vauvaperheitä joilla ei isovanhempia?

onko täällä ketään vauva/taaperoperhettä joilla ei ole syystä tai toisesta isovanhempia, tai jos on niin heidän kanssaan ei voi olla tekemisissä? Olin halunnut tietää, miten lapsenne (jos on jo isompi) suhtautuu tilanteeseen ja miten itse jaksatte?

Itselläni on tilanne että molemmat isovanhemmat asuvat kaukana, ja toisiin isovanhempiin (omat vanhempani) välit ovat menneet jo kauan sitten poikki. Toinen vanhemmistani on mielenterveysongelmainen ja erittäin väkivaltainen/epästabiili joten heidän luonaan vieraileminen on erittäin riskialtista ja siksi en lapsia voi sinne viedä edes niin että itse olisin läsnä. Toiset isovanhemmat ovat taas kaukana ja tiiviisti työelämässä (yrittäjiä) että näkevät lastenlapsia ehkä jokusen kerran vuodessa.

Kumpikaan isovanhemmista ei siis koskaan ole hoitanut hetkeäkäään lapsiani edes siten että itse olisin ollut paikalla, enkä siis missään nimessä tätä heiltä odotakaan- itse olen lapset päättänyt tehdä joten itse ilman muuta oletusarvoisesti ne hoidan. Kysymykseni liittyy siis siihen, että miten te muut pärjäätte joilla ei ole ollenkaan isovanhempien tarjoamaa tukiverkostoa olemassa? Itse olen tähän asti pärjännyt mutta kyllä hinta alkaa olemaan parisuhdeongelmat ja krooninen väsymys ja uupumus, plus lisäksi psyykkinen oireilu omasta järkyttävästä väkivaltaiseta lapsuudestani.

Kunnalta ei saa täällä minkäänlaista hoitoapua em. perusteilla, hoitoapua saa ainoastaan jos kyseessä on lastensuojeluasia. Jos siis löisin lapsia tai tekisin mustelmat käsiin niin heti alkaisi kodinhoitaja käymään useamman kerran viikossa (tää siis oli vitsi). Rahaa ei valtavasti ole, mutta pitänee tässä alkaa sitten virittelemään MLL:n hoitajiin yhteyksiä jos sitä kautta löytäisi sitten apua arkeen ja perhe-elämään.

Olisi kiva kuulla, jos muitakin perheitä on ilman isovanhempia/tukiverkostoja, että miten olette pärjänneet, miten saaneet menonne sumplittua, onko lapsi kärsinyt tai kysellyt isovanhempien perään ja miten asian olette selittäneet.

 

meillä on niin että oma äitini on kuollut, isä asuu toisella puolella suomea eli tapaa lapsenlastaan 1-2 krt vuodessa, muutaman tunnin
Mieheni äiti elää ja on jollain tapaa mukana lapsemme elämässä, asuu hänkin noin 60km päässä joten...


Meidän lapsi on alle 1v eikä siten vielä ymmärrä tilannetta.
Minusta on surku lapsen kannalta että ei ole isovanhempia seurana jne. Omat muistot omista isovanhemmista on ihanat ja muistelen vieläkin niitä lämmöllä (koska kotona ei ollut kaksiset oltavat). Toki myös jaksaminen...välillä iskee kateus kun muut äitikaverit kertoo kuinka lähtevät isovanhempien luo muutamaksi päiväksi lapsen kanssa, saavat levätä...Oishan se kiva kun lapsi saisi touhuta mummon/papan kanssa ja luoda turvallisen suhteen myös heihin.
Tietysti itseäni surettaa myös oman äitisuhteen puuttuminen.äidin mallia minulla ei sinällään ole koskaan ollut, koska äitini oli alkoholisti ja jätti perheensä alkon vuoksi. Välillä sitä kaipaa ihmistä jonka kanssa voisi jakaa äitiyden ilot ja surut.
Mietin että onko sinun paikkakunnallasi esim. MLL:llä tai jollain muulla taholla varamummo/pappa toimintaa? Niistä kehkeytyy kuulema joskus tosi toimivia ystävyyssuhteita...ja hyöty on molemminpuolinen

 

Meillä on molemmat papat kuolleet ja mummut ovat sen verran iäkkäitä että heille ei voi kummallekaan jättää lapsia hoitoon kuin korkeintaan vähäksi aikaa, varsinkin kun lapsemme ovat sen verran pieniä että molempia pitää aika tarkasti vahtia. Mutta molemmat mummut kyllä tykkäävät lapsenlapsista ja yrittävät sitten muuten auttaa. Onneksi sitten on omat ja miehen sisarukset ja muutama kaveriperhe jotka voivat tarvittaessa katsoa lapsia. Mutta eihän se tietenkään ole sama asia pyytää kaveria kuin isovanhempaa eli kateellisena itsekin kuuntelen juttuja kuinka lapset ovat mummolassa yökylässä.

