Toggle sidebar

vauvakuume!!!

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Senni
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Vastaa
S

Senni

Vieras
En mä oikein tiä miksi kirjotan.. Mulla on vaan ihan järjetön vauva kuume, sitä on kestäny jo vuosia, mut nyt se on taas pahimmillaan. Olen 21v. ja olen koko elämäni odottanu jotain varteen otettavaa isä ehdokasta, kaikki on ollu vähän sellasia joiden kanssa ei todellakaan voi suunnitella yhteistä tulevaisuutta. Mutta nyt mulla on poikaystävä joka on miehistä parhain ja enkä mieti hetkeäkään et sopiiko se mun lasteni isäksi, joten sen takia oon taas miettiny niitä vauvoja enemmän kun koskaan.

Se tässä nyt on ongelmana, et mul on koulu kesken, valmistun ens keväänä, mut periaatteessa vaikka tulisin raskaaksi jo joskus jouluna, niin se ei haittais mun koulun käyntiäni mitenkään. Mutta se mun mieheni on sellanen vanhan aikainen ja ""järkevä"", et kaikki pitää olla valmista ennen lapsen tuloo, tyyliin talo, vakituinen työpaikka, me naimisissa ym ym. Ja et siihen kuulemma menee viä vuosia ennen kun se on tervetullu. Ja mulle tää on niin vaikee tilanne ku en nää mitään syytä olla tekemättä sitä.

En mä nyt odota mitään vastauksia mihinkään, haluaisin vaan et jotkut kertois mielipiteitään tai haluisin löytää ihmisiä jotka oikeesti ymmärtää mitä tarkotan..
 
Uskon tietäväni tunteen vaikkakin itsellä on lapsia edellisestä liitosta. Nykyisen mieheni kanssa kaikki alkoi yllätäen, olin jo luovuttanut ja uskoin kasvattavani mukulat yksin. Mieheni on myös harkitseva ja seisoo aina maltillisuuden takana. Nyt kun katson aikaa taakse päin huomaan, että kaikki näyttää tapahtuneen. Yksinhuoltajasta (4v. sitten) onkin tullut avovaimo, lapset saaneet aidoimman ""isän"". Asustellaan omassa talossa ja nyt vihdoin yritetään iltatähteä vaikka kaikki tuntuu niin erilaiselta, ihan kun uudelleen haaveilisi perheen perustamisest, ehkä tämä on sitten puuttuvan palikan etsimistä. Hassuinta tässä on se, että olin todella vannoutunut yh-äiti, luulin etten kaipaa ketään rinnalleni saatikka haaveilisin enää vauvasta, onhan jo olemassa olevat niin loistavasti kasvaneet ""pikku aikuisksi"". Miehen epäröimisestä vielä sen verran, että uskon sen olevan vain omaa malttamattomuuttani, kun meidän naisten pitäis saada aina kaikki heti ja asioista pitäis aina avautua välittömästi. onneksi nyt ainakin mies on saanut tehdä aloitteen, vaikka heöpolta se ei tuntunut. Toihan aina ""vahingossa"" voi kyläillä ystävien luona missä on jo nyytti tahattomasti ohimennen asettaa nyytti miehen käsivarsille. Uskon että jos mies on isä tyyppiä, niin jossain vaiheessa hailläkin herää perheenperustamis vaisto.
 
Mä oon kans miettiny sitä perheen perustamis vaistoa ja oon kyllä huomannut et sekin on tuottanut tulosta kun oon jauhanu siitä lähes päivittäin. Mutta joskus se myös melkein suuttuu eikä halua keskustella asiasta, kun se pelkää et teen jotain sen selän takana. Siis jätän pillerit pois tms. kertomatta sille.

Ja oon miettinyt et jos yhtäkkiä tulisin raskaaksi ni en usko et se mua tai sitä lasta hylkäis, mut en mä halua sellasta tehdä etten kertois ja oon luvannut sille että kyllä se on ihan yhteinen päätös sitten kun sen aika on. Mutta en vaan jaksa odottaa kun se kuvittelee et aletaan tosissaan keskusteleen aiheesta joskus parin vuoden kuluttua.

Se olis kyllä hyvä kun vois sille jonkun vauvan vaan lykätä syliin, mutta meiän tuttava piirissä ei nyt yhtään vauvaa oo.

