Vanhempien roolit sekaisin: kun isi on äiti ja äiti on isi...

[ei voi olla totta?]

Jaahas, meillä tuntuu olevan melko mielenkiintoinen tilanne päällä.

Vauva on kuukauden vanha. Isä on vauvasta aivan sydän syrjällään, hoitaa vauvaa paljon ja tunnollisesti. Minä äitinä olen jotenkin hieman vaisu. Tuntuu, että roolimme ovat kaiken kaikkiaan kiepsahtaneet täysin ympäri, isi onkin äiti ja äiti on isi.

Isä kertoo, ettei osaa syödä tai nukkua kunnolla, koska pelkää vauvan alkavan itkeä. Minä nukun kuin tukki ja minun ruokailuhetkeni eivät pienestä kitinästä häiriinny. Isä sanoo kiinnittävänsä kaupungilla huomiota muihin lapsiin ja vauvoihin, minä kuljen laput silmillä, tyytyväisenä siitä että pääsin viimein hetkeksi eroon parkuvasta nyytistä. Isä sanoo rakastavansa vauvaa enemmän kuin mitään muuta maailmassa ja suunnittelee jo toista. Minä en ole (vielä?) "rakastunut" vauvaamme, voisin hyvin vielä kuvitella elämäni ilman vauvaa. Isä kertoo, miten lapsen saaminen on ollut parasta hänen elämässään, itse kaipaan hetkittäin vanhaa elämääni ja odotan illan viettoa ystävieni kanssa kuin kuuta nousevaa. En koe saavani vauvasta tällä hetkellä juuri muuta kuin taakkaa.

Minä kaipaisin hellyyttä ja seksiä, isän mielestä tulisi ymmärtää että olemme nyt äiti ja isä ja elämässämme on nyt jotain muuta, tärkeämpää. Olen joskus jopa kateellinen vauvalle, joka saa jatkuvaa huomiota isältään, mutta minä en saa anelemallakaan.

Onko tämä ihan normaalia? En ole kuullut tai lukenut moisesta, enkä uskonut että tällaista voisi edes käydä... Alan olla aika toivoton...

 

[Hermo piukalla]

No, meillä on vähän sama tilanne. Mä kyllä olen vauvan kans paljon ja olen siihen rakastunut jo (otti aikaa aluksi) Mutta isänsä on siihen niin lääpällään, että siirappi valuu. Mä yritän puhua sille jotain, ei kuule, kun lässyttää vauvalle. Mä menen hellimään miestä, mutta mut työnnetään pois, kun siinä on se vauva. Mies haluaa päättää kaikki vauvaan liittyvät asiat, määräilee ja omii sitä. Kukaan muu ei osaa käsitellä sitä oikein, en edes minä. Mun ajatukset vauvanhoidosta on vääriä. Esimerkkejä on lukematon määrä. Mulla sentään on lapsia aikaisemmasta liitosta neljä, miehellä yksi, jonka elämään ei pahemmin ole osallistunut, kun erosivat lapsen ollessa vauva. Ollaan jo niin "vanhoja", että kai se mies nyt ajattelee, että tässä on hänen viimeinen tilaisuus saada olla isä, ja menee asiassa liian pitkälle.

 

[chef]

Synnytyksen jälkeinen masennus?

 

[äiti itsekin]

Ei sen aina tarvi masennusta olla, jos tunteiden herääminen vauvaa kohtaan kestää. Se on ihan luonnollista. Ymmärsin, että ap:n kohdalla kyseessä on ensimmäinen lapsi. Sehän muuttaa sen elämän niin totaalisesti, eivätkä kaikki osaa varautua siihen. Arki voi yllättää. Ja tässä tapauksessa vielä kun mies ei huomioi naistansa ja keskittyy vaan vauvaan, pahentaa asiaa.

Ennemmin parisuhdeterapiaa kuin masennuksen hoitoa, on mun mielipide.

 

["hmm"]

ap:lle. Kannattaa puhua asiasta neuvolassa, hyvä asia on että olet itsekin huolissasi. Mutta älä nyt säikähdä, et oo epänormaali, etkä huono äiti. Kannattaa silti pohtia että voisiko olla synnytyksen jälkeistä masennusta, voi ilmentyä myös tuolla tavalla. Tai voi myös olla ettet ole vain vielä ehtinyt kunnolla rakastua vauvaan, mikä myös ihan normaalia ja miehesi on taas aivan päinvastaisesti menettänyt sydämensä pienokaisellenne. Eli voi olla vaan luonne-eroista tai vastaavistakin kiinni, ja tässä kohtaa se svain selvästi näkyy.

 

["Saru"]

Minusta on turha tuijottaa siihen, kuinka asiat yleensä menevät ja millainen on "tyypillinen isä" ja "tyypillinen äiti". Eihän se niin mustavalkoista ole. Te olette miehesi kanssa yksilöitä ja koette asiat niin kuin koette.

