T
Tuskainen
Vieras
Ajattelin kirjoitella tänne, kun täältä ehkä voisi saada vastauksia ja mielipiteitä ihmisiltä, joilla on jo perhe ja mun mielestä sitä kautta aika hyvää näkemystä...mulla ei siis vielä ole lapsia. Tässä tarinaa jos jaksatte lukea:Oon ollut avomieheni kanssa 4,5 vuotta. Sinä aikana mulla on ollut melko krooninen fyysinen vaiva, joka on aiheuttanut paljon surua ja stressiä mulle. Vuosi sitten tilanne meni niin pahaksi, että hain apua ja olen sitä nyt saanutkin. Olen hakemassa tukea nyt psykoterapiaan ja mielestäni se on hyvä juttu. Tämä syksy on kuitenkin ollut tosi rankka ja kai mut melko masentuneeksi on luokiteltu. Mieheni on periaatteessa ollut tukena, mutta en ole kokenut saaneeni häneltä kovin paljon. En ehkä vaan ymmärrä häntä.Olemme siis tosi erilaisia, minä puhun mielelläni asioista, mutta hän sulkeutuu ja menee lukkoon kun pitäisi keskustella jostain vakavasta. Toisaalta omat sairauteni ovat varjostaneet suhdetta ja kaikki "ongelmat" ovat aina liittyneet jotenkin minuun. Ärsyttää aivan sairaasti mieheni taipumus vaan odottaa hiljaa ja lakaista kaikki ongelmat maton alle...no lapsuudenperheestähän se tulee. Välitän kuitenkin miehestäni, rakastankin, ja tiedän että hän rakastaa minua. Viime aikoina olen kuitenkin alkanut tosissaan miettimään, voiko meistä koskaan tulla onnellisia yhdessä. Tai siis voiko minusta. Olen ennen sairauttani harrastanut tosi aktiivisesti liikuntaa ja tykkään esim. ulkoilusta, mikä häntä ei kiinnosta. Tuntuu siltä, että olemme kiinnostuneita ihan eri asioista. Mietin myös, että jos joskus saamme lapsia, niin mitä siitä sitten tulee kun molemmat on väsyneitä, muttas toinen ei osaa puhua ongelmista. Minusta tuntuu, että en uskalla enää ilmaista tunteita hänelle ja en saa koskaan mitään takaisin, jos heitän ajatuksen tai ongelmankin ilmaan. Jatkuva syyllisyydentunne vaivaa.Tämä syyllisyydentunne on sitten yksi tärkeä asia, jonka takia terapiaa varmaan tarvitsen. lapsuuteni ei ollut kovin helppo. Olen esikoinen ja pikkusiskoni sairastui vakavasti kun olin 6 vuotta. Tästä alkoi äidin (ja hetkittäin myös isän) todella vakava masennuskierre, jota jatkui pitkään ja muutinkin 18-vuotiaana pois kotoa, koska en kestänyt enää. Nyt välit vanhempiin ovat hyvät, mutta olen jatkuvasti huolissani heistä, mikä ei tee mulle hyvää. Tästä pääsenkin nykyhetkessä olevaan mun ja miehen välejä hiertävään ongelmaan. Perheessämme on oikeastaan aina ollut koira ja viimeisin kuoli pari vuotta sitten vanhuuteen. Olen aina halunnut koiran itselleni ja se on mun suuri unelma. Oli ollut puhetta siitä, että vanhempani ottaisivat koiran ja se olisi sitten puoliksi myös minun. Vaikutti minusta ihah hyvältä idealta, koska silloin vastuu siitä jakautuisi. Loppukesästä elämään astui sitten reilu puolivuotias kodinvaihtajakoira, jolla ei pitänyt olla mitään erityisiä ongelmia. Srn oli tarkoitus asua ensin muutama kk vanhempien luona ja sitten totutella myös asumaan mun luonani vähitellen. Mentiin heti sen kanssa myös koirakouluun. Sitten kuitenkin paljastui, että koiraa oli purtu ihan pienenä ja se pelkäsi muita koiria, mikä teki ulkoilusta aika rassavaa. Ajateltiin kuitenkin, että kyllä se tästä ja mentiinkin eteenpäin, mutta sitten se sairastui, ei sinänsä vakavasti, mutta sairauden myötä se taantui tosi pahasti. Se perimmäinen ongelma on varmaankin todella huono stressinsietokyky (oli viety uudelleen ja uudelleen koirien sekaan pentuna vaikka oli purtu), mikä saattaa tarkoittaa sitä, että aina jos jotakin tapahtuu esim. sairaus, niin koira sekoaa täysin. Se ei siis kuitenkaan ole aggressiivinen, mutta siitä näkee, ettei sillä ole hyvä olla. Se on huolissaan ja vahtii jatkuvasti. Nyt on myös ajatus kahdesta kodista vaikea: kestääkö sen pää sitä? Joka tapauksessa, syksy on siis mennyt sitä kouluttaessa ja olen viettänyt paljon aikaa vanhempieni luona. Ongelmana on se, että nyt kun koiran kanssa on ollut tosi vaikeaa niin äitini romahti täysin. Tarkoitan siis, että oli valmis jo antamaan koiran oikeasti pois ja itki vaan sängyssä. Kyllä sitten seuraavana päivänä meni jo paremmin, mutta mulle tuommoiset romahdukset ja vanhempien riitely (mitä koiran ongelmat on myös paljon aiheuttaneet) on TODELLA rankka paikka. Mulle tulee fyysisesti paha olo siitä. Ja pelkääm että ne eroaa tai jotain. Olen siis jos 26-vuotias eli ei varmasti ole hyvä olla näin paljon huolissaan vanhemmistaan. Tämä on siis tehnyt olemisen siellä vaikeaksi ja olen jo alkanut miettiä, onko tämä minulle liikaa. Kuitenkin olen ihan älyttömän kiintynyt koiraan ja uskon, että sillä on vielä mahdollisuudet päästä yli ongelmistaan. Olen myös onnellinen ollessani koiran kanssa.Miksen sitten ota koiraa omaan kotiini, senkin uhalla että se stressaa? Eihän ole hyväksi myöskään olla ympäristössä, jossa itketään ja riidellään. No, mieheni on aina sanonut ettei pidä ollenkaan koirista ja ettei halua sellaista. Voi olla, että koko koiran hankkiminen, edes yhteiseksi, oli epäreilua hänelle. Ajattelin vaan, että koira olisi meillä ollessaan minun vastuullani ja ehkä hänkin voisi vähitellen kiintyä siihen. Ehkä tilanne oli myös jossain määrin se, että halusin kerrankin tehdä jotain, mikä itsestä tuntuisi hyvältä. Ajattelen aina kaikkien muiden onnellisuutta ennen omaani ja koira oli mun suuri unelma. Nyt jälkeenpäin olen ajatellut, että ehkä kuin tehtiin se päätös koiran hankkimisesta (mieheni siis kuitenkin suostui siihen, puhuimme asiasta, mutta sopimatta ehkä jäi kuinka paljon koira loppujen lopuksi olisi meillä), niin olisin jo ajatellu, että ehkä meidän suhteella ei ole tulevaisuutta. Ehkä ei olekaan. Pelkään kuitenkin lähteä, enkä siis haluaisikaan. Haluaisin olla onnellinen, mutta en tiedä onnistuuko se hänen kanssaan. Toisaalta mieheni on kaikin puolin hyvä mies, luotettava, mutta kommunikointi ja kiinnostuksen kohteet menee ristiin.Tällä hetkellä tilanne tuntuu siltä, että en kohta enää jaksa. Lääkäri määräsi masennuslääkkeitä, mutta en ole aloittanut vielä. Tuntuu, ettei ole vaihtoehtoja. Jos haluan olla koiran kanssa, minun pitää olla joko vanhemmillani paljon lähiaikoina (parisuhteemme varmaan kestäisi tämän, mutta en tiedä kestänkö itse vanhempien ilmapiirissä) tai ottaa koira meille (voi olla ainakin aluksi hankalaa, koska koira stressaa, se ei ehkä ole nyt hyväksi sille ja lisäksi mieheni ei haluaisi, vaikka nyt kyllä sanoi että se käy tilapäisesti). Pitäisikö vaan heittää hanskat tiskiin vai yrittää vaan vielä? Entä tulevaisuus, minä haluan olla koiran kanssa ja mies tuntuu ehdottomalta. Toisaalta, jos parisuhteessa olisi kaikki hyvin, en ehkä haikalisi koiran perään niin paljon. Olemme syksyn aikana käyneet parisuhdeterapeutilla ja on käynyt selväksi, että suhteen jatkuminen vaatii molemmilta paljon työtä. En vaan ole varma jaksanko tai haluanko enää yrittää. Oma jaksaminen tässä lähinnä nyt mietityttää.kiitos jos jaksoit lukea kaiken, kommentoikaa jos tulee jotain mieleen.