Hae Anna.fi-sivustolta

Uskallanko erota???

Viestiketju osiossa 'Avioero' , käynnistäjänä Miisa2, 16.10.2009.

  1. Miisa2 Vierailija

    Mitä tehdä... tuntuu että olen pattitilanteessa. En uskalla erota vaikka sitä haluan. En uskalla erota lasten takia koska tällöin tuotan heille tuskaa... ja mies haluaa lähtä taistelemaan oikeuteen lapsista. Itse olen ehdottanut viikko/viikko-käytäntöä mutta mies ei siihen suostu. Ei kuulemma ole lasten etu. Onko sitten lasten etu että vanhemmat tappelevat heistä oikeudessa ja eivät ole enää puheväleissä? Olen ehdottanut että asuisimme samalla alueella jolloin kun lapset vähän kasvaa heidän on helppo kulkea kotien välillä ja kaveripiiri pysyy samana on sitten äiti- tai isäviikko. Ja ajatus että toinen meistä näkisi lapsia vain joka toinen viikonloppu tuntuu todella pahalta. Meidän molempien vanhempien sekä lasten puolesta. Haluaisin että lapsilla olisi täysin sama oikeus olla molempien vanhempien kanssa koska olemme molemmat heille todella tärkeitä ja päinvastoin. En kykene erota koska pelkään että jos minä olenkin sitten tuo vanhempi joka saa olla lasten kanssa vain joka toinen viikonloppu :,( . Tietysti haluaisin että lapsilla olisi yksi koti ja siellä molemman vanhemmat, että heidän elämää et mikään koskaan järkyttäisi, kaikki haluaa lapsilleen aina parasta.

    Olen yli vuosi sitten kerran pettänyt miestäni ja olen siitä todella pahoillani, ei niin olisi saanut käydä! Tuntuu pahalta että satutin pahimmalla tavalla, mieheni siis tietää tästä. Mies haluaa jatkaa avioliittoamme, hän on sinnikäs, yrittää jä yrittää. Minua taas ahdistaa, pettämisen ja itsetutkiskelun jälkeen en tiedä mitä tekisin. Pettäminen oli seuraus tunteistani. En ole vuosiin halunnut miestäni fyysisesti, oli todella mahtava tunne huomata että sisälläni asuu kuitenkin nainen joka tuntee ja haluaa, en kyennyt vastustamaan tuolloin kiusausta, oli myös jo pidemmältä ajalta ihastumisen tunnetta ollut tähän kolmanteen, puolin ja toisin. En rakasta miestäni kuten aviopuolisio kuuluu rakastaa. En kaipaa hänen läheisyyttä, kun hän on matkoilla on niin helppo hengittää, en pysty edes kuvitella suutelevani häntä, en ole nauttinut seksistä vuosiin, olen aina fantasioissani seksin aikana ja niihin ei kuulu mieheni. Ahdistaa miehen koskettelu ohimennessään, kun hän sanoo rakastavansa minua, kun hän odottaa minulta niin paljon... Olen sanonut hänelle etten usko koskaan haluavani häntä enää fyysisesti, mutta hän vaan sanoo kuinka pariterapia voi auttaa jne. Mutta kun en ole halunnut häntä vuosiin, aviovelvollisuuden olen vain täyttänyt. Hän sanoo että avioliitto on 95 % muuta kuin seksiä... totta toisaalta mutta minusta asia ei ole niin. Vai onko totta että edes pientä kipinää ei voi olla enää 12 ydessäelovuoden jälkeen? Tuntuu että olen pelkkä äiti. Onko seksielämäni ohi vähän yli 30 vuotiaana, tai se että voisin nauttia siitä?
     
  2. kolkyt plus Vierailija

    Hankala tilanne. Mielestäni lasten takia ei tarvitse olla yhdessä. Itse en jäisi, kyllä sinun lisäksi lapsetkin kärsivät tavalla tai toisella nykyisestä tilanteesta, kun eivät näe onnelliseen parisuhteeseen kuuluvaa läheisyyttä. Onkohan lapset minkä ikäisiä? Ehkä hekin osaisivat sanoa millaiset asumisjärjestelyt heitä miellyttävät? Itse olen avioerolapsi, mutta minulle kaksi kotia on ollut rikkaus.
     
  3. Miisa2 Vierailija

    Kolkyt plus: Lapset ovat alle kouluikäisiä ja eivät vielä osaa tämmöisiä asioita ajatella/päättää. Sekin pelottaa kun mies on se joka enemmän kerkeää leikittää kun minä taas kokkaan, pyykkään, pidän komentoa, hoidan kaikki lasten asiat jne. että jos niiltä kysyttäisiin niin isähän se kiva on.

