Kiitos kaikille, jotka pitävät niiden puolta, jotka eivät itse siihen pysty kuin itkullaan pahaa oloaan viestittämään. Valitettavasti niin moni on kuitenkin tunnoton aistimaan, mitä lapsen itku merkitsee, ja vain ahdistuu ja siksi ärsyyntyy sitä kuullessaan: "taas tuo on vaatimassa ,mitä se nyt taas luulee haluavansa, olisi jo hiljaa!" Johtuneeko siitä, että omaa itkua aikoinaan ei myöskään ollut ketään oikealla tavalla tulkitsemassa, lasta hoitamassa ja lohduttamassa?
Heh, melkeinpä hauskaa tuo että "kyllä olisi koko ihmiskunta täynnä ihmisiä, joiden perusturva on järkkynyt pahemman kerran"! Olisiko jo aika katsoa rehellisesti ympärilleen ja todeta, että näinhän se todella on? Mitä tarkemmin katsoo, sitä vaikeampaa on löytää ihmistä, jolla todistettavasti olisi ehjä perusturvallisuuden tunne henkisenä perustanaan. Koko ihmiskunta tuntuu elävän totaalisessa ahdistuksessa ja turvattomuuden luomassa pelossa, melkeinpä niin ankarasti, että tuntuu olevan minä hetkenä hyvänsä valmis riistämään itseltään hengen, jotta ahdistus vihdoin loppuisi.
Mutta jos katsotaankin vain lähiympäristömme ihmisiä, näemme sielläkin ahdistuneita, läheisriippuvaisia, neuroottisia, turhautuneita, tuskastuneita, katkeroituneita ja mitä moninaisimmin tavoin häiriintyneitä ihmisyksilöitä, kaikki etsien tyydytystä ja lohtua mitä epätoivoisimmin keinoin, turvaa ja huomiota samoin. Olemme kuin pieniä, turvattomia lapsia aikuisesta ulkomuodostamme huolimatta.
Väitän, että tähän on kaksi pääsyytä: toinen on varttuvien lasten yleinen turvattomuus (siellä missä sitä esiintyy), toinen on kiinnittymisen estyminen. Jälkimmäinen tarkoittaa sitä, että lapsi ei saa tilaisuutta rauhassa kiinnittyä turvaan eli hoitavaan ihmiseen ja heitä ympäröivään kiinteään kotiin. Kuten voi päätellä, ensimmäinen pääsyy johtaa myös samaan. Sitä paitsi valitettavan moni lapsi kasvaa myös meillä turvallisessa Suomessa oloissa, joka vastaa lähinnä sotatilaa, eli riitaisassa tai muuten turvattomassa kodin kaltaisessa tilassa.
Vakava ongelma on myös vanhempien henkinen ja jopa fyysinen poissaolo. Minusta on paitsi surullista myös huolestuttavaa, että lapsia viedään niin mielellään säännölliseen hoitoon niin varhain, jopa alle yksivuotiaana. Nykymaailmassa se ei ehkä aina ole vältettävissä, mutta yhteiskunta viisaasti tehdessään varmistaisi ilman muuta sen, että vanhemmat (ainakin äiti alkuun, myöhemmin vaihtoehtoisesti isä, mieluiten molemmat) voisivat olla mahdollisimman pitkään lastensa kanssa kotona. Ensimmäisenä elinvuotena ilman poikkeusta, mutta mieluiten ainakin vähintään kaksi-kolme, jopa neljäkin vuotta.
Jos lapsia päätetään tehdä, niistä pidetään myös huolta. Uuden ihmisen alkuunpaneminen ei ole mikään trendijuttu tai päähänpisto, se on ihan aikuisten oikeasti UUDEN IHMISYKSILÖN ELÄMÄN ALKUUN SAATTAMISTA. Lapsesta kasvaa uusi "minä", ja vanhemmat ovat tämän uuden minuuden ensimmäiset ja tärkeimmät suojelijat ja muovaajat. Heidän harteillaan on tämän uuden ihmisyksilön perusturvallisuuden tunteen muodostuminen. Heidän tulee siis voida luoda ympärilleen turvan ja vakauden ilmapiirin - eikä se onnistu, jos he itse ovat turvattomia ja epävakaita, lapsellisia tai muuten kypsymättömiä.
Tarkoitus ei tietenkään ole syyllistää äitejä, jotka ovat tauon tarpeessa. On tärkeätä myös, että äiti voi huolehtia itsestään, sillä ihminen ei voi jatkuvasti olla antavana osapuolena saamatta välillä "tankata" itsekin. On kuitenkin huomioitava, että mitä pienempi lapsi, sitä riippuvaisempi hän on äidistään, ja sitä helpommin eroahdistus herää. Siksi olisi aina edettävä LAPSEN tarpeiden ja kykyjen mukaan, sillä parhaatkin ohjeet ovat vain yleisiä ohjeita, ja jokainen lapsi oma ihmisyksilönsä.
Tarvitaan siis hyppysellinen maalaisjärkeä, paljon kärsivällisyyttä ja roimasti aitoa välittämistä. Ellei näitä löydy, ei pidä hankkia lapsiakaan. Lapsi ei ole lelu, jonka voi laittaa hyllylle, kun rupeaa tympimään.