Ja sit se viä kuvittelee olevansa liian nuori (21v.) Et ei tän ikäsenä voi olla valmis lapsen tekoon, vaikka se ei edes oo mitää kauheen menevää tyyppiä, et ei sillä mikään elämä siihen loppuis. Mut kyl mä ymmärrän et se haluaa saada varmuuden myös meiän suhteeseen. Mutta niinku sanoit len vain malttamaton. Mutta kun ensimmäistä kertaa mulla on sellanen tilanne, et se vauva olis hyvinkin mahdollinen ajatus.
 
Kokeileppas malttaa mieles jonkin aikaa ja antaa ajan ja miehen kypsyä :). Tiedän se on vaikeaa, mutta jos vain maltat toivon omasta puolestani, että se tuo tulosta. Ja älä ihmeessä omin päin tee päätöstä, vaikka miehesi olisi niin kultainen ja vastuuntuntoinen, että kantaisi oman vastuunsa, pystyisitkö itse nauttimaan niin paljon tulokkaasta. Kun tarkkaan silmäilee ympärilleen, niin vauva juttujahan löytyy jokapuolelta. Jos tuttavilla ei vauvakuumeen tartuttajaa ole. Mutta itse huomasin ainakin, ettei jatkuva jankuttaminen auttanut, vaan se että parisuhde omalla painollaan sai vakaan pohjan. Nyt kun miehesi tietää mihin itse olet valmis, hän varmasti puntaroi asiaa mielessään, vaikkei omiakaan tunteitaan osaa sanoiksi pukea. Tärkeintä on kuitenkin se että pienokaisella olisi hyvä olla.
 
Kyllä mä tiedän.. Enkä siis todellakaan ikinä päättäis yksin tästä asiasta. Eikä tässä muu auta kun odottaa, olen sen jo sisäistänyt. Mutta aatelinpa vain jatkaa täällä sitä vauvoista jauhamista, kun ei varmaan kukaan muu enää jaksa kuunnella :)
 
Normaalisti en koskaan kirjoittele mihinkaan palstoille, mutta nyt on ihan pakko kirjottaa! Nimittain ku luin sun viesteja, ni tuli ihan janna tunne et oonko se mina joka noita kirjottaa. Makin oon 21-vuotias ja ihan mielettoman vauvakuumeen pauloissa. Mun poikaystavakin on 21-vuotias, ja me ollaan oltu nyt kolme vuotta yhdessa, ja yli vuoden kihloissa.
Ma olisin ihan valmis perustamaan perheen ja hankkimaan vauvan, mut mun poikaystava kuulostaa aivan samalta kun sun miekkonen. Silla on kans AIVAN samat mielipiteet, just et : ""Ei todellakaan viela vauvoja, sit joskus vuosien paasta.."" Ja se yleensa suuttuu kun ma edes yritan keskustella asiasta! Taa on niin turhauttavaa! Ma oon kans samaa mielta sun kaa siita, et lasten hankkimistesta pitaa paattaa yhdessa, eika mitenkaan itse salamyhkaisesti..Eli en oo aatellu pistella kortsuihin reikia salaa, mutta kumpa vaan mun poikaystava tajuaisi miten paljon ma haluun vauvan. Tai kai se tajuaakin, mutta en sit tiia et miten tosissaan se mut ottaa..
Mun kaveri saa nyt joulukuussa vauvan, ni vahan kylla jannittaa et miten mun poikakaveri mun intoiluun reagoi.. Ma varmaan ""hypin seinille"" ku se syntyy:) Se on niin ihanaa!! Taytyy vaan toivoa, et mun poikakaverikin sais siita jotain kipinaa..
 
Ihanaa kun ymmärrät :) En mäkään yleensä mihinkään kirjottele, mut just tän takia aattelin kirjottaa jos löytyis joku kohtalo toveri ja niinpäs löytyi :)

Mua kans ärsyttää kun se mun pokaystävä kyllä tietää kuinka paljon vauvaa haluan, mut ei se tajua et haluan sen nyt! Sen mielestä pian on joskus aikasintaan 2 vuoden päästä. Nyt oli hyvä kun joku sen kaveri oli näyttäny jotain videoo sen muksusta ja sit se kun se selitti siitä mulle, ni pieni toivo heräs et jospa silläkin kohta se vauva kuume alkais..
Ymmärrän et se haluaa odottaa mun koulun loppuun, kyl mäkin sen ajattelin ihan kunnialla suorittaa. Mut se ei tajua sitä, et jos ruvetaan puhuun siitä vasta kun oon valmistunu, niin sit menis ainakin 1,5 vuotta vielä et se syntyis.. Enkä mä jaksa odottaa...
 