    Mies kirjoittelee kirjeitä minulle itsensä ja lapsiemme nimissä. Että minun pitää yrittää heidän takia, en saa jättää heitä jne. Ärsyttää sekin kun enhän minä ikinä lapsia ole jättämässäkään. Toki asia vaikuttaa heidän loppuelämääsä valtavasti ja siksi tämä onkin niin vaikeaa.

    Myös itseä mietityttää tuo ettei lapset näe vanhempien läheisyyttä ja tätä kautta mallia terveestä parisuhteesta. Mutta tällöin heidän elämäänsä ei olisi revitty kahteen paikkaan. Nyt kuitekin olen ahdistunut ja onneton aina kun mieheni on kotona. Järki ja tunteet taistelee. Järki sanoo että pitäisi elää ja olla onnellinen kaikesta mitä elämässä olen tähän asti saanut (elämä on kohdellut minua hyvin) eikä haikailla enempää... mutta tunteet taas panee vastaa. Jotta voisin jäädä liittooni, minun olisi annettava itselle lupa jatkaa elämääni tietäen että perhe(lapset) on se mistä nautinto tulee, ei parisuhteesta.

    Edelleen haaveilen tästä kolmannesta, en saa häntä mielestäni ja tiedän hänen tuntevan samoin. Sekään ei auta tätä tilannetta yhtään. Tuntuu että pitää elää täysin omia tunteita vastaan. Mieheni sanoo että olen itsekäs. Mitä itsekästä tässä on että elän lasten takia suhteessa joka ahdistaa? Hän sanoo myös että jos lähden niin siinä ratkaisussa sattuu useampaa ihmistä kuin että jäisin, no totta tuokin mutta tuntuu mahdottomalta saada omia tunteita oikeanlaisiksi jotta voisimme elää onnellisina.
     
  4. samassa veneessä Vierailija

    Miisa.. Lukiessani tekstiäsi tuntuu kuin olisin itse sen kirjoittanut. Aivan samanlaisessa tilanteessa tässä tunteideni ja ajatusteni kanssa painin. Liittoa takana liki parikymmentä vuotta, lapsia kolme ja tunteita miestäni kohtaan ei ole, ainakaan sellaisia mitä hän kaipaisi.
    Meillä sillä erotuksella tämä tilanne, että mies jäi kiinni pettämisestä (joka tosin loppui silloin samantien), mutta se oli itselleni vaan piste iin päälle, sitä ennen oltiin eletty jo jokunen vuosi enemmänkin ikäänkuin vanhempina ja ystävinä (näin jälkikäteen ajateltuna).
    Yllätyin itsekin miten tyynesti tuohon pettämiseen silloin reagoin. Miehellä aina työ ja omat harrastukset menneet etusijalle, nyt kun harkinta-aika meneillään, mies olisi valmis muuttumaan ja muuttamaan toimintaansa. Kuulemma ymmärtänyt nyt arvojärjestyksensä elämässä. Ja ihan kuin omat ajatukseni tästä tilanteesta eivät olisi jo riittävästi sekaisin, olen myös itse rakastunut toiseen mieheen.. Että näin samoilla vesillä liikutaan. Ratkaisu olisi tehtävä, vaan eipä ole helppoa ei, kun järki sanoo yhtä ja tunteet toista..
     
  5. eronnut 9v. Vierailija

    itse erosin noin 9v sitten . sitä ennen koskaan itselleni ei jäänyt mitään. ei vaatteisiin ei omiin sisustusjuttuihin ei mihinkään. Kun erosin pienemmästä palkastani jäi kotiin.itselle. Ja mikä seksielämä vasta yli 35v aukenikaan. kenenkään ei kannata nysvätä vain lasten tai miehen takia. Uutta ihmistä miestä ei tule jos edellinen on elämässä vahvasti mukana.
     
  6. jane64 Vierailija

     
  7. Miisa2 Vierailija

    Ajattelin kirjoitella kuulumisia ja kertoa missä tällä hetkellä menemme.

    Nyt olemme asuneet useamman kuukauden erillämme. Lapsista olemme tehneet lastenvalvojalla sopimuksen, että lapset ovat meillä yhtä paljon. Minulla on ollut kova ikävä lapsia ja taloamme mutta ei kertaakaan miestäni.

    Olen nyttemmin tapaillut tätä ihastustani ja tunteet häntä kohtaan ovat vahvat. Lapsetkin ovat häntä nähneet ja tykkäävät kuin karhu hunajasta. Haluaisivat aina nähdä häntä. Mieheni tietää että olemme tapailleet. Mieheni haluaa edelleen että palaisimme yhteen, hän ytittää saada minua pariterapiaan, taas uudelleen. Minua ahdistaa hänen painostus. En jaksa enää puida samoja asioita.