 

Isäni on alkoholisti ja äitini työelämässä ja välimatkaakin on noin 3 tunnin ajomatkan verran. Äiti on niin väsynyt työstä ja isän hoitamisesta, että en edes viitsi häntä pyytää hoitamaan lapsiani.

Mieheni vanhemmista toinen on kuollut ja toinen jotenkin vähän hössähtänyt sählääjä, joten edes mieheni ei uskalla päästää lapsia 1-2 tuntia pidemmäksi ajaksi hoitoon.

Yökyläpaikkoja meillä ei ole. Onneksi toisen lapsen synnytys lähti liikkeelle yöllä eli minä menin taksilla sairaalaan, mies vei aamulla lapsen tarhaan ja tuli sen jälkeen luokseni sairaalaan, joten mies ehti nähdä kuopuksen syntymän ja mies ehti sitten vielä hakemaan esikoista päivähoidosta!

Meillä oli aluksi hoitamassa naapurin tyttö, jonka vanhemmilta kysyin ensiksi, että olisiko hän kiinnostunut hoitamaan lapsiamme. Tyttö kävi ehkä pari kertaa kuukaudessa katsomassa lapsia ehkä noin 2 tuntia kerralla, sillä aikaa, että pääsin uimaan tms. Kun perhe muutti pois, tytön luokkakaveri kävi pari kertaa, mutta hän ei ollut oikein vastuuntuntoisen oloinen.

Onneksi tarhassa on eräs perhe, jolla on sama tilanne, että isovanhempia ei ole. Olemme pari kertaa hoitaneet toistemme lapsia. On ollut puhetta, että tekisimme järjestelystä pysyvän niin, että olisi aina kiinteä päivä kuukaudesta (esim. joka kuukauden viimeinen perjantai), jolloin hoitaisimme lapset vuorotellen eli joka toinen kerta kaikki lapset meillä ja joka toinen kerta kaikki lapset heillä.

Kannattaa myös vuorotella lastenhoidossa miehen kanssa niin, että kummallakin on omaa aikaa. Omaa pahaa oloaan voi myös purkaa kirjoittamalla, joka auttaa paljon paremmin kuin vain asioiden pyörittely päässä.

 

meillä ei ole kumpiakaan isovanhempia.ei myöskään sisaruksia.vauva on ollut ns.vaativa vauva.olen lopussa ja joudun turvautumaan kunnan kotiapuun.ap kysyjän kanssa olisi mielenkiintoista jutella,jos laitat sähköpostiosoitteesi.

 

