Onhan se surullista, että ihmisille on fyysinen läheisyys tullut niin omituiseksi ja vieraaksi asiaksi, että siitä on tullut ongelma jos jonkinlaisissa muodoissa.
Tällainen "terapeuttinen fyysisyys" perustuu ihan luonnolliseen olemukseemme olla fyysisiä olentoja, ja siksi myös tästä fyysisestä läheisyydestä riippuvaisia. Läheisyyden terveydelliset vaikutukset ovat olleet ihmisellä jo pitkään tiedossa, mutta silti sen ongelmallisuus on ollut meille sen ilmeisiä hyötyjä merkittävämmällä sijalla, valitettavin seurauksin.
Läheisyyteen - tai pikemminkin etäisyyteen - opitaan, sillä se suhtautumisemme ympäristöön on synnynnäisesti tarvepohjainen ja siksi sekä spontaani että myönteinen, mutta kielteisten kokemustemme kautta traumatisoituva. Siksi tämä etäisyys, oli se sitten henkistä tai (ja yleensä silloin myös "JA") fyysistä, on myös "perinnöllistä" siinä mielessä, että opetamme oman suhtautumisemme kautta myös jälkikasvulle sen tavan, jolla se tulee suhtautumaan omaan fyysisyyteensä ja läheisyyteen sekä henkisessä että sen kautta myös fyysisessä merkityksessä.
Tietty suhtautuminen johtaa automaattisesti tiettyyn käyttäytymiseen.
Siksi hoidollinen läheisyys on ilman muuta parempaa kuin läheisyyden jatkuva puutos, sillä paitsi että se auttaa henkilötasolla eheyttämään ihmistä, se myös saattaa luoda uutta toivoa sille, että ihminen enenevässä määrin oppisi taas suhtautumaan luonnolliseen läheisyyteen ihan luonnollisella tavalla, ilman ahdistusta ja neurooseja, ja ilman outouden aiheuttamia pakkomielteisiä ilmenemismuotoja.