    Lapset ovat suhtautuneet asiaan paljon paremmin kuin aluksi pelkäsin. Kuitenkin nyt vanhempi lapsi on alkanut kyselemään miksi emme voi asua kaikki yhdessä. Mietin mitä olisi oikein kertoa lapselle. Tähän asti olemme vain kertoneet että meillä on kaksi kotia jne. Nyt hänen kyselyihin olen vastannut että äiti ja isä päätti että asumme nyt näin, että meidän on parempi asua näin. Heti tulee vastakysymyt että miksi. Olen selittänyt ettei ero johtu lapsista ja että äiti ja isä on aina heidän tukena ja rakastaa heitä. Netistä olen lukenut ettei ole oikein sanoa että rakkaus vanhempien välillä on loppunut ettei lapsi ala pelätä että rakkaus heitäkin kohtaan loppuisi? Mitä te olette kertoneet lapsillenne. Meillä ei ollut oikein ikinä riitaa lasten kuullen joten en pysty sanomaan että näin asuen emme riitele jne.

    Näen kuitenkin lasten kärsimyksen vaikka kaikki on mennyt paremmin kuin pelkäsin. Tämän takia mietin edelleen että olenko itsekäs kun haluan erota, pitäisikö vaan palata vaikka tiedän että tulen haaveilemaan elämästä tämän toisen miehen kanssa loppuelämäni. Tämä toinen mies rakastaa minua ja haluaa kuulua minun ja lasteni elämään 110%

    2-vaihe on postitusta vaille valmis. Kuukauden verran sen olisi voinut jo postittaa. Edelleen tuntuu pahalta tehdä se kun tiedän ex-mieheni murtuvan täysin, mutta enhän voi säälistäkään palata... Tästä kun selviän niin olen kasvanut ihmisenä valtavasti. Helpottaako olo kun 2-vaiheen on lähetttänyt ja enää ei tarvitse miettiä mitä tekisi. Nyt vielä periaatteessa on koko ajan kaksi vaihtoehtoa ja se on todella rankkaa kun tuntuu että lasten takia pitäisi tehdä toista ja omien tunteiden takia toista. Toisaalta tajua aivan selvästi ettei avioliitostani voi enää tulla sellainen että olisimme molemmat tyytyväisiä ja tämä kaikki kokemamme tulisi varjostamaan avioliittoamme koko loppuelämämme.

    Toivottavasti saatte selkoa vuodatuksestani, varmasti todella epäselvää tekstiä.
     
  8. man Vierailija

    Turha sitä 2 vaiheen lapun postittamista on enään lykätä kun olette jo noin pitkällä. En tietenkään halua eroon painostaa, mutta kun itse mietit terveellä järjellä. Uusi suhde meneillään ja ei muutenkaan ikävä entistä.
    Kuitenkaan ikinä et voi varmaksi vannoa tätä uuttakaan suhdetta kuinka se tulisi toimiin lopun elämää...
    Omasta kokemuksesta kuitenkin tiedän että mikäli teillä on se viikko kerrallaan systeemi lasten suhteen niin se repii lasta liikaa. Jo heidän kanssaan pitää puolet saada olla niin ottakaa pitempi aika kerrallaan / vanhempi. iikossa lapsi kerkiää tottuun toisen sääntöihin ja sit taas jo uusia sääntöjä opetteleen. meillä oli 2 viikkoa ja se toimi jo paremmin vaikka asuttiin kaukana toisistamme. En tiedä että olisiko vielä pitempi aika parempi? Koulun alettua sit onkin jo eri asia taas että mistä kouluun.
    Mutta voimia jatkoon
     
  9. Miisa2 Vierailija

    Kiitos viestistäsi. En tietenkään voi tietää mitä tulevaisuus tuo tullessaan uudessakaan suhteessa. Eniten minua rassaa nyt kun mies ei halua luovuttaa millään. Ja juuri kun järjellä mietin niin en usko, että vaikka mies kuinka nyt haluaa minut takaisin, niin pystyy unohtamaan hänkään minun suhdettani, kuten en minäkään. Se kaivertaisi välejämme pahasti loppuelämämme. Tuntuu myös oudolta ajatella että hän haluaa minut takaisin hinnalla millä hyvällä vaikka tietää minun tunteeni häntä kohtaan hiipuneet.

    Meillä tuntuu pelaavan ainakin nyt hyvin tuo lyhempi tapaamismalli. Lapsilla on aina jo kova ikävä toista vanhempaa jolloin heistä on kiva jo mennä toiseen kotiinkin. Tarkoitus on asua isän kanssa lähekkäin jolloin koulumatka molemmista kodeista olisi helppo ja lapsien ystäväpiiri voi pysyä samana.

