P
pilvi_
Vieras
Omalle parisuhteelleen on niin kovin sokea..
Tavattiin. Kaksi kovin eriparista, mutta kaikesta huolimatta rakastuttiin, rakastettiin ja meillä oli hyvä yhdessä. Toki omat ongelmamme oli meilläkin, joskus joku ylimääräinenkin henkilö ohimennen kuvioissa... Kolmisen vuotta sitä kesti, meidän seurustelua. Yhdessä ehdittiin hyvä tovi asuakin. Sitten tuli yksi aivan ensimmäisiä isompia riitoja mitä meillä oli koskaan. Erottiin.
Minä otin eron kovin raskaasti. Tuntui kuin ei olisi edes yritetty tehdä mitään meidän kahden eteen. Tuntui epäonnistuneelta. Toinen osapuoli ei juuri jakanut tunteitaan. (Jälkeenpäin kuulin tuttavilta, että oli ollut melko romuna.) Kerran, pari soitti kännissä että ikävä on. Oli kuitenkin selvää, että yhteenpaluuta ei edes mietitä.
Nähtiin toisiamme enemmän tai vähemmän. Lähes viikottain kuitenkin. Se teki kipeää ja haavat auki, mutta ilmankaan toista ei ollut hyvä olla. Melko usein päädyttiin harrastamaan seksiäkin, mutta edelleenkään - ei puhetta yhteenpaluusta.
Sitten se helpotti. Kipu ja tuska, jonka ero oli aiheuttanut. Ikävä pysyi toki kuitenkin. Oltiin molemmat edelleen osa toistemme elämää ja tavattiin aina silloin tällöin. Nyt kuitenkin harvemmin kuin aiemmin. Itse koin yhden vakavamman ihastuksenkin, joka johti lyhyeen seurustelusuhteeseen. Tämän suhteen aikana emme juuri eksän kanssa tavanneet - muutamia kertoja ehkä. Hän tiesi tilanteen.
Sitten hän muuttui, entiseni. Alkoi puhua ikäväänsä, kertoi että voisi haluta palata yhteen. Yllätyin. Ja tulin kamalan onnelliseksi. Silti epäilytti. Pelotti, että jos asiat eivät nyt onnistukaan, meille ei ehkä jää edes ystävyyttä enää.
Mutta yhteen mentiin, melkein vuoden eron jälkeen. Alussa oli joka kerta kun nähtiin aivan älyttömän hyvä olla. Puheissa vilahteli jopa perheenperustamista ja sen suuntaista tulevaisuudenmaalailua. Olin onnesta mykkyrällä. Ajattelin, että ero oli tehnyt meille molemmille hyvääkin. Olimme päässeet näkemään ja kokemaan, ettei elämä lopu ilman toista, mutta tunteneet molemmat myös ikävän, jonka toisen poissaolo aiheutti.
En tiedä mitä sitten tapahtui. Ehkä minun mieleeni hiipi pelko, siitä että historia toistaa itseään. Että meidän ongelmamme olivatkin isompia kuin me. Yritin puhua tästä, mutta ei mies puhu. Ei kestä oikein kuunnellakaan. Jossain vaiheessa viittasi jo siihenkin, etteivät asiat eron jälkeen ole ehkä kuitenkaan juuri miksikään muuttuneet...
Olen nyt yrittänyt antaa toiselle tilaa olla (ehkä ajatellakin?). Kuitenkin ilmaissut tunteeni ja kertonut toivovani, että me ihan oikeasti yritettäisiin saada parisuhteemme toimimaan. Ainakin minä voisin nähdä itseni tämän miehen kanssa vielä tulevaisuudessakin, vaikkei helppo tapaus aina olekaan (perisuomalainen: ei puhu tunteistaan/vaikeista asioista, tulevaisuudensuunnitelmat yleensä ulottuvat vain iltaan asti ja alkomaholiakin kuvioissa aina toisinaan pyörii..)
Kuulisin mielelläni vastaavaa kokeneiden tarinoita, entiseen parisuhteeseen uudestaan palanneita. Miten "selvisitte" yhteenpaluusta? Oliko se vaikeaa? Kestikö suhde? Muuttuiko se ja miten?
Tavattiin. Kaksi kovin eriparista, mutta kaikesta huolimatta rakastuttiin, rakastettiin ja meillä oli hyvä yhdessä. Toki omat ongelmamme oli meilläkin, joskus joku ylimääräinenkin henkilö ohimennen kuvioissa... Kolmisen vuotta sitä kesti, meidän seurustelua. Yhdessä ehdittiin hyvä tovi asuakin. Sitten tuli yksi aivan ensimmäisiä isompia riitoja mitä meillä oli koskaan. Erottiin.
Minä otin eron kovin raskaasti. Tuntui kuin ei olisi edes yritetty tehdä mitään meidän kahden eteen. Tuntui epäonnistuneelta. Toinen osapuoli ei juuri jakanut tunteitaan. (Jälkeenpäin kuulin tuttavilta, että oli ollut melko romuna.) Kerran, pari soitti kännissä että ikävä on. Oli kuitenkin selvää, että yhteenpaluuta ei edes mietitä.
Nähtiin toisiamme enemmän tai vähemmän. Lähes viikottain kuitenkin. Se teki kipeää ja haavat auki, mutta ilmankaan toista ei ollut hyvä olla. Melko usein päädyttiin harrastamaan seksiäkin, mutta edelleenkään - ei puhetta yhteenpaluusta.
Sitten se helpotti. Kipu ja tuska, jonka ero oli aiheuttanut. Ikävä pysyi toki kuitenkin. Oltiin molemmat edelleen osa toistemme elämää ja tavattiin aina silloin tällöin. Nyt kuitenkin harvemmin kuin aiemmin. Itse koin yhden vakavamman ihastuksenkin, joka johti lyhyeen seurustelusuhteeseen. Tämän suhteen aikana emme juuri eksän kanssa tavanneet - muutamia kertoja ehkä. Hän tiesi tilanteen.
Sitten hän muuttui, entiseni. Alkoi puhua ikäväänsä, kertoi että voisi haluta palata yhteen. Yllätyin. Ja tulin kamalan onnelliseksi. Silti epäilytti. Pelotti, että jos asiat eivät nyt onnistukaan, meille ei ehkä jää edes ystävyyttä enää.
Mutta yhteen mentiin, melkein vuoden eron jälkeen. Alussa oli joka kerta kun nähtiin aivan älyttömän hyvä olla. Puheissa vilahteli jopa perheenperustamista ja sen suuntaista tulevaisuudenmaalailua. Olin onnesta mykkyrällä. Ajattelin, että ero oli tehnyt meille molemmille hyvääkin. Olimme päässeet näkemään ja kokemaan, ettei elämä lopu ilman toista, mutta tunteneet molemmat myös ikävän, jonka toisen poissaolo aiheutti.
En tiedä mitä sitten tapahtui. Ehkä minun mieleeni hiipi pelko, siitä että historia toistaa itseään. Että meidän ongelmamme olivatkin isompia kuin me. Yritin puhua tästä, mutta ei mies puhu. Ei kestä oikein kuunnellakaan. Jossain vaiheessa viittasi jo siihenkin, etteivät asiat eron jälkeen ole ehkä kuitenkaan juuri miksikään muuttuneet...
Olen nyt yrittänyt antaa toiselle tilaa olla (ehkä ajatellakin?). Kuitenkin ilmaissut tunteeni ja kertonut toivovani, että me ihan oikeasti yritettäisiin saada parisuhteemme toimimaan. Ainakin minä voisin nähdä itseni tämän miehen kanssa vielä tulevaisuudessakin, vaikkei helppo tapaus aina olekaan (perisuomalainen: ei puhu tunteistaan/vaikeista asioista, tulevaisuudensuunnitelmat yleensä ulottuvat vain iltaan asti ja alkomaholiakin kuvioissa aina toisinaan pyörii..)
Kuulisin mielelläni vastaavaa kokeneiden tarinoita, entiseen parisuhteeseen uudestaan palanneita. Miten "selvisitte" yhteenpaluusta? Oliko se vaikeaa? Kestikö suhde? Muuttuiko se ja miten?