Tärkeintä olisi, että jaksaisitte puhua asioista, ymmärtää toisianne ja sallia myös itsellenne ne tunteet ja olemisen tavat, joita teissä tässä uudessa tilanteessa on herännyt.

 

[ap]

No, meillä on vähän sama tilanne. Mä kyllä olen vauvan kans paljon ja olen siihen rakastunut jo (otti aikaa aluksi) Mutta isänsä on siihen niin lääpällään, että siirappi valuu. Mä yritän puhua sille jotain, ei kuule, kun lässyttää vauvalle. Mä menen hellimään miestä, mutta mut työnnetään pois, kun siinä on se vauva. Mies haluaa päättää kaikki vauvaan liittyvät asiat, määräilee ja omii sitä. Kukaan muu ei osaa käsitellä sitä oikein, en edes minä. Mun ajatukset vauvanhoidosta on vääriä. Esimerkkejä on lukematon määrä. Mulla sentään on lapsia aikaisemmasta liitosta neljä, miehellä yksi, jonka elämään ei pahemmin ole osallistunut, kun erosivat lapsen ollessa vauva. Ollaan jo niin "vanhoja", että kai se mies nyt ajattelee, että tässä on hänen viimeinen tilaisuus saada olla isä, ja menee asiassa liian pitkälle.

Onpa helpottavaa kuulla, etten ole ainut. Meilläkin mies kovasti "omii" vauvaa, ja jään kovin ulkopuoliseksi monesti. Senpä takia en kovin suuria tunteita vauvaa kohtaan tunne, enhän edes tunne koko tyyppiä. Milloin teillä tuo meni ohi? Tunnen itseni niin huonoksi äidiksi. Onneksi lapsellamme on edes toinen vanhempi, joka omistautuu hänelle, kun minä se en ole.

Synnytyksen jälkeinen masennus?

En arvannut tuollaiseen yhdistää. Mitkä ovat sen oireet? Perinteisiä masennuksen oireita minulla ei ainakaan ole.

 

["vieras"]

Mietin että imetätkö vauvaa? Tuli vaan sellainen vaikutelma, pidä vauvaa sinäkin paljon sylissä
niin kehittyy se symbioosi.

 

[ohis]

Ihan normaalia, mutta jutelkaa silti. Kyllä te ehditte vielä kutea ja sylitellä pariskuntana, eikä haittaa vaikka uusi vauva aluksi veisi toisen tai molemmat vähäksi aikaa vauvamaailmaan. Kun vauva tulee tutuksi ja arjen rutiinit löytyvät, voi taas helpommin hamuta sen oman kumppanin kainaloon ilman "syyllisyyttä" siitä, että vauva ei olekaan koko maailman keskipiste. Pitäkää läheisyyttä yllä vähintään halailulla, suukoilla, pienillä kehuilla joka päivä. Meillä on 5-viikkoinen vauva ja vaikka se erootillinen elämä on vielä aika hakusalla, tulee aina ohimennen puristettua pepusta, pussattua keittiössä ja iltaisin aina hierotaan toistemme hartioita. Sängyssäkin vauva koitetaan pitää muualla kuin välissämme, jotta päästään edes hetkeksi yhtä aikaa hereillä lusikkahalimaan.

Kyllä se mieskin sieltä raiteilleen palaa, anna sille vähän armoa ja aikaa, mutta pidä omalta osaltasi virettä yllä. Kehu miestä "sillä tavalla", hellikää toisianne!

 

[ap]

[QUOTE="vieras";21973144]Mietin että imetätkö vauvaa? Tuli vaan sellainen vaikutelma, pidä vauvaa sinäkin paljon sylissä
niin kehittyy se symbioosi.[/QUOTE]

En imetä, se oli vaikeaa ja epämiellyttävää ja väsytti minut lopullisesti. Nyt imetyksen loputtua pidän vauvaa sylissä vain sen, mitä on pakko. En vapaaehtoisesti tai "muuten vaan" pitele vauvaa sylissä, se tuntuu ahdistavalta. Toki lohdutan, jos itkee.

 

[ohis]

15:15 jatkaa vielä, etten TODELLAKAAN ole mikään vauvaihminen. Vauva-aika on mielestäni kaikkein tympeintä aikaa lasten kanssa ja parhaimmillani olen yli 2-vuotiaiden kanssa. Tämän 5-viikkoisen kanssa arki on aikamoista puurtamista, kroppa palautuu edelleen synnytyksestä, imetys pitää vauvassa kiinni ja seinät kaatuvat välillä päälle, etenkin väsyneenä tulee itku pelkästä ajatuksesta että huomenna on taas samanlainen päivä.

KÄY JOKA PÄIVÄ JOSSAKIN! Joko vauvan kanssa kunnon vaunulenkillä, kahvilassa, missä tahansa. Käy myös riittävän usein jossakin ihan ilman vauvaa, eli vaikka lähikaupassa maitoa ostamassa ja lööppejä vilkaisemassa, jos et muuta tekemistä keksi. Itse olin onnesta soikeana pari päivää sitten, kun kävin IHAN YKSIN hakemassa lähipizzeriasta pizzat. Pizzoja odotellessa luin kokonaisen iltapäivälehden ihan rauhassa, eikä kukaan tarvinnut minua tai vaatinut minulta jotain tai puhunut minulle tai mitään. Tuntuu kuin paino putoaisi harteilta, kun saa edes 20-30 minuuttia olla ihan omillaan.

 

["vieras"]

En imetä, se oli vaikeaa ja epämiellyttävää ja väsytti minut lopullisesti. Nyt imetyksen loputtua pidän vauvaa sylissä vain sen, mitä on pakko. En vapaaehtoisesti tai "muuten vaan" pitele vauvaa sylissä, se tuntuu ahdistavalta. Toki lohdutan, jos itkee.

Arvasin, se lähentää äitiä ja vauvaa ja silloin pitää vaan syödä ja juoda riittävästi.
Kannattaa pitää muutenkin vaan sylissä, se symbioosi ei kehity muutoin ja siksi tunnet
olosi tuollaiseksi.
Miksi sua ahdistaa pitää sylissä?
Voisitko oppia pois tuosta tunteesta, uskoisin että pääsisit ahdistuksen tunteesta vielä.
Kun vaan pidät sylissä.
Olisiko mahdollista että sinua ei ole vauvan pidetty paljoa sylissä ja ahdistus kumpuaa sieltä?
Me ihmiset herkistymme kovasti silloin kun saamme vauvan usein tiedostamattamme reagoimme moneen asiaan.

 

[ohis edelleen]

En imetä, se oli vaikeaa ja epämiellyttävää ja väsytti minut lopullisesti. Nyt imetyksen loputtua pidän vauvaa sylissä vain sen, mitä on pakko. En vapaaehtoisesti tai "muuten vaan" pitele vauvaa sylissä, se tuntuu ahdistavalta. Toki lohdutan, jos itkee.

Koita silti pitää kontaktia vauvaan! Minustakin on rasittavaa pitää vauvaa koko ajan käsillä, mutta Manduca-kantorepun avulla sai sitä omaa itsenäisyyttä takaisin. Vauva reppuun, jossa se rauhoittuu melkein huomaamattomaksi, kantaminen ei tunnu paljon missään (kun se on niin hyvä ergonomisesti), molemmat kädet ovat vapaina ja vauva saa silti sitä paljon tarvitsemaansa läheisyyttä, vaikkei itse jaksaisi yhtään nyt olla hellä ja hoivaava syli pienelle.

Joku tuolla jo mainitsi synnytyksen jälkeisestä masennuksesta ja kuulostaisi kyllä siltä, että sinun kannattaisi ottaa olosi puheeksi neuvolassa. Ei ole hyväksi sinulle eikä vauvalle, jos tunnet olosi liian ahdistuneeksi ja haluat etäämmäksi vauvasta. Jos kyse on masennuksesta, siihen saa apua ja tukea, eikä tarvitse turhaan kärvistellä?

Oletteko miehen kanssa puhuneet hoitovapaiden jakamisesta? Meillä on tarkoitus jäädä osittaiselle hoitovapaalle niin, että olemme molemmat pari päivää viikosta töissä ja loput kotona, siis vuorotellen. Näin kumpikin saa olla töissä, mutta saadaan olla myös kotona vauvan kanssa. Itse en ole himo-kotiäiti, enkä kestäisi olla kolmea vuotta "vain" kotona lapsen kanssa. Tämän pikkuisen kanssa olemista auttaa kestämään ajatus siitä, että kevätpuolella pääsen jo töihin.

 

[aina apinana]

Kyllä tuo minusta kuulostaa ihan masennukselta. Kaikki emme ole "lapsi-ihmisiä", mutta kyllä oman vauvan kuuluu tuottaa iloa ja sen hoidosta kuuluu nauttia.

Itse olen ollut yhden vauva-ajan masentunut ja yhden "normaali". Ero on järkky! Ja juuri noin olisin suhdettani vauvaan silloin kuvaillut, kun olin masentunut. En ole lääkäri, enkä siis mitään diagnoosia voi tehdä, mutta monesti "sairas yksilö" tunnistaa toisen.

 

[ohis vieläkin]

Niin ja sitä piti vielä sanoa, että ei teillä ole roolit sekaisin, kuten otsikossasi heitit. Olkaa rehdisti omalla tyylillänne äiti ja isä! Ei tarvitse yrittää tunkea itseään mihinkään epämääräiseen äitiyden muottiin, jos se ei kerta kaikkiaan ole se oma juttu. Eihän sen isänkään ole pakko olla mikään machomies, joka ei vaippaa vaihda ja vauvan synnyttyä aloittaa armottoman ylityökierteen töissä ja juoksee viikonloput kalassa kavereiden kanssa. Saa olla ihan just sellainen isä ja just sellainen äiti kuin hyvältä tuntuu.

 

["vieras"]

Kuulostaa ihan synnytyksen jälkeiseltä masennukselta. Moni ei edes huomaa sairastavansa sitä.