - utelee tyttö. Ja nyt aina
hokemaan Taivaasta. "Täti, ottaako Jumala Taivaaseen, jos minä pyydän"?
"Ottaa". Nyt tyttö kiertelemään pihaa, ääneen rukoillen: "Hyvä Jumala,
olokee Työ niin hyvä ja ottakee minua Taivaaseen. Hyvä Jumala, olokee
Työ niin hyvä" j.n.e. yhtämittaisesti toistaen ehkä tuntikauden. Pihalla
odotti ajuri, ja hartaaksi kävi tämänkin mieli, hänen kuunnellessaan
lapsen yksinkertaista pyyntöä. Oikein tätien hermot pantiin koetukselle,
kun tyttö lakkaamatta ahdisteli kysymyksillään samoista asioista,
semminkin Taivaasta ja rusinasopasta. "Täti, milloin Jumala ottaa
Taivaaseen"? "Täytyy ensin kuolla, ja sitten pannaan kirstuun, niinkuin
Kallukin pantiin", selittää täti. Tämäpä jäi Tiltun mieleen. Eräänä
päivänä on Tiltu kadonnut. Ei löydetä mistään, vaikka kuinka
etsittäisiin. Lopulta oli muutamalla hoitajalla asiaa kellarikäytävään.
Tänne oli työhuoneesta tuotu valmistunut pieni ruumisarkku. Arkussa on
kansi päällä, mutta kannen raosta pistää esiin heiluva käsi. Hoitaja
säikähtää niin outoa näkyä, ettei tohdi mennä perille, vaan huutaa
toisia avuksi. Ja kun joukossa avataan kansi, on arkussa - Tiltu. Eikä
ymmärrä tyttöparka ollenkaan vaatimusta tulla pois arkusta, kun juuri
oli selitetty, että sitä tietä Taivaaseen mennään. Mutta Tiltun
ruumiillinen vamma oli sitä laatua, ettei hänen tarvinnut kovinkaan
kauan odottaa Taivaaseen pääsyä. Yhdeksättä kuukautta oli oltava vuoteen
omana. Monta miellyttävää kohtausta on kerrottu tältä kovalta ajalta.
Mainittakoon vain pari. Joku Tiltun entisistä hoitajista oli lähettänyt
hänelle parin ruskeita villasukkia - ja tästäpä jotakin tuli! Minkä ilon
nuo sukat Tilrulle valmistivatkaan. Tuntui melkein kuin olisi
viikatemieskin viivähtänyt hetkeksi tuota kuvaa katsahtamaan. Rakkaat
sukat riippuivat vuoteen laidalla, ja suuret, loistavat lapsensilmät
niitä säteillen katselivat. "Onko ne Tiltun omat? - Oikein ihka omat? -
Antaako Jumala Taivaassakin niitä pitää? Pyydän Jumalan panemaan ne
päällekin! Hyvä on - oikein omat"! niin livertelee lapsonen ja pieni,
valkoinen kätönen silittämästä silittää rakkaudenlahjaa. Verrattain
valoisaa aikaa oli Tiltulle ollut laitoksessa olo. Mutta oli sielläkin
hänen mielestään puutteensa. Poistunevatko ne Taivaassa? Siinä mielessä
hän eräänä päivänä kysyi: "Tuleeko Ailikin Taivaaseen"? Aili oli
potilasraukka, joka oli paha lyömään. Tiltuparka pelkäsi, että tuo
kiusoittelija mahdollisesti hänkin pääsisi Taivaaseen sielläkin rauhaa
häiritsemään. Myöskin tuumiskeli lapsi, otettaisiinko Taivaassa pois
ohimossa oleva suuri kuhmu, joka varsinkin taudinkohtausten aikana
tavattomasti pingottui. Ei katkennut vähällä heikko elämänlanka. Kauhea
oli kuolinkamppaus. Kahtena vuorokautena oli kohtauksia lakkaamatta,
ensin viiden minuutin väliajoilla ja sitten vain kolmen. Viimeisinä
päivinä ei ollut yhtään kohtauksia. Ja kun silmä oli kuoloon ummistunut,
painui samassa pelätty kuhmu aivan olemattomaksi. Turha oli ollut Tiltun
huoli. Hautausmaalla on laitoksella varsin kauniissa rauhallisessa
metsikössä oma osastonsa. Tänne kätkettiin Tiltun tomumaja. Juhlallinen
oli hetki, kun pappi haudalla johdatti mieleen Tiltun vaiheet. "Nälkää,
sairautta, tylyttä, armottomuutta, ilotonta elämää - siinä Tiltun
lapsuus. Katu oli kouluna. Kerjuu, valehtelu, rivot sanat opittavana. Ja
pian Tiltu siinä koulussa kehittyi. Uusi päivä nousi Tiltu-poloiselle,
kun hän pääsi tänne uuteen kotiin, hellien tätien hoitoon. Nyt ei
tarvinnut talven tuiskuun ja pakkaseen lähteä kerjäämään, eikä ruoka
kesken loppunut. Vieläpä Tiltu sai täällä kuulla kolmannesta kodista,
jonka tädit sanoivat olevan hyvän Jumalan luona Taivaassa. Vähän Tiltu
siitä ymmärsi. Siitä hän vain tahtoi tulla vakuutetuksi, ettei siellä
ole kipua eikä ruuanpuutetta". - - "Nyt saa Tiltu kasvoista kasvoihin
nähdä Jeesuksen ja kokea, että Taivaassa on paljon parempaa ja ihanampaa
kuin hän koskaan osasi kuvitellakaan", päätti pappi puheensa.
 