Mun kokemus asiasta tuo ehkä vähän erilaista näkökulmaa asiaa. Edellisessä suhteessa minä myös olin vauvakuumeenkourissa ja halusin lapsen ja mies ei sitten millään (samoilla periaatteilla kuin teilläkin) vaikka ikää oli minulla reilusti +20 ja miehellä +30. Loppujen lopuksi suhde kaatui siihen, että minun oli pakko lopettaa se, koska en enää kestänyt sitä että toinen ei halunnut ja olin toista niin paljon painostanut (juuri tyyliin joka ilta puhunut asiasta). Mietin silloin paljon, et miltä se enää edes tuntuisi jos toinen suostuisi, kun kuitenkin suostuisi oman painostukseni takia. Onnellisen parisuhteen kannalta siis kannattaa, vaikka tiedän että se on melkein mahdotonta, unohtaa nuo vauvahaaveet ja antaa toiselle oikeasti aikaa - muuten suhteen saa äkkiä karille.
No nyt uudessa suhteessa, molemmat alusta asti halunneet lasta ja raskaana pian 3. kk:lla. Omalla kohdallani päätös lähteä oli ehdottomasti oikea, mutta halusin vaan sanoa miten paljon sellainen mankuminen käy parisuhteelle ja voi ajaa sen loppujen lopuksi kokonaan karille.
 
Moi! Mulle kävi 7 1/2v sitten niin, että tapasin naisen.. Ensimmäinen ajatukseni oli tuosta ihmisestä, että tuon ihmisen kanssa haluan lapsia... Nyt on 6v poika ja 5v tyttö. Ovat molemmat minun silmäteriä. Mikään muu ei mahtunut silloin ajatuksiini ja en kerinnyt tutustua häneen kunnolla. Monet asiat kasvatus ja talouden hoidon suhteen OK. Emme vain sovi toisillemme... Repii ihmisen sisältä kappaleiksi. Kenellekkään en toivo samallaista kohtaloa... Asia on kummiskin niin, että lapset ovat ihania!
 
Moi! Mulle kävi 7 1/2v sitten niin, että tapasin naisen.. Ensimmäinen ajatukseni oli tuosta ihmisestä, että tuon ihmisen kanssa haluan lapsia... Nyt on 6v poika ja 5v tyttö. Ovat molemmat minun silmäteriä. Mikään muu ei mahtunut silloin ajatuksiini ja en kerinnyt tutustua häneen kunnolla. Monet asiat kasvatus ja talouden hoidon suhteen OK. Emme vain sovi toisillemme... Repii ihmisen sisältä kappaleiksi. Kenellekkään en toivo samallaista kohtaloa... Asia on kummiskin niin, että lapset ovat ihania!
 
Minä myös ymmärrän alkuperäistä, olen itsekkin ollut samanlainen, silloin tällöin jopa kirjoitellut tänne. Mutta minäkin neuvoisin miettimään tarkaan, että mitä toivotte, sillä joskus ne toiveet näyttää sitten toteutuvan..Eli minäkin puhuin miehelleni lapsesta aika usein, tosin huumorimielessä. Mies ei oikein lämmennyt ajatukselle.

No, nyt sitten menin lääkäriin epämääräisten oireiden vuoksi, ja mulle varattiin aika raskaustestiin. Kun alitajuntaan iski ajatus, että voisin oikeasti olla raskaana, menin ihan paniikkiin. Mitä sanoisi mies? Miten todistaisin hänelle, etten ole unohtanut yhtäkään pilleriä viime kuuakusina, ja että kesällä unohtuneet kaksi pilleriä olivat inhimillisiä vahinkoja, ei laskelmointia? Koska minä en tiedä YHTÄÄN naista ympäristöstäni, joka olisi oikeasti tullut vahingossa raskaaksi, vaikka miehelleen näin väittävätkin. Ja olen nähnyt, kuinka hirvittävä loukkaus se on miehelle, kuinka se väistämättä pilaa parisuhteen ja vakavasti vahingoittaa isän ja lapsen suhdetta, ennen kuin lapsi on edes syntynyt. En keksi mitään muuta tapaa yhtä paljon vahingoittaa ja loukata kahta rakkainta ihmistä, lastaan ja kumppaniaan, kuin riistämällä näiltä luottamus ja vaikeuttamalla kiintymyssuhdetta. Ja vaikka mieheni uskoisikin, etten olisi tullut tahallani raskaaksi, olisin varmasti alitajuisesti yrittänyt hyvitellä häntä asialla ja tämä pieni epäilys olisi kulkenut mukanamme aina, hyvinä ja varsinkin niinä huonoina päivinä.