Minäkään en oleta että isovanhemmat hoitaisi aina lapsiani, mutta apua on/olisi joskus kiva saada jo ihan siksi että saisi joitain asioita hoidettua ja lapsia ei voi ottaa kaikkialle mukaan. Myös se että pääsisi joskus kahdestaan jonnekkin miehen kanssa, olisi aika ihanaa...
Mieheni isä on alkoholisti ja asuu aika kaukana meistä. Hän ei ole koskaan nähnyt 1,5v lastamme, paitsi kuvasta vauvana. Hän ei myöskään tiedä että saamme pian toisen. Mieheni äiti asuu meistä alle puolen tunnin välimatkan päässä, mutta häntä ei meidän lapsi kovin paljon kiinnosta. Kun lapsemme oli 3kk, hän hoisi tätä pari tuntia ja sen jälkeen on nähnyt lapsen ehkä viisi kertaa, siis reilun vuoden aikana. Ja asuu ihan lähellä. Nykyään, kun mies ei ole (enkä minä liioin) väleissä tämän ihmisen kanssa, ei hän ole pitänyt meihin yhteyttä puoleen vuoteen eikä siis lapsenlapseensakaan. Kurja juttu. Mutta ei lapsi siitä kärsi kun ei tunne koko ihmistä. Tämä ihminen kuitenkin lellii muita lapsenlapsiaan, joten olen syvästi katkera ettei meidän lapsi kiinnosta yhtään. Hän on jostain saanut tietää että odotamme toista mutta ei ole onnitteluja kuulunut saati mitään muutakaan. Ei varmaan edes onnittele kun lapsi syntyy. Me ei siis itse edes haluttu hänelle kertoa koska ei ekakaan lapsi kiinnosta niin miksi toinenkaan kiinnostaisi.
Minun vanhemmat asuvat lähellä, samalla paikkakunnalla, ja he rakastavat kyllä lastamme ja tulevaakin tottakai, ja ostelevat paljon lahjoja. Pappa on kuitenkin kiireinen yrittäjä, ja vaikka mummo ei ole työelämässä (vaikka työikäinen on) niin hänellä on aina kiireitä. Kun lapsemme oli vauva, hän hoiti paljonkin lasta, mutta nykyään kun hoitoapu olisi enemmän kuin tarpeellista (viimeisillään raskaana oleminen on aika rankkaa kun on pieni lapsi hoidettavana) niin ei ole kovin kiinnostunut ottamaan lasta leikkimään mummolaan, niin en enää oikeen viitsi edes kysyä. Toki joskus on pari-kolme tuntia "hoidossa" mutta olisi niin ihanaa että ehtisi olla lapsenlapsensa kanssa nyt kun ei ole töissä ja lapsi on vielä pieni... kasvaa niin äkkiä ja silloin on myöhäistä luoda kovin läheisiä suhteita.. harmittaa siis että ei ole oikeen isovanhempia joilla olisi tarpeeksi aikaa ja intoa olla lastemme kanssa. Minun vanhempani kun ovat lapsellemme tärkeitä, hän tykkää heistä valtavasti, mutta eivät he vaan ehdi olla lapsen kanssa... on kaikkea muuta...
Välillä katselen kateellisena naapurin nuorta äitiä, jolla on kaksi poikaa, 1v ja 3v. Tämän pariskunnan vanhemmat asuvat kummatkin kaukana, mutta ovat todella usein lastenlastensa luona, toinen mummu näkyy olevan monesti muutaman yön peräkkäinkin heillä ja auttaa tuota miniäänsä lastenhoidossa tosi paljon. Heillä synkkaa varmaan tosi hyvin, ja mummot tykkäävät antaa aikaansa noille lapsille. Sitä minäkin toivoisin että oma äitini haluaisi olla enemmän lasteni kanssa, että muut hommat, kotityöt jne olisi vähemmän tärkeitä... mutta eihän se ole minun päätettävissä :/

 

Niin, ja miehelläni on yksi sisko joka on myös jopa kerran nähnyt lapsemme kun lapsi oli kuukauden ikäinen. sen jälkeen ei ole lapsi kiinnostanut yhtään. Ei siis voi pyytää että hoitaisi joskus kun ei edes käy ikinä eikä muutenkaan huomioi.Ja asuu siis ihan lähellä myös. Siskollani on myös pieni lapsi 1v mutta asuu perheinensä monen tunnin ajomatkan päässä, että ei voida auttaa toisiamme lastenhoitoasioissa. Muutenhan mielellään autettas toisiamme, ottaisin hänen lasta hoitoon ja päin vastoin.
Minulla on velikin, mutta hän on vasta alle parikymppinen eikä kovin kiinnostunut mistään lasten hoitamisista, en siis ole viitsinyt edes kysyä että joskus kattoisi hetken lastamme vaikka asuukin ihan lähellä, koska sillä on niin paljon omia menoja ja kaikkea. Että sellainen tukiverkko.... ei kovin kummoinen... hätätapauksissa saan siis vanhemmilleni hoitoon, mutta muuten on aika hiljaista ja ei ole rohkeutta kysyä ottaisko mun vanhemmat joskus yöksi lapsemme että päästäis kaksin johonkin kun en tiedä onko se heille liian suuri taakka ja rasite.

