Tuskin minä ihan kaikkeen olen väsynyt. Rakastan lapsiani, niitä on kolme 6v., 4v. ja ihan pieni, kohta 3kk. Mies on iloinen, käy työssä, harrastaa, hieman levoton luonteeltaan, haluaa käydä kapakoissa ainakin kerran pari kuukaudessa. Harrastukset ovat sen luontoisia, että on usein viikonloppuja poissa ja sitten ns. henkisestikin poissa kun keskittyy lajeihinsa ja sitten esim. kilpailujen jälkeen rentoutuu oluella. Näin on ollut jo kauan, ihan siitä asti kun tavattiin, välillä asia haittaa minua, välillä karistan koko jutun mielestäni ja elän elämääni...Välillä olen todella tyytyväinen, välillä tämä yksin olo, ilman seuraa rassaa...siis kuten nyt. Olen kaverisuhteisiin kykenemätön, yhteen kahteen asiaan kerralla keskittyvä ja se raivostuttaa minua! Välillä keksin tekemistä ilman miestäni, otan lapset mukaani ja lähden esim. vanhempieni luo..mutta kuka kestää aina vanhempiakaan..äitini valittaa oman elämänsä vaikeuksista ja tunnen olevani taakka sielläkin..Haluaisin hieman etäisyyttä tähän paikkakuntaan, sukulaisiin ja noh..ikuisesti parikymppisen elämää elävään mieheeni..auts..kovasti sanottu, mutta kun tuohon mieheen sisältyy ihana, rauhallinen aikuinenkin mies..jonka sitten haluaisin mukaani...ja lähelleni...miksi mies ei tahdo olla aikuinen?
Ja miksi en opi organisoimaan itse elämääni ja löytämään esim. kavereita..aikuista seuraa.. sori tää sekava teksti..saa kuulostamaan meikäläisenkin keskenkasvuiselta..mutta miten näissä asioissa kasvetaan?
Ja miksi en opi organisoimaan itse elämääni ja löytämään esim. kavereita..aikuista seuraa.. sori tää sekava teksti..saa kuulostamaan meikäläisenkin keskenkasvuiselta..mutta miten näissä asioissa kasvetaan?