Sen jälkeen iski todellinen huoli taloudesta; toisin kuin monilla kavereillani, meillä mies ei tuo leipää pöytään, vaan minä. Lapsen saaminen ei olisi ollut elintason alennus, vaan köyhyysrajalle tippuminen. Juuri kun oltaisiin päästy opintoaikojen köyhäilystä, ja saatu hiukan paremmat olot, niin taas oltaisiin tilanteessa, ettei rahat riitä yhtään mihinkään.Tulen itse köyhästä kodista, siis köyhimmästä mitä tiedän, enkä kestäisi enää samanlaisia oloja, en kestäisi nähdä omankin lapseni elävän samanlaisessa perheessä. Siksihän juuri koulut olen käynyt, että saisin edes kohtuullisen elintason.

Sen jälkeen mietin, miten käy tulevaisuuden opinnoilleni; ei meillä olisi ikinä enää varaa antaa minun aloittaa toista tutkintoa. Kaikki se työ ja pakertaminen iltaluennoilla, haaveena päästä miehen valmistuttua omalla kohdallani jatkamaan opintoja täsypäiväisesti, olisi mennyt ihan hukkaan.Lapsi raukka, millainen elämä hänellä olisi meidän kanssa edessään, millaiseen perheeseen hän joutuisi syntymään, miten me ikinä pärjäisimme?

Kun sitten selvisi, että raskaana en ole, vaan vaivoille löytyi ihan toiset syyt, olin todella helpottunut ja iloinen. Ikinä enää en painosta miestäni, nyt ymmärrän häntä huomattavasti paremmin! Ei meidän elämäntilanne ole kypsä lapselle, emmekä me ole kypsiä vanhemmiksi.

Niin että haaveilkaa vain vauveleista, mutta älkää painostako miestänne..!
 
Hei ap!

Kuten itsekin sanoit, vauvakuume on ollut jo vuosia ja välillä se on voimakkaampi (kuten sinulla nyt).

Minullakin oli niin, melkein kymmenen vuotta ... Kuulostaa varmasti nyt kauhealta. Mutta lohtuna on se, että vauvakuume aaltoilee (tai minulla ainakin aaltoili). Välillä en pystynyt muuta ajattelemaan kuin vauvoja... Näin unta äitiydestä... imetin ja hoivasin. Lomalla ollessani yritin epätoivoisesti kutoa haavevauvalleni nuttua... (ei muuten onnistunut..:).

Mutta välillä se laimeni vain varmuudeksi siitä, että jos nyt kävisi vahinko, haluaisin ehdottomasti pitää sen ja olisin siihen valmis.

Nyt kun ensimmäisestä kunnon vauvakuumeaallostani on kulunut lähemmäs kymmenen vuotta, yritämme oikeasti lasta. Minunkin mieheni oli aina samoilla linjoilla kuin sinunkin, mutta yllättäen, noin vuosi takaperin hän ehdotti ehkäisyn poisjättämistä. Vuosi vielä mietittiin ja nyt olemme molemmat täysillä mukana yrityksessä.

Ihme kyllä, minulla ei ole sellaista järisyttävää vauvakuumetta kuin ennen joskus oli. Nyt suhtaudun asiaan käytännöllisemmin vaikka mitään muuta en niin paljon toivokaan kuin omaa lasta.

Eli jäitä hattuun vain. Anna miehellesi tilaa totutella ajatukseen isyydestä ihan rauhassa. Meillä miehen ajatuksiin vaikutti selvästi se kun ympärillä olevat ihmiset alkoivat saada lapsia. Muutos hänen ajatuksissaan ei kuitenkaan tapahtunut yhdessä yössä... Muutoksen alkuun saattanut kummipoikamme täytti juuri 4 vuotta!!

Tsemppiä oman kuumeen viilentelyyn ja onnea yritykseen sitten kun olette molemmat siihen valmiit!
 

Yhteistyössä

Ylös Bottom
Back
Vastaa