Puuttumatta muiden kommentteihin kerron oman versioni, jonka saatte sitten rauhassa tuomita, koska vain teidän tapanne elää on oikea.
Olimme seurustelleet vakavasti hieman yli vuoden ja vastikään kihlautuneet. Aloitin seurustelun vakavoituessa pillerit, ja jouduin vaihtamaan niitä monta kertaa ennen kuin oli pakko todeta, että ne eivät sovi minulle. Päätös pillereiden lopettamisesta oli yhteinen ja pitkän keskustelun tulos. Oikeastaan itse olisin vielä halunnut väkisin yrittää jatkaa niiden syömistä, mutta mieheni sai silmäni auki: seksin helppous ei ole syy kärsiä. Kokeilin kierukkaa, mutta sekään ei sopinut. Kortsuille en onneksi ole allerginen, ainoastaan vähän yliherkkä, joten aloimme käyttää niitä.
Olemme aina keskustelleet ehkäisystä molemminpuolisesti ja se on meidän suhteessamme molempien vastuulla. Olimme kuitenkin nuoria ja tyhmänrohkeita, ja satuimme kerran laittamaan kortsun vasta "loppuvaiheessa". Ta-daa - touhutippa teki tehtävänsä.
Alkuvaiheen reaktio raskausepäilyn herättyä oli molemminpuolinen paniikki. Olimme keskustelleet muutaman kerran mahdollisista lapsista, mutta ne haaveet sijoittuivat kauas tulevaisuuteen. Koimme tuolloin, että kumpikaan ei vielä ollut valmis vanhemmuuteen (vaikka olimmekin "jo" 25-vuotiaita molemmat).
Kun ensimmäiset oireeni alkoivat ja kuukautiseni jäivät pois, aloimme toden teolla hätääntyä. Tunsimme syyllisyyttä, sillä kumpikin tiesi mitä voi seurata, ja kumpikin tiesi että kiertoni oli juuri tuolloin hedelmällisessä vaiheessa. "Mutku silloin se tuntui niin kivalta, eihän se yks kerta haittaa."
Itse olin aluksi peloissani ja hämmentynyt. En tiennyt, kuinka opiskelujeni kävisi, miten selviäisimme rahallisesti, ja ennen kaikkea osaisimmeko olla rakastavat ja huolehtivat vanhemmat lapselle.
Mieheni meni aluksi täysin paniikkiin ja syytti itseään täysin tapahtuneesta. Ei auttanut sanoa, että yhtä lailla se oli minunkin vikani, molemmat me tässä pulassa ollaan. Tuolloin molemmista tuntui siltä, että hän oli meistä se vielä vähemmän valmis osapuoli, joten aloitimme keskustelut tulevaisuudesta puhumalla siitä, miltä hänestä tuntui.
Hän kertoi olevansa hajalla. Hän syytti itseään tapahtuneesta. Hän pelkäsi tulevaisuutta. Hän ei tuntenut olevansa valmis isäksi. Lopuksi hän sanoi, että aikoo olla minun tukenani kaikessa, mitä sitten tekisimmekään. Omat tuntemukseni olivat lähes tismalleen samanlaiset, joskaan itselleni ajatus mahdollisesta äitiydestä ei ollut aivan yhtä pelottava (olin toki peloissani, mutta mieheni tuplasti enemmän).
Puhuimme abortista. Olimme aiemmin keskustelleet aiheesta, ja tulleet siihen lopputulokseen että abortti voisi olla mahdollinen vaihtoehto. Nyt, kun tilanne oli niin sanotusti päällä, kumpikin oli kääntänyt kelkkansa. Abortti ei missään nimessä ollut kummallekaan vaihtoehto, ja molemmat olivat yhtä helpottuneita huomatessaan, että toinenkin on samaa mieltä aiemmin puhutusta huolimatta.
Keskustelimme viikkokausia. Keskeytimme ainoastaan siksi ajaksi, kun olimme töissä, ja silloinkin lähettelimme kannustavia viestejä toisillemme. Välillä kaikki tuntui hajoavan käsiin ja elämä tuntui olevan ohi. Lopulta aloimme kuitenkin puhua tulevasta lapsesta eri tavalla, odottaen. Lopulta kumpikin odotti tulokasta yhtä innokkaasti haaveillen, nimiä miettien ja uutta, isompaa asuntoa etsien. Nyt meillä on 4-vuotias poikalapsi, ja olemme alkaneet puhua pikkusisaruksesta hänelle.
Alkujärkytyksen jälkeen lapsesta tuli toivottu ja rakastettu, kiihkeästi odotettu tulokas. Kaiken avain oli omien tunteiden rehellinen myöntäminen ja pitkä, perusteellinen keskustelu. Ja tietysti se suuri rakkaus ja kunnioitus toista kohtaan.