    Tähän kysymykseen kaipaisin kommentteja, mitä olette kertoneet lapsillenne erotessa???
     
  10. ei epätavallista Vierailija

    Suuri osa eroparien lapsista kyselee joskus, mikseivät vanhemmat asu yhdessä tai kysyvät, koska muutetaan takaisin yhteen.

    Vastaat vain lapsille, kuten olet vastannut. Kun sinä voit hyvin, lapsesi voivat paremmin.
     
  11. Miisa2 Vierailija


    Näin ajattelenkin. Mutta tuolloin tuleva ex-mieheni voi huonosti. Ja kun lapset ovat myös puolet ajasta hänellä, pelkään että jaksaako isä olla heidän kanssa ja kokevatko lapset siellä olonsa surulliseksi isän surun takia. Hän on oikeasti todella maissa. Taas tuli postia että on varannut meille terapia-ajan, että tulisinko mukaan. Että pahemmassakin tilanteessa olleet parit ovat selviytyneet ja löytäneet rakkauden ja intohimon uudelleen jne. Hän ei vaan luovuta, hän vetoaa minuun että voisinko arvostaa niin paljon lapsiamme ja häntä etten tuottaisi heille suurinta mahdollista surua. Hänen mielestäni en ole yrittänyt tarpeeksi. Hän muistelee jotain viiden vuoden takasia asioita että "kuinka kaikki oli hyvin ja ihanasti" jne. Hän ei vaan pysty laskemaan irti. Hän on kuulemma valmis tekemään ihan kaikkensa meidän eteen. Minä vaan en kuulemma osaa nyt arvostaa lapsia ja perhettä.

    Tuossa hän lyö vyön alle. Minä riuduin 2 vuotta saman katon alla ainoastaan lapsien takia, toivoen että ajatukseni olisivat ohimeneviä. Seksi on ollut pakkopullaa 6 vuotta, en muista koska olisin ollut henkisesti mukana seksissä, nauttinut että hän on siinä lähellä. Olen ajatellut "naapurinmiehiä" jotta olen kiihoittunut ja edes pystynyt seksiin.

    Elämä ns. on ollut kunnossa, mutta parisuhde ei. Vaadinko liikaa, pitäisikö riittää että muuten elämä on kunnossa ja lapset saavat asua yhdessä kodissa omien vanhempien kanssa? En näe hänessä ns. miestä jotta hän vetoaisi minuun fyysisesti. Joka kerta kun huomasin hänen haluavan seksiä, ensimmäinen ajatukseni oli 'voi ei, joko taas' vaikka aikaa olikin vierähtänyt edellisestä kerrasta monta viikkoa. Inhotti hänen kosketuksensa kun ajattelin että mankuuko se taas seksiä... Olin kuitenkin liian kiltti sanoakseni etten halua seksiä hänen kanssaan, pelkäsin että pahoitan hänen mielensä. Sitten tapasin tuon miehen josta kiinostuin, ihastuin.. myös haluni heräsivät häntä kohtaa. Hän tuli tuohon pakkopullaan mielikuviini "naapurin miesten" tilalle.

    Huomasimme, että olimme molemmat kiinnostuneet toisistamme (tällöin siis petit kerran miestäni). En vaan saannut häntä mielestäni. Varmasti rakastuminen toiseen oli viimeinen niitti avioliitossamme. Sitten alkoi tuo 2 vuoden taistelu omia tunteitani vastaan. Nyt sitten olemme tässä tilanteessa.

    Tuleva exä sanoo tekevänsä kaikkensa jotta olisimme yhdessä mutta kuitenkaan ei ole valmis ns. kulissiavioliittoon lapsien takia. Minun pitää kuulemma aivan oikeasti rakastaa häntä ja hän uskoo sen toteutuvan terapeuttien kautta. Hän on raahannut minut jo useisiin terapiakäynteihin, itse en ole niihin halunnut mennä mutta olen tuntenut olevani sen hänelle velkaa ja mennyt vasten tahtoani. Eihän niistä voi olla mitään apua jos en oikeasti sinne halua edes mennä.

    Puran tänne tunteitani kun olen jo ystävilleni vuodattanut niin paljon etten heitä viitsi joka käänteessä olla enää kuormittamassa.

    Onko kukaan ollut vastaavassa tilanteessa, että toinen vaan roikkuu, ei halua luovuttaa? Pahasti en halua sanoa, hän on kuitenkin tärkeä ihminen ja lasteni isä. Välimme on säilyttävä hyvinä lasten taki.
     
  12. tuty Vierailija

    Kumpihan oikeasti roikkuu, tuleva-x, tai sinä joka puntarintavoin heilut erotakko, vai ei.
    Se on selvää, että lapset kärsivät tilanteesta omalla tavallaan ja eivätkä osaa ajatella ja puhua tilanteesta. Jaksaisikohan kukaan aikuinen viikoittain vaihtaa kotia, reissata kahden välissä.
    Onko kukaan koskaa kokeillut, tai määrätty. Lapset asuvat kotonaan ja molemmat vanhemmat sukkuloivat kahden kodin välillä, lapsilla vain vaihtuu vanhempi viikoittain..mutta koti pysyy samana.
    Yhteishuoltajuus saattaa repiä lapsia liikaakin, joka sitten saattaa kostautua murrosiässä ja aikuisena. Ja mietteet miksi vanhemmat erosivat. Johtuuko ero meistä lapsista, vaiko mistä.
    Voi tulla eteen se tosiasia, että lapsille selviää eron todellinen laita..sitten vanhenpana.

    Omasta lapsuudesta muistan äitini seikkailut ja mielialan vaihtelut, hänen mielestään isä oli mielikuvitukseton ja me myös, antoi ymmärtää teoillaan..isän halveksiminen johti meidän lasten syyllistämiseen. En arvosta äitiäni, hän niin etsi itseään toisen miehen kautta, mutta ei löytänyt mitään. No sekin oli meidän vika isän ja lasten. Me olimme äidille taakka..

    Miesten yksinhuoltajuus on lisääntynyt, ainakin tuttavapiirissäni. Heidän entiset vaimonsa ovat lähteneet etsimään itseään. Mutta jokainen mies on mennyt uusiin naimisiin ja lapsilla ns. uusi äiti. Hyvin on mennyt ja lapsia syntynyt lisää.

    Kun, jos menet tulevan x-miehen kanssa sinne terapeutille ja sanot suoraan siellä, ettei tästä nyt mitään tule ja se on loppu nyt.
     
  13. toisin päin Vierailija

    Kääntäisin kysymyksen näin.
    Haluatko luopua nykyisestä miesystävästä? Haluatko siihen samaan tylsyyteen, jossa ennen olit. Pystytkö arvostamaan itseäsi? Haluatko tehdä sellaisen karhunpalveluksen lapsillesi?

    Joku kysyi viisaasti, kuka roikkuu. Tee selvä pesäero. Laita ne paperit. Miehesi voi yksinään mennä terapiaan.
     
  14. Miisa2 Vierailija


    Lapset eivät ole missään tapauksessa taakka vaan rikkaus! Halusin sen tuoda esiin jos olette ymmärtäneet väärin!
     
  15. tuty Vierailija

    En ole ymmärtänyt väärin, mutta kysymys on..miten lapset itse todella ymmärtävät tilanteenne, tai oman tilanteensa. Onko heille osoitettu puolueetonta terapiaa.
    Mitä miettivät mielessään, eivätkä ehkä uskalla kysyä, osaa..lapsen mieli ja mielikuvitus, on aivan eri asia kuin aikuisella. Heille omat vanhemmat ovat yhtätärkeitä ja miksi sitten "heidän" perhe hajosi.
    Jos sinulle ei ole selvinnyt miten mennään eteenpäin..sitähän juuri kirjoituksissasi mietiskelet.
     
  16. Dita Vierailija

    Minun mielestäni sinun tilanteesi vaikuttaa hyvin selvältä. Et ole rakastanut etkä himoinnut miestäsi enää vuosiin, etkä näe teillä enää yhteistä tulevaisuutta - olisi hyvä, jos siis siirtyisin lopullisesti eteenpäin.

    Tietysti miehesi vetoaa lapsiin ja heidän hyvinvointiinsa, kun tietää, että se juuri on sinulle isku vyön alle. Tuohan on ihan tyypillistä, että jätetty vetoaa kuuhun, maahan, aurinkoon, itsemurhaan ja ties mihin, että saisi toisen takaisin. Miehesi toivoo tietysti kovin, että voisit joskus vielä tuntea jotain häntä kohtaan. Siksi olisi reilua, ettet anna toiselle enää yhtään aihetta turhiin toivesiin. Se on sinun velvollisuutesi.
    Mielestäni on kaikkien osapuolten kannalta parempi, että eroatte. Kauheaa, että edes ajattelevat olevasi liian itsekäs tai että sinun pitäisi lastesi takia jäädä kulissiavioliittoon tai muutenkaan enää samaan kotiin (tulevan) ex-miehesi kanssa.
    Me elämme täällä vain kerran, joten et voi unohtaa kokonaan omaa elämääsi ja onnellisuuttasi. Olisiko se muka lastesi tai kenenkään muunkaan kannalta järkevää, että kituisit vanhassa suhteessasi vielä mahdoliisesti vuosia, kunnes tulisi vielä totaalisempi stoppi. Eivät lapset niin tyhmiä ole etteivätkö he vaistoisi, ettei äidin ja isän välillä kaikki ole niin kuin pitäisi.
    Kyllä teidän lapsistanne kasvaa ihan "täyspäisiä" erosta huolimatta, mikäli heillä on muuten rakastavat ja tukevat vanhemmat.
     
  17. Miisa2 Vierailija

    Kiitos viesteistänne :)

    Tiedän tekeväni oikein kun vien eron loppuun, aina välillä vaan tulee kummallisa olotiloja jolloin kaipaan varmistusta tunteilleni, etenkin silloin kun taas exä on yrittänyt puhua minua ympäri ja vedonnut lapsien hyvinvointiin. Lapsillani on edelleen kaksi heitä rakastavaa vanhempaa.

    Toivon vaan että mieheni osaa/haluaa käyttäytyä aikuismaisesti kun tajuaa että ero on aivan totta. Ettei ala käyttämään lapsia aseina vaan tajuaa lasten parhaan.
     
  18. man Vierailija


    Köh. Mites musta tuntuu että kannattais varmaan erota molemmista kun luin näitä viestejä eteen päin. Olisit vaan hetken sinkkuna. Oli tuossa aikasemmin vaan hyviä näkökantoja mistä itse sit näin ajattelin. Pelottaahan se alkuun olla yksin, mutta en usko että sulla kuitenkaan loputtomiin menee että uuden löydät.

    Tuo lapsilla kiristäminen on ikävä kyllä liian yleistä. Se jos alkaa niin ei siinä toiselle järkeä saa päähän. Koita kuitenkin itse olla puhumatta lapsille pahaa toisesta vaikka kuinka vi...ais. Jos lapset sanoo jotain mitä isä on sanonut niin yritä mahdollisimman diplomaattisesti ohittaa aihe tavallaan käsitellen se, mutta älä kiukuspäissään lähde äkkiä vasta hyökkäykseen. Tee kuitenkin lapsille mahdollisimman hyvin selväksi se että se ei ollut heidän vika kun erositte ja että molemmat rakastaa heitä.
     
  19. Aikanaan Vierailija

    ..olin itse juuri samassa tilanteessa, kuin sinä, Miisa. Sinnittelin eropäätöstä samoista syistä kokonaiset 10 vuotta! Ei totisesti olisi pitänyt!

    Molemmat, sekä exäni että minä roikuimme ne vuodet löysässä hirressä ja lapset kärsivät siinä ohessa. Lopullisen sysäyksen sain vasta sitten, kun lapseni kysyivät, että ettekö te jo eroaisi. He olivat odottaneet sitä jo kauan ja kokivat samanmoista löysän hirren tuntemusta.

    Minun ja lasten olotila helpotti välittömästi, kun muutimme erilleen. Koska lapseni olivat jo isoja tuolloin, mitään tapaamisjärjestelyjä ei enää tarvittu, vaan lapset saivat tavata isäänsä vapaasti. He halusivat asua kanssani, koska tunsivat sen turvallisemmaksi vaihtoehdoksi.

    Sinun lastesi ikää emme tiedä, mutta kypsät aikuiset eivät tee lastensa olotilaa hankalaksi, vaan järjestävät asumisensa heidän kannaltaan helposti. Tuolloin kumpikin vanhempi on lähellä ja tavoitettavissa koska tahansa.

    Mielestäni lapsille kannattaa olla rehellinen. Ei tarvitse kertoa ihan kaikkia aikuisten asioita, mutta kyllä he tietävät itsekin, että vanhempien rakkaus on loppunut. Voit mielestäni kertoa, että sinun ja isin asuminen yhdessä on vaikeata ja että elämä on helpompaa, kun asutte kumpikin eri kodissa. Lapsilla on siten koti sekä isin että äidin luona ja arkijärjestys hoidetaan siten, että lapset voivat olla edelleen kummankin vanhemman kanssa.

    Mies on sulkenut järkensä tosiasioilta ja ripustautuu epärealistiseen toiveeseen. Hän ei vielä tiedä, että hengittäminen on helpompaa sitten, kun selvä ratkaisu on tehty. Sinä olet tavallasi surutyön erosta jo tehnyt, hän on vielä keskellä pahinta kriisiä juuri siksi, ettei halua ajatella muuta.

    Sen sijaan sinun ei nyt todellakaan kannata edes mielessäsi sitoutua tähän uuteen ihastukseen. Keskity itseesis ja lapsiin sekä nykyisen liittosi loppuun saattamiseen. Siinä on kerralla ihan tarpeeksi. Jos nyt kuitenkin jatkatte tapaamisia ja yhdessäoloa, älä sitoudu äläkä ota häntä samaan osoitteseen!!! Silloin tekisit uuden ja suuren virheen. Tulisit katumaan sitä todella kovasti.

    Ensin on saatettava yksi suhde kunnialla loppuun, opiskeltava itseään ja odotettava, jotta tunteet tasaantuvat, arkikuviot asettuvat paikalleen ja rauha niin lasten kuin erovanhempien elämään asettuu kohdalleen. Liialla kiirehtimisellä uuteen suhteeseen pilaat itseltäsi ja siinä ohessa lapsiltasi mahdollisuuden sisäiseen rauhaan. Jos uutta suhdetta jatketaan, siinä on ajateltava niin monta asiaa, jotta maltti ja rauhallisuus on valttia. Sinähän et halua polkea jalkoihisi koko porukan ja varsinkaan lasten tasapainoa ja rauhaa.

    Omalta kodaltani tuollainen uusi ihastus polkaisu vauhtiin sikäli eroprosessia, että se irrotti kahleita entiseen, hyvin vaikeaan liittooni. Varsinaisesti eroon se ei suinkaan ollut syynä, takana oli vuosikausien ihan muut ja vakavat syyt. Tuo suhde päättyi ennen eroa ja eron jälkeen en edes halunnut ajatella uutta suhdetta ennenkuin "ehtii järki päähän, jotta arvostelukyky säilyy". Pidin siis sapattivuoden ja opiskelin tätä itseäni, suosittelen sitä muillekin. Se totisesti kannatti. Elämä toi muutaman vuoden kuluttua eteen kaverin, johon syttyi rakkaus hitaasti ja harkiten. Sille on käynyt kuin viinille; paranee vanhetessaan.

    Rehellisyyttä siis suosittelen sinulle, niin lapsille kuin puolisollekin, sillä ei hänelläkään helppoa ole. Pariterapiassa voi käsitellä myös eroa, sillä ei sen ainoa päämäärä ole yhdessä pysyminen, vaan kunkin parin ja perheen kannalta paras ratkaisu. Se voi olla myös ero.
     
  20. Eroterapiaa Vierailija

    Tuota meinasin minäkin sanoa, että perheterapia voi olla ihan hyvä juttu. Sen tavoitteenahan ei tosiaankaan ole aina pitää paria yhdessä, vaan löytää ratkaisu perheen pulmiin. Ja joskus se ratkaisu on ero. Osallistumisellasi terapiaan voisitte saada terapeutin kanssa myös exän uskomaan, että ohi se todellakin on. Eihän sinun tarvitse sitoutua mihinkään vuosien terapiaan, voi riittää että käyt siellä kerran tai kaksi exän kanssa, hän voi sitten yksin jatkaa asian purkamista pidempään jos tarve.
     
  21. Miisa2 Vierailija


    Kiitos hyvistä viesteistänne. "ero"terapia on todellakin joillekin hyvä asia. Olemme vaan jo käyneet 5 kertaa perheneuvolossa yhdessä ja muutamia kertoja erikseen, yksityisellä nimekkäällä teraupetilla kerran yhdessä (mies ei hallunnut sinne toista kertaa) ja vielä yksikseen muutaman kerran kolmannella. Nyt mies on mielestään löytänyt hyvän asiantuntian jonne haluaisi että menisimme yhdessä, että tämä todella kuulemma osaa hommansa. Ja nimen omaan että tämä saisi minun taas haluamaan häntä... Kieltäydyin menemästä koska, tämän yhden kerran jälkeen hän olisi taas alkanut pyytämään toista kertaa, kolmatta jne. Nyt kyse on kuitenkin siitä että hän ei vaan haluaisi hyväksyä asiaa.
     
  22. Aikanaan Vierailija

    Kyllä sinun sisimpäsi sanoo, mitä ja koska sen teet. Tunnut tietävän avioliittosi kohtalon, mutta ota todesta tuo, mitä kirjoitin.

    Tunnen hyviä ja huonoja eroja ja omani kuuluu niihin hyviin, koska tein sen matkan itseeni ja otin aikalisän kaikkiin uusiin ihmissuhteisiin. Se tarkoitti myös sitä, että pidin yhteyttä vain parhaisiin ystäviini ja keskityin kotiin ja lapsiin. Muu sai odottaa. Olen tuhannesti onnitellut itseäni siitä. Elämä ei karannut sapattivuotenani mihinkään, vaan opin nauttimaan elämästä ja asioista enemmän.
     
  23. Miisa2 Vierailija


    Nyt/taas mies on käynyt ruikuttamassa jätetyn itkua vanhemmilleni... sieltäkin päin taas painostetaan palaamaan, MIETTIMÄÄN LAPSI. Tää on aivan kamalaa... tuntuu etteivät he vaan pysty hyväksymään tilannetta vaikka ovat olleet tietoisia tästä jo vuoden. Alan olla oikeasti aika rikki siitä etten saa tukea omilta vanhemmiltani. Tuntuu että heille kaikkien muiden hyvinvointi ja kulissit olisi kaikkein tärkeintä. Alkaa olla mulle kohta aivan sama, he ovat puolensa valinneet ja se en sitten ollut minä.
     
  24. Aikanaan Vierailija

    Hyvin usein on niin, jotta vanhemmat eivät pysty hyväksymään eroa. Se voi viedä pitkänkin aikaa.

    He näkevät teidän elämänne kuitenkin ulkopuolelta. Tietysti he ajattelevat ja pelkäävät sitä, että teet virheen ja elämäsi/lastenne elämä vaikeutuu. Hekin toivovat, jos vävystään ovat pitäneet, jotta sinä tulet järkiisi ja lopetat hömpötyksen. Heidän näkökulmastaan elämäsi on nykyisellään kunnossa ja että vaarannat oman ja lastesi tasapainon. Se on ihan luonnollista.

    Valitettavasti vain emme voi elää aina vastoin itseämme ja sisintämme. Vaikka se kuinka olisi muiden mielestä viisasta. - Olisikin varmaan, jos ulkopuolellasi muut ovat sitä mieltä, mutta vain sinä tiedät, onko se mahdollista.

    Mietipä, mitä tekisit, jos tuota uutta ihastusta ei olisi. Älä anna sen määrätä tekemisiäsi ja ratkaisuja. Tämä ihastuksesi on todennäköisesti suhde, joka päättyy. Nämä tapaukset ovat melkein poikkeuksetta vain vastaus meidän kaipuuseemme, jota tunnemme tunneköyhässä liitossa. Lataamme näihin ihmisiin ominaisuuksia, joita heissä ei oikeasti ole, ne ovat omia haaveitamme ja tosiasioilta ummistamme silmämme. Näin sen huomasin omallakin kohdallani olevan, kun sapattivuoden aikana asioita analysoin. Ihmettelin ihan ääneen itsekseni, miten ruusunpunaisten lasien läpi sitä voikin katsoa! Myöhemmin en todellakaan olisi edes ihastunut sellaiseen ihmiseen.

    En voi sanoa, että tee niin tai näin. Näiden päätösten pitää kypsyä meidän omassa sisimmässämme. Pääasia, että ei ryntää toimintaan liian nopeasti, vaan malttaa järjestellä ja miettiä myös arkikuvioiden sujumisen myös silloin, jos erotaan. Se on omakin etusi ja sinulle ei tarvinne sanoa, että lasten etu ja paras, oikeus molempiin vanhempiin on ohittamaton erottiin tai oltiin yhdessä.

    Älä ole loukkaantunut vanhempiisi. Heillä on niin paljon latautunut tunteita mukaan perheenä, jonka myös he toivoivat olevan pysyvä. Heitä pelottaa hyvin moni asia. Ajan kanssa he tulevat hyväksymään päätöksesi, kun toimit viisaasti ja harkitusti.
     
  25. nainen Vierailija

    Vanhempasi hävettää lapsensa kohtalo ja he ovat huolissaan lasten takia. Netissä blogeissa ("Askeleet") ja elämässä voi seurata äitien elämää, jotka ovat tavallasi kyllästyneet ja jätteneet perheen (tietysti isiäkin). Sitten ihmetellään kun ei se elämä olekaan niin auvoista (tai joskus on). Millaisen mallin jätät lapsille? Etkö ole luvannut tukea miestä myötä ja vastoinkäymisissä?
     
Kaikki kentät ovat pakollisia
Luonnos tallennettu Luonnos poistettu

Jaa tämä sivu

Alibi
Anna
Deko
Dome
Erä
Hymy
Kaksplus
Kippari
Kotilääkäri
Kotiliesi
Koululainen
Ruoka.fi
Parnasso
Seura
Suomen Kuvalehti
TM Rakennusmaailma
Tekniikan Maailma
Vauhdin Maailma
Golfpiste
Vene
Nettiauto
Ampparit
Plaza
Muropaketti