kantaa ottamatta...
sama juttu plus vähän lisää on myös täällä....
http://keskustelu.suomi24.fi/node/6772275

Ja onhan tuo toki surullinen tarina :(
 
:headwall: Anteeksi vain, mutta tä on provo ja kopioitu ihan muualta. Johan sen kirjoitustavastakin näkee.. Ja ai Sortavala? Juu'u... Ei oo ihan 2008 vuoden juttuja.
 
Aatin täydellinen nimi oli Johan Adolf Hyhta. Kotoisin hän oli Kemun maaseurakunnasta. Sortavalan diakonissalaitokseen tullessaan hän oli jo 45 vuoden ikäinen, mutta käsitykseltään lapsen tasolla. Asuintoverikseen hän sai Yrjön, joka oli jaloistaan niin rampa, ettei hän voinut kävellä eikä edes kontata, vaan päivät päästään istui hänelle varustetussa nojatuolissa (kuva 7), ja niin kehittymätön, ettei puhunut eikä syöttämättä syönyt, eipä edes aluksi osannut ruokaa pureksiakaan. Lisäksi häntä vaivasi jonkinlainen
kouristus, jolloin hän pahasti huitoi käsillään ja repi itseään. Aati itse taas oli kaatuvatautinen ja tuntuvasti mielenviassa, mutta sävyisä luonnoltaan ja hurskas mies, joka ahkerasti rukoili Jumalaa varjelemaan, kun tulee "Se joka kummittelee", tarkoittaen tällä omituisella lauseparrella kaatumakohtauksiaan. Aati oli ennen ollut seppänä ja takoi vieläkin laitoksen pajassa hyvänpuoleisesti. Kun kiittelit häntä työstään, sait vaatimattoman vastauksen: "Ei ole yhtään, joka hyvää tekee". Sittemmin hänestä kehittyi pyykinpesijäin vakinainen apulainen veden ja puitten kantamisessa. Tähän lienee häntä lisäksi houkutellut saamansa osuus pyykinpesijäin kahvipannusta. Oli jonkinmoinen valonpäivä Aatille, kun Yrjö tuotiin ja pantiin asumaan hänen kanssaan. Suurella mielenkiinnolla hän seurasi Yrjön liikkeitä ja hoitoa, säälillä kertoen sekä lääkäreille että muille, miten Yrjö paralla on samanlainen tauti kuin hänelläkin. Mutta miksikä niin hyvää miestä ollenkaan pidettiin laitoksessa. Oli siihenkin pätevät syynsä. Tuolla rotevalla miehellä oli varsin vaikeita taudinkohtauksia ja omat itsepäiset tapansa. Kerrankin Aati raivon valtaamana juoksi ympäri pihan suuri leipäveitsi kädessä. Pahempien kohtausten sattuessa hän oli päiväkausia pidettävänä lukon takana. Mutta terveempänäkin hän oli varsin itsepäinen. Sepäntaitonsa tuli oikein kiusaksi, sillä valmistamillaan tiirikoilla hän aukoi mitkä ovet hyvänsä, ja kaikki paikat hän nuuski. Ilman hiljaista touhua hän ei viihtynyt, mutta hän teki ainoastansa mitä itse tahtoi ja mieluummin sellaista, josta oli odotettavissa jotain etua itselleen. Kun joskus yritettiin murtaa tuota tahtoa, oli vankan miehen vastarinta pelottava. Kun hän tutustui ympäristön mökkiläisiin, käytettiin tuttavuus pieniin ansiomahdollisuuksiin laitoksen aineitten kustannuksella. Ei Aatia suotta oltu lähetetty laitokseen. Liian vaikea hän olisi ollut yksityishoidossa pidettäväksi, ja varmaan hänestäkin siinä tapauksessa olisi tullut noita surullisen kuuluisia koppilaisia, joille aukosta työnnetään ruoka ja jotka eläimellisessä olossaan tylsistymistään tylsistyvät, kunnes kurja elämä sammuu. Erääksi yöksi ei Aatia kuulunut kotiin. Mentiin etsimään, ja jonkun matkan päästä laitoksesta hänet löydetiin metsäpolulla suullaan makaavana - hengettömänä. Mitään loukkaantumisen merkkiä ei näkynyt, joten arvatenkin halvaus oli tehnyt hänestä lopun. Oikuistaan huolimatta jätti Aati hauskan muiston laitokseen, ja sopii uutta hoitolaa hyvin nimittää hänen nimellään. Aateja varten on Aatila suunniteltu.
 
Status
Viestiketju on suljettu.

Similar threads

Y
Viestiä
0
Luettu
488
Aihe vapaa
Ylpeät vanhemmat ov
Y
L
Viestiä
2
Luettu
974
Aihe vapaa
Lapsen ravinto 6:sta 24:n kuukauden ikään.
L

Yhteistyössä