 

hei olen ollut vaimoni kanssa melkein 10v yhdessä siitä 5v naimissa ja olemme koko ajan yrittäny saada minun ja vaimoni vanhempia osallistumaan lapsen elämään jollain tavalla, mutta heitä ei kiinnosta yhtään ja sen takia olemme siinä pisteessä, että on ero edessä, ei jakseta enää koska meillä ei ole yhtään yhteistä aikaa jolloin voisimme hoitaa suhdetta. olen kysyt isältä voisiko hän hoitaa lasta vaikka pari tuntia että voisimme käydä elokuvissa tai syömässä, sanoi suoraan ei.sääli heittää hyvä suhde tälläsen takia hukkaan.

 

^^On siis omien vanhempien syy että avioliitto hajoaa. Onko toi uusavuttomuutta vai mitä?? Ihan käsittämättömiä valituksia täällä..

Toi vanha viesti"melko samassa jamassa". Mun mielestä on teidän oma syy ettei isän äiti ole lapsenne elämässä. Ette kertoneet toisesta?? Ei ole onnitteluja kuulunut?? Anoppi joka ei tuppaa kylään kutsumatta on huono?? Miettikää nyt aikuiset ihmiset vähän. Olette tuon viestin perusteella itse syrjäyttäneet oivan mummon, joka kyllä hoitaa ja välittää muista lapsenlapsistaan. Oma moka!

Se ettei oikeasti ole isovanhempia on aivan eri asia. Niitäkin täällä on, ja se on sääli. Ei kuitenkaan estä järjestämästä lapsille toisenlaista hoitoa. Aktiivisuudesta kiinni. Tapoja ja väyliä on monta. Mitä se sisällöllisesti tarkoittaa lapsen elämässä että mummut ja papat puuttuu, siitä kokemuksia muilta? Ehkä vauvanhoito on väärä palsta.

 

^^On siis omien vanhempien syy että avioliitto hajoaa. Onko toi uusavuttomuutta vai mitä?? Ihan käsittämättömiä valituksia täällä..

Toi vanha viesti"melko samassa jamassa". Mun mielestä on teidän oma syy ettei isän äiti ole lapsenne elämässä. Ette kertoneet toisesta?? Ei ole onnitteluja kuulunut?? Anoppi joka ei tuppaa kylään kutsumatta on huono?? Miettikää nyt aikuiset ihmiset vähän. Olette tuon viestin perusteella itse syrjäyttäneet oivan mummon, joka kyllä hoitaa ja välittää muista lapsenlapsistaan. Oma moka!

Se ettei oikeasti ole isovanhempia on aivan eri asia. Niitäkin täällä on, ja se on sääli. Ei kuitenkaan estä järjestämästä lapsille toisenlaista hoitoa. Aktiivisuudesta kiinni. Tapoja ja väyliä on monta. Mitä se sisällöllisesti tarkoittaa lapsen elämässä että mummut ja papat puuttuu, siitä kokemuksia muilta? Ehkä vauvanhoito on väärä palsta.

Millähän jalalla sinäkin tänä aamuna nousit sängystä? Suomessa on vallalla joku ihme mentaliteetti, että valittaa saa vasta, kun menee tositositosi huonosti, ja sittenkin aina löytyy joku, jonka mielestä ei saa, koska itsellä menee vielä huonommin. Huoh. Kaikki jaksavat ja pärjäävät omien kykyjensä mukaan, toiset kestävät enemmän esim. valvomista ja oman ajan puutetta kuin toiset. Ei voi ulkopuolinen tulla sanomaan, että "ihme valitusta, oletteko uusavuttomia". Varmasti tuntuu tosi mukavalta, jos on avioliitto hajoamassa ja sitten lukee tuollaisen kommentin. Täysin turha postaus, jos multa kysytään.

Isovanhemmat on oikeasti todella tärkeä tukiverkko ainakin meille, joten en ihmettele yhtään, jos avioliittokin kärsii isovanhempien puutteesta. Itselleni se ei ainakaan ole yhtään sama asia järjestää hoitoapua muuten, alle 1 v. lapsellemme en hyväksynyt muita hoitajia kuin tutut isovanhemmat. On eri asia jättää lapsi omalle äidille kuin MLL:n hoitajalle. Ja jos ei oltais näitä muutamia kertoja päästy kahdestaan ulos/saatu olla yötä kotona kahdestaan kotona, niin voisi olla meidänkin avioliitto aika finaalissa, sen verran rankka oli lapsen 1. vuosi.

Minkä ihmeen takia näitä tylyttäjiä aina löytyy ketjusta kuin ketjusta, ei ole muuta sanottavaa, kuin mitätöidä ja väheksyä toisten vaikeuksia ja henkilökohtaisia kokemuksia.

Lapset ei varmasti hirveästi kärsi isovanhempien puutteesta, jos eivät ole sellaisia koskaan omanneet. Olisiko suvussa muita ihmisiä, joista voisi tulla lapsille läheisiä aikuisia, tätejä, setiä, vanhempien serkkuja? Entä kummit? Ystävät, joilla on itsellä lapsia tai lapsia suunnitteilla? Rohkeasti vain pyytämään apua!

 

Pitääkö kukaan niiden isovanhempien puolia? Kun heillä EI ole velvollisuutta hoitaa lastenlapsia, vaikka menettävätkin siinä paljon. Joidenkin vastauksista voi mielestäni päätellä että itse ei olla kohdeltu niitä omia vanhenevia vanhempiaan kuten kuuluisi, vaadittu ja oletettu vaan apua ja tuppautumista. Ehkä tulkitsin väärin, en tiedä. Tottakai se aiheuttaa kateutta kun näkee että joissain perheissä mummut hoitaa lapsia alvariinsa ja vanhemmat menevät kahdestaan harvase viikonloppu, hyvä heille. Harvemmin niin kuitenkaan.

Omakin avioliitto oli hajota ekat kaks vuotta lapsen syntymästä, mutta en toki syytä kummankaan vanhempia siitä. Itse olemme muuttaneet kauas joten aktiiviset isovanhemmat eivät pääse usein. En ole sanonut etteikö vauvavuosi olisi rankka, se on. Monet pitkätkin avioliitot hajoavat. En vain ymmärrä että syy sen rankkuudesta sälytetään osallistumattomille isovanhemmille, vai ymmärsinkö vain väärin?

Vissiin luin ihan väärin ne edelliset pari viestiä. Tiedän että ongelma on todellinen, ja osallistuvat isovanhemmat siunaus, ja siksipä varmaan tuohduinkin kun en ymmärtänyt että edellisillä olisi oikea ongelma.

 

Meillä ei ole isovanhempia: mummit kuolleet ennen lasten syntymää ja toinen ukki hoitokodissa ja toinen alkoholisti. Tapaavat isoisiään silloin tällöin, mutta parin minuutin sylittelyn jälkeen (pitää vahtia itse) takaisin vanhempien syliin. Eli apua ei ole. Meillä ei ole sisarruksiakaan jotka voisivat hoitaa. Itseäni eniten harmittaa se, ettei ole sellaista "perinteistä" mummolaa, johon mennä lettuja paistamaan, kuten omat lapsuuden muistot ovat. Tiedät, että mummit olisivat rakastaneet lastenlapsiaan. Ukitkin rakastavat, mutta vastuunottajiksi heistä ei ole: ostavat synttärilahjat käskystä (osta tämä lelu/haalari tai antavat rahaa) ja siinä se sitten onkin. Olisi ihanaa esim. lasten aloittaessa koulun saada lapset isovanhemmille iltapäivähoitoon tai jotain muuta mukavaa.

Tilanne on hermoja raastavaa välillä. Meidän yhdessäolo on kutistunut lasten kanssa Hesburgerilla käymiseen ja siihen, että vuokrataan välillä leffoja ja katsotaan niitä kun lapset nukkuvat. Voisi toki mennä paremminkin, mutta itse huomasin, että kun antaa toiselle ja itselle tilaa välillä kiukutella ja huomioi toista pikkusin jutuin (ostaa lempisuklaapatukan tai lempparijuoman), niin tulee arjessakin niitä huomionosoituksia.

Siis toki kotona ollaan yhdessä, mutta ns. kahdenkeskistä kuherteluaikaa ei ole. Vielä en ole raaskinut käyttää maksullisia lastenhoitopalveluita, kun ovat niin pieniä. Toki olis ihanaa, jos olisi isovanhemmat mukana kasvatuksessa ja apunakin välillä, mutta tähän on tyytyminen... Naapurissa on isovanhemmat koko ajan apuna, niin että tunnen heidät paremmin kuin naapurