No, meillä oli takana suunnilleen tuo puol vuotta seurustelua. Tulin raskaaksi (ehkäisystä huolimatta) ja no. Shokin ja pelon sekaisin tuntein olin silti onnellinen. Onnellisuus hävisi, kun tajusin, että "olen oikeasti raskaana. Tämä 2 viivaa tarkottaa sitä, että musta tulee äiti alle vuoden päästä jos niin haluan ja miehelle on kerrottava. miten mä sen teen? ".
Siinä sitten mies tuli käymään ja sain sanottua, että raskaana tässä ollaan. Kyllähän se mies "järkyttyi" tai no. En nyt sano järkyttyikö, mutta yllätyksenä tuli, oli vähän shokissa ja sanoi, että mitä mä haluan tehdä, teen sen. Toivoi, että asiat olisi paremmalla mallilla (työtön yms.), mutta on tukena mun kanssa ihan mitä tahansa teinkin.
Ihminen muuttui silmissäni hetkessä melkeinpä täysin eri ihmiseksi. Tai ei muuttunut, mutta näin hänestä uuden puolen. Sen puolen, joka pitää meistä huolta. Minusta ja lapsesta ja pidin lapsen. Rakastuin mieheeni. Ei olisi pitänyt olla niin sinisilmäinen.
Nykyään ollaan edelleen yhdessä, lapsi 3 vuotias, mutta...vaikeeta on. Välillä tosi vaikeeta. Ero ollut edessä monta kertaa. Välillä tuntuu sovitaanko me oikeasti ollenkaan yhteen ja vähän kaduttaa se, että olin sillon niin naiivi ja kuvittelin,sivuutin rakastuneena kaikki huonot puolet ja kuvittelin että eletään ihanaa perheelämää. Olin jopa varautunut yksinhuoltajuuteen.
Äitiys on ollut mulle täysin erilaista, mitä olen odottanut. Synnytys on maailman ihanin tapahtuma. Oma pieni lapsi sylissä on jotain sanoinkuvaamatonta. Kun pieni lapsesi näyttää sinulle "äiti, piirsin porkkanan", olen häkeltynyt.
Silti kadun paljon elämääni, vaikka tuntuu järkyttävän pahalta sanoa edes niin. Rakastan miestäni kyllä ja lastani todella paljon, mutta ne vaikeudet, se mitä en pystynyt sen puolen vuoden aikana hänestä vielä oppimaan, tulevat vastaan vähän väliä. Välillä tuntuu, että kaksi täysin erilaista ihmisistä yrittää sovittaa omaa elämänmalliansa ja tulee pelkkää sotkua. Koskaan ei tulla yhteisymmärrykseen vaan aina kaikki riidat päättyvät siihen, että meinataan erota ja sitten se ero tuntuu niin mahdottomalta ja pahalta, että halataan, itketään ja ei puhuta koko asiasta, kunnes seuraava riita alkaa.
En olisi tehnyt tähän suhteeseen lasta, jos olisin etukäteen nähnyt tämän kaiken. En ainakaan näin äkkiä. Nyt kuitenkin ollaan tässä perhe. Välillä olen tosi onnellinen tästä kaikesta, mutta oikeasti olen tosi masentunut. Sitä en ulkopuolisille näytä.
Moni ei myöskään ajattele sitä, että se lapsi on kiinni sinussa koko ajan. Huolehdit lapsestasi 18 vuotta. Lapsen ollessa pieni, kuljetat uhmaikäistä huutavaa lastasi rattaissa ja yrität tehdä ruokaostoksia. Tekisi mieli jättää rattaat siihen, ottaa seuraava lento espanjaan lomalle tästä kaikesta, mutta kun ei et voi. Niin, et voi enään tehdä. Äiti ei saa koskaan lomaa. Joku voisi sanoa, miksi sitä tarvitsee lomaa omasta perheestään. Kyllä sitä välillä haluaisi. Lomaa omasta elämästään. On luxusta saada juoda kahvikuppi rauhassa. Pakko myöntää mutta rakastan sitä kun lapsi nukkuu.
Rajussa oksennustaudissa tai kuumeessa lasten hoito on pakko hoitaa. Siinä sitten yrität ensin nousta sängystä, saada maitopurkin auki, olla kaatamatta maitoa lattialle kun pyörryttää, väsyttää, jalat ei kanna. Maitokin on loppu. Pakko yrittää selviytyä kauppaan asti. Et voi sairastaa edes rauhassa. Ainakaan jos mies on samassa taudissa tai miestä ei ole.
Oltiin onnellisia meän prinsesta kun hän syntyi. 
Matkustellaan, asutaan isossa asunnossa jne. eli elämänsä ei ainakaan elintasossa eroa yhtään muihin lapsiin.