Ä
"äitiliini"
Vieras
Kuopukseni on 5,5-vuotias poika, joka menee siis esikouluun syksyllä. Hän on koko elämänsä ollut aika haastava lapsi, eli kiukuttelee paljon, suuttuu helposti, kun yrittää selittää hänelle asioita, laittaa hän kädet korvilleen "en kuuntele" ja menee ovet paukkuen huoneeseensa. Jo pienenä hänellä oli, ja on edelleen, tosi lyhyt pinna ja hermot, eikä hän jaksa pitkää aikaa keskittyä mihinkään. Usein ongelmana on myös sellainen, ettei hän usko vaikka sanoo kuinka monta kertaa. Jos vaikka uunipata on kuuma ja poika lähtee sen luokse katsomaan, mitä siellä on, ei hän usko vaikka kuinka sanotaan "älä koske, se on vielä kuuma". Eli jos hän saa jotain päähänsä, hän tekee sen mukaisesti. Ruokapöydässä saa muistuttaa "nätisti" istumisesta kymmenkunta kertaa ruokailun aikana, kun hän on aina polvillaan, kyykyssä tms tuolillaan. Aiemmin pukemiset olivat haastavia tilanteita. Paradoksaalista kyllä nämä asiat eivät ikinä ole näkyneet esimerkiksi päiväkodilla, vaan hän on aina ollut se mallikelpoinen lapsi, joka syö nätisti, istuu hiljaa ja tottelee. Tekee myös annetut tehtävät kiltisti. Nämä johtunee siitä, että pojalla on ujoutta ja sosiaalisten tilanteiden jännitystä.
Nyt ongelmaksi on tullut päiväkodilla varastelu. Kolme kertaa olen löytänyt pojan repusta päiväkodin leluja. Viimeksi nyt viikonloppuna. Poika sai rangaistuksensa (= lastenohjelmia ei katsota la eikä su ja tällä viikolla ei viedä päiväkotiin omia lelujaan) ja hänen kanssaan puhuttiin todellakin tosissaan suuttuenkin siitä, mitä saa tehdä ja mitä ei. Poika lupasi (taas), ettei enää varastele. Poika palautti tänään lelut päiväkodintädille ja pyysi anteeksi. Ja kun hain poikaa kotiin, kertoi pk-täti että poika oli ottanut oman reppunsa alle kahden toisen lapsen pieniä leluja....
Jotenkin usko vaan menee tuohon lapseen... hän tietää, mitä saa tehdä ja mitä ei. Mutta kun se impulssi tulee, tekee hän eikä muista enää kieltoja ja sääntöjä. Nyt "ratsaan" pojan repun joka iltapäivä. Tästä päivästä rangaistukseksi lähti pojan omia leluja takavarikkoon. Tosin nyt päiväkodillakin näkevät, että poika ei ole sellainen kiltti hiljainen, tottelevainen lapsi, vaan hänellä on kai jonkinmoisia ongelmia.
Itselläni on vaan paha mieli lapsesta ja lapsen puolesta. En oikein tiedä, mitä tehdä. Rangistuksia on jaettu ja annettu ja ne toteutetaan aina, kun niikseen on. Silti ne eivät tepsi. Pelottaa, mitä tulevaisuus tuo tämän lapsen osalta tullessaan.
Hassua on se, etten ikinä olisi uskonut, että meillä on tällaisia ongelmia joskus. Esikoinen on itse aurinko, aina hyvällä tuulella, tottelee ja on avulias ja pärjäävä. Meidän perheessä on asiat kunnossa, lapset ovat saaneet ja saavat aikaa vanhempiensa kanssa, he saavat asioita mutta eivät saa kaikkea mitä haluavat. On rajat ja rakkautta. Asioita ei tosiaan kielletä ja toisteta montaa kertaa, vaan sitten ne tämän kuopuksen kohdalla vaan tehdään vastentahtoisesti. Ja kuunnellaan huuto ja mökötys, kuten kunnon vanhemmat konsanaan.
Olen väsynyt tämän lapsen suhteen...ja neuvoton. Kukaan ulkopuolinen ei näe ongelmaa, joten ehkäpä se on minussa se ongelma.
Nyt ongelmaksi on tullut päiväkodilla varastelu. Kolme kertaa olen löytänyt pojan repusta päiväkodin leluja. Viimeksi nyt viikonloppuna. Poika sai rangaistuksensa (= lastenohjelmia ei katsota la eikä su ja tällä viikolla ei viedä päiväkotiin omia lelujaan) ja hänen kanssaan puhuttiin todellakin tosissaan suuttuenkin siitä, mitä saa tehdä ja mitä ei. Poika lupasi (taas), ettei enää varastele. Poika palautti tänään lelut päiväkodintädille ja pyysi anteeksi. Ja kun hain poikaa kotiin, kertoi pk-täti että poika oli ottanut oman reppunsa alle kahden toisen lapsen pieniä leluja....
Jotenkin usko vaan menee tuohon lapseen... hän tietää, mitä saa tehdä ja mitä ei. Mutta kun se impulssi tulee, tekee hän eikä muista enää kieltoja ja sääntöjä. Nyt "ratsaan" pojan repun joka iltapäivä. Tästä päivästä rangaistukseksi lähti pojan omia leluja takavarikkoon. Tosin nyt päiväkodillakin näkevät, että poika ei ole sellainen kiltti hiljainen, tottelevainen lapsi, vaan hänellä on kai jonkinmoisia ongelmia.
Itselläni on vaan paha mieli lapsesta ja lapsen puolesta. En oikein tiedä, mitä tehdä. Rangistuksia on jaettu ja annettu ja ne toteutetaan aina, kun niikseen on. Silti ne eivät tepsi. Pelottaa, mitä tulevaisuus tuo tämän lapsen osalta tullessaan.
Hassua on se, etten ikinä olisi uskonut, että meillä on tällaisia ongelmia joskus. Esikoinen on itse aurinko, aina hyvällä tuulella, tottelee ja on avulias ja pärjäävä. Meidän perheessä on asiat kunnossa, lapset ovat saaneet ja saavat aikaa vanhempiensa kanssa, he saavat asioita mutta eivät saa kaikkea mitä haluavat. On rajat ja rakkautta. Asioita ei tosiaan kielletä ja toisteta montaa kertaa, vaan sitten ne tämän kuopuksen kohdalla vaan tehdään vastentahtoisesti. Ja kuunnellaan huuto ja mökötys, kuten kunnon vanhemmat konsanaan.
Olen väsynyt tämän lapsen suhteen...ja neuvoton. Kukaan ulkopuolinen ei näe ongelmaa, joten ehkäpä se on minussa se ongelma.
