Uupumus, pelotta, että masennus on uusiutumassa

[Yhdenvanhemmanperhe]

Olen kahden lapsen yksinhuoltaja. Etävanhempi tapaa lapsia n. 3krt vuodessa, silloin kun hänelle se sopii.
Asun kaukana omista sukulaisista, eikä ystäviäkään tällä paikkakunnalla ole.
Käyn töissä, lapset ovat kouluikäisiä.
Olen sairastanut keskivaikean masennuksen, ja jollain tasolla olen aina tuntenut olevani jollain tavalla viallinen.
Uupumus näkyy esimerkiksi sillä lailla, että tiedostan lasten oikeuden harrastaa ja oppia kyvykkäiksi liikunnallisesti. En silti jaksa yhtä harrastusta enempää lapsiani tukea. En jaksa käydä heidän kanssaan esimerkiksi luistelemassa tai hiihtämässä ja siksi heidän taitonsa ovatkin ikäistään heikommat. Ja kyllä, koen suurta syyllisyyttä asiasta.
Heillä on intoa ja halua aloittaa harrastus, menemme mukaan toimintaan -> taidot ovat ikäisiään heikommat -> itsetunto laskee ja he haluavat lopettaa koska eivät pärjää. Näin on käynyt kolmessa lajissa nyt esikoisen kohdalla ja kaksi kertaa kuopuksen kohdalla. Mua hävettää tämä tilanne, että olen omat lapseni saattanut tällaiseen asemaan. Ja häpeä saa mut haluamaan pysymään vaan kotona.
Uupumuksen takia pinnani on ollut usein todella kireä ja olen huutanut lapsille aivan turhaan, enkä ole osannut kasvattaa lapsiani tarpeeksi hyvin. Esimerkiksi jos lähdemme ravintolaan syömään eivät käytöstavat ole yhtä hyvät kuin tuttujen lapsilla. Häpeän sitäkin, haluaisin olla paljon parempi äiti kuin olen.
Tänään huomasin taas ajattelevani samalla tavalla kuin masennuksen aikoihin; En pärjäisi jos pääsisinkin opiskelemaan, parempi vain pitää kiinni työstä joka minulle on suotu. En tule koskaan löytämään rakkautta elämääni, sosiaaliset taitoni eivät riitä, eikä minulla ole mitään erityistä annettavaa. Jne.

Mä en jaksa. Tämäkö tulee olemaan elämäni suunta aina? Eikö tämä ikinä helpota ja hellitä otettaan?

Tukiperhettä en lukuisista toiveista huolimatta saanut, en päässyt edes jonoon. Kun emme ole lastensuojelun tarpeessa.
Mutta eihän se ole oikein, että kaksi viatonta lasta jäävät vähäosaisiksi koska äiti ei jaksa omaa oloaan.
En halua hakea sairaslomaa töistä, se on ainoa kontakti minulla muuhun elämään. Lääkkeet veivät minulta kaikki tunteet, eivät auttaneet itse masennukseen. Eikä keskustelustakaan ole apua tähän. Olen vain niin yksin, ja koko arki on yksin mun vastuulla, se ei muutu vaikka kävisin päivittäin juttelemassa.

Tukiverkosto on köyhä, ja harmillista mutta minulla kuten monella muullakin on se tilanne, etteivät vanhempani ymmärrä uupumustani. Käskevät lähtemään ulos liikkumaan ja ajattelemaan iloisia asioita. Ps. Käyn 2-4krt/vko 6-9km lenkillä. Se on mun omaa aikaa. En edes kaipaa muiden seuraa. En halua lähteä minnekään baariin tai mitään. Yksin voisin mnnä vaikka leffaan, mutta yleensä tähän aikaan illasta olen ihan poikki, niin en ole vaivautunut kyselemään hoitajaa illan ajaksi. Viikonloppuisin menen klo 21 nukkumaan.

Piti saada purkaa näitä fiiliksiä pois mielestä. Kun en kellekään muullekaan voi kertoa.
Kiitos jos joku jaksoi lukea.

 

[emmiii]

Hei, olen pahoillani, että et pysty olemaan onnellinen. Sulla on monta asiaa tosi hyvin! Kun kerran vertaat itseäsi muihin, vertaa niihin lukuisiin, joilla on asiat paljon huonommin. Tarvitset ehdottomasti keskusteluapua. Mene lääkäriin ja kerro - vie vaikka tämä kirjoittamasi teksti sinne. On tärkeää, että haet apua ennen kuin asiat menevät oikeasti vaikeiksi. Olet varmasti paras mahdollinen äiti lapsillesi, tarvitset vain tukea, että näet sen itsekin.

 

[emmiii]

Jos keskustelusta ei ollut aiemmin apua, se ei tarkoita, etteikö nyt olisi. On monenlaista keskustelua ja keskustelijoita.

 

[viieras]

Jos lääkkeet aloittaa liian myöhään tai syö niitä liian vähän aikaa, niin tilanne ei korjaannu kokonaan. Entäpä jos nyt menisit hyvissä ajoin keskustelemaan. Kunnalla on velvollsuus järjestää lapsiperheiden kotiapua, sen voi käyttää esim niin että apuri vie lapset luistelemaan/uimahalliin tms! Entä vapaaehtoisjärjestöt, mieskaverit, yms?

 

[endis]

Muutos lähtee aina yksilöstä itsestään. Lääkkeitä ei suositella kuin vakavasti masentuneille. Muille ne ovat lähes poikkeuksetta haitallisempia, koska ne sotkevat aivokemian ja aiheuttavat masennuskierteen. Kohdallasi pitäisi sinun löytää itsellesi aikaa, saada kunnolla rentouduttua ja pyrkiä positiiviseen ajatteluun. Klisheitä, totta, mutta ota yksi askel kerrallaan. Mikäli on rahaa, hommaa vaikka lastenhoitaja muutamaksi tunniksi ja mene itse johonkin harrastukseen, josta pidät. Seksuaalisuus on myös tärkeää: jos ei ole miestä, niin hoitele itsesi vaikka fantasioiden. Oksitosiini on uskomaton lääke moneen asiaan.

 

["Lili"]

Hei! Onko sulla anonyymi sähköpostiosoite johon voisin kirjoittaa? Et varmaankaan asu isossa kaupungissa, kun et ole saanut tai hakenut kotiapua? Kuulemma sitä saisi jos on vastaava tilanne.

 

[Yhdenvanhemmanperhe]

Kiitos jokaiselle vastanneelle.
Kynnys lähteä juttelemaan samasta asiasta on korkea. Kaiketi sen takia, että viimeksi kävin ihan psykiatrian sairaanhoitajan kanssa keskustelemassa.
Olemme saaneet aikanaan perhetyöntekijän kotiin mutta nekin on tilapäisiä. Ja kyllä mä otan sitä omaa aikaa lenkkeilyn muodossa. Mä kaipaisin apua tähän arkeen, että joku veisi lapsiani harrastamaan, tsemppaisi ja tukisi silloin kun en aina itse jaksa kaiken muun lisäksi.
Ja oman päänsisäisen haasteen kanssa oon tehnyt duunia tosi paljon, näköjään joko notkahdus tai taantumista. Toivon mukaan silti vain väliaikaista.
Lili, yritän tehdä spostiosoitteen johon voit laittaa postia mulle tämän päivän aikana.

 

[Jehnny Tightlips]

Vastaisin tuohon alkuosaan, kun en muuta ehdi. Se, että lapsesi eivät menesty liikunnassa, ei ole välttämättä sinun vikasi. Sanon tämän kahden lapsen äitinä, jotka ovat jo suurinpiirtein syntyessään olleet motorisesti ihan eri puusta veistettyjä. Osittain kyky oppia liikuntataitoja helposti on nimittäin myös perinnöllistä, sama juttu kuin muidenkin taitojen kanssa.

 

[Yhdenvnhemmanperhe]

Kiitos. Uskon tuohon itsekin, että motoriikka on osittain geeniperimästä kiinni. Jos lapset ovat halunneet jotain harrastusta kokeilla,molen heille siihen mahdollisuuden antanut. Onneksi tunnistan myös lapsissani paljon vahvuuksia liikunnan ulkopuolella.
Ja koen myös, että ystävillä pitää olla iso rooli lapsuudessa ja saavatkin ystäviensä kanssa aikaa paljon.
Joskus vaan väsyy niin tähän kun pitäisi pystyä ja jaksaa ja ehtiä vaikka mihin ja tuntuu, etten vaan kykene. Eiköhän tämä tästä. Tänään sattumalta kävin hyvän keskustelun toisen lapsen ystävän vanhemman kanssa harrastuksista.
Pidämme rennon illan ja nautimme toistemme seurasta.
Se miksi en lähde enää helposti hakemaan keskusteluapua on se, että jonot ovat pitkät ja vastaukset koita jaksaa ovat jo liiankin tuttuja.

 

[Minusta]

Jos tuet lapsien jo yhtäkin harrastusta se on paljon, moni ei ole mukana yhdessäkään.

 

[Yhdenvanhemmanperhe]

Kiitos. Kyllä minä tuen, mutta en pakota jos harrastus ei 3-4krt jälkeen enää tunnu mukavalta, annan luvan luovuttaa. Olen mennyt ihan mukaankin harkkoihin. Esim luistelukoulussa menin jäälle kun se oli ainoa keino saada lapsi tekemään jotain muuta kuin istumaan jäällä luistimet jalassa.
En vain tiedä kauanko jaksan. Koen kuitenkin painostusta esim. Neuvolassa aikanaan sanottiin, että liiku lastesi kanssa jotta eivät koulussa koe huonommuutta kun kaverit aina parempia.