A
Aldo
Vieras
Ajattelin jakaa teille eilisiltaisen skenaarion.
Ilmoitin illalla lähteväni käymään kaupassa ja kysyin halusiko vaimo tulla mukaan, tai oliko mitään, mitä hän kaupasta tarvitsisi. Ei kuulemma jaksanut lähteä, eikä myöskään tarvinnut mitään. Kävin siis kaupassa omine hyvineni ja reissu venähti tavallista pidemmäksi, koska puhuin puhelimessa pitkän tovin.
Kun palasin kotiin oli kämppä tyhjänä, muksu ja vaimo molemmat jossain. Aloin purkamaan ostoksia jääkaappiin kun silmääni sattui vaimoni kirjoittama lappu pöydällä. " Olen tytön kanssa lenkillä. P.S. Kenen nämä sukat on?" Ja lapun vieressä pienet valkoiset sukat. Katsoin sukkia ja kohautin hartioitani. Mistä minä tietäisin kenen sukat ne on, varmaankin hänen omansa, tai jonkun hänen kaverinsa.
Hetken kuluttua olin jo unohtanut sukat keittiön pöydällä, paljon ennen kuin vaimo tuli lenkiltään kotiin, silmin nähden loukkaantuneena. Ihmettelin mikä häntä riepoo, mutta juttelimme silti niitä näitä, kunnes yhtäkkiä hän kysyi "Entäs ne sukat?" -Sukat on varmaankin sinun. "No ei varmasti ole." - Tai siskosi, hänhän oli yökylässä viikko sitten. "Ei ole siskonkaan." Tässä kohtaa alkoi jo vähän kuumottamaan vaikka tiesin, etten mitään ole tehnytkään ja sukat ei todellakaan ole kenenkään naisen, varsinkaan minun jäljiltäni, mutta vaimo oli varsin suivaantunut, eikä minulla ollut mitään erityisen järkevää selitystäkään.
Sitten muistin.. muutama vuosi aiemmin olin ostanut ns. varrettomia sukkia, joita olin käyttänyt kerran tai pari ja sittemmin hylännyt. - Sukat ovat minun! Hihkaisin. " Ne on naisten sukat..." Vaimo huokaisi, selvästikään vastaus ei hurjasti häntä vakuuttanut. Olinko tosiaan ostanut naisten sukat? Ehkä siksi sukat olivat olleetkin niin väärän tuntuiset jalassa ja kengät hanganneet nilkkaa. - "Öh.. No sitten mä oon ostanut vahingossa naisten sukat. Ne on OIKEESTI mun sukat." Tunsin jo kuinka hiki rupesi vähän puskemaan kun koitin selitellä syyttömyyttäni "vieraan naisen" sukkien kulkeutumisesta vaatekaappiini.
"Ahaa.. no mitäs tuumaisit, jos mun vaatekaapista löytyy bokserit ja sanon, että hups, vahingossa ostin. Kappas vaan." Vaimo viisasteli. " No joo, ymmärrän ton pointin, mutta.. äh. Ne on mun." Koitin selittää. " Eihän ne hyvänen aika mahdu ees sun kantapään yli." Vaimo tiuskaisi. " Mahtuu! Kato vaikka." Sanoin ja lähdin hakemaan sukkia, toivoen, että sukat tosiaan mahtuisivat jalkaani. Tiesinhän minä, että ne mahtuisivat, mutta entä, jos ei.. jos ne vaikka olivatkin kutistuneet vuosien aikana, tai minun jalkani turvonneet. Selitäppä sitä sitten.
No sukat mahtuivat jalkaan ja pohjasta löytyi vieläpä koko nro 45. Vaimokin uskoi, että luultavasti en ole pettänyt kenenkään kanssa, joka käyttää koon 45 varrettomia sukkia. Tyynnyttyään hetken vaimo alkoi virnuilemaan ja sanoi, että "Käypä huviksesi katsomassa, mitä hupparisi takissa oli kun olin laittamassa sitä pyykkiin." Just.. mitähän hittoa SIELLÄ sitten on, ajattelin ja pengoin hupparin taskut. Taskusta löytyi pieni lappu, jossa luki punaisella, naisen käsialalla kirjoitettuna " Tiinan uusi numero" ja perässä kännykkä numero ja hymiö.
"Ei.. ole.. totta." Ajattelin. "Mikä vittu tää on?!" Ensinnäkään en tunne ketään Tiinaa ja toisekseen, mistä se olisi taskuuni kulkeutunut. "Eikös me olla puhuttu tästä, että valehtelu on pahin mahdollinen reaktio?" Vaimo kysyi ja osoitti lappua kädessäni. "No joo.. varmasti niin, mutta kun mulla ei todella ole hajua mikä tää lappu on." Kuumotus alkoi palaamaan, entistä voimakkaampana. En ollut tehnyt mitään, tiesin sen 100%, mutta silti tuli jotenkin likainen ja syyllinen olo.
Hetken kärvistelyn jälkeen vaimo alkoi nauramaan ja ilmoitti löytäneensä lapun jostain tien vierustalta. Melko perseestä kyllä.. moinen pettämisestä kiinnijäämis simulaatio. Mutta kyllä se minuakin nauratti vielä myöhemmin illalla.
Ilmoitin illalla lähteväni käymään kaupassa ja kysyin halusiko vaimo tulla mukaan, tai oliko mitään, mitä hän kaupasta tarvitsisi. Ei kuulemma jaksanut lähteä, eikä myöskään tarvinnut mitään. Kävin siis kaupassa omine hyvineni ja reissu venähti tavallista pidemmäksi, koska puhuin puhelimessa pitkän tovin.
Kun palasin kotiin oli kämppä tyhjänä, muksu ja vaimo molemmat jossain. Aloin purkamaan ostoksia jääkaappiin kun silmääni sattui vaimoni kirjoittama lappu pöydällä. " Olen tytön kanssa lenkillä. P.S. Kenen nämä sukat on?" Ja lapun vieressä pienet valkoiset sukat. Katsoin sukkia ja kohautin hartioitani. Mistä minä tietäisin kenen sukat ne on, varmaankin hänen omansa, tai jonkun hänen kaverinsa.
Hetken kuluttua olin jo unohtanut sukat keittiön pöydällä, paljon ennen kuin vaimo tuli lenkiltään kotiin, silmin nähden loukkaantuneena. Ihmettelin mikä häntä riepoo, mutta juttelimme silti niitä näitä, kunnes yhtäkkiä hän kysyi "Entäs ne sukat?" -Sukat on varmaankin sinun. "No ei varmasti ole." - Tai siskosi, hänhän oli yökylässä viikko sitten. "Ei ole siskonkaan." Tässä kohtaa alkoi jo vähän kuumottamaan vaikka tiesin, etten mitään ole tehnytkään ja sukat ei todellakaan ole kenenkään naisen, varsinkaan minun jäljiltäni, mutta vaimo oli varsin suivaantunut, eikä minulla ollut mitään erityisen järkevää selitystäkään.
Sitten muistin.. muutama vuosi aiemmin olin ostanut ns. varrettomia sukkia, joita olin käyttänyt kerran tai pari ja sittemmin hylännyt. - Sukat ovat minun! Hihkaisin. " Ne on naisten sukat..." Vaimo huokaisi, selvästikään vastaus ei hurjasti häntä vakuuttanut. Olinko tosiaan ostanut naisten sukat? Ehkä siksi sukat olivat olleetkin niin väärän tuntuiset jalassa ja kengät hanganneet nilkkaa. - "Öh.. No sitten mä oon ostanut vahingossa naisten sukat. Ne on OIKEESTI mun sukat." Tunsin jo kuinka hiki rupesi vähän puskemaan kun koitin selitellä syyttömyyttäni "vieraan naisen" sukkien kulkeutumisesta vaatekaappiini.
"Ahaa.. no mitäs tuumaisit, jos mun vaatekaapista löytyy bokserit ja sanon, että hups, vahingossa ostin. Kappas vaan." Vaimo viisasteli. " No joo, ymmärrän ton pointin, mutta.. äh. Ne on mun." Koitin selittää. " Eihän ne hyvänen aika mahdu ees sun kantapään yli." Vaimo tiuskaisi. " Mahtuu! Kato vaikka." Sanoin ja lähdin hakemaan sukkia, toivoen, että sukat tosiaan mahtuisivat jalkaani. Tiesinhän minä, että ne mahtuisivat, mutta entä, jos ei.. jos ne vaikka olivatkin kutistuneet vuosien aikana, tai minun jalkani turvonneet. Selitäppä sitä sitten.
No sukat mahtuivat jalkaan ja pohjasta löytyi vieläpä koko nro 45. Vaimokin uskoi, että luultavasti en ole pettänyt kenenkään kanssa, joka käyttää koon 45 varrettomia sukkia. Tyynnyttyään hetken vaimo alkoi virnuilemaan ja sanoi, että "Käypä huviksesi katsomassa, mitä hupparisi takissa oli kun olin laittamassa sitä pyykkiin." Just.. mitähän hittoa SIELLÄ sitten on, ajattelin ja pengoin hupparin taskut. Taskusta löytyi pieni lappu, jossa luki punaisella, naisen käsialalla kirjoitettuna " Tiinan uusi numero" ja perässä kännykkä numero ja hymiö.
"Ei.. ole.. totta." Ajattelin. "Mikä vittu tää on?!" Ensinnäkään en tunne ketään Tiinaa ja toisekseen, mistä se olisi taskuuni kulkeutunut. "Eikös me olla puhuttu tästä, että valehtelu on pahin mahdollinen reaktio?" Vaimo kysyi ja osoitti lappua kädessäni. "No joo.. varmasti niin, mutta kun mulla ei todella ole hajua mikä tää lappu on." Kuumotus alkoi palaamaan, entistä voimakkaampana. En ollut tehnyt mitään, tiesin sen 100%, mutta silti tuli jotenkin likainen ja syyllinen olo.
Hetken kärvistelyn jälkeen vaimo alkoi nauramaan ja ilmoitti löytäneensä lapun jostain tien vierustalta. Melko perseestä kyllä.. moinen pettämisestä kiinnijäämis simulaatio. Mutta kyllä se minuakin nauratti vielä myöhemmin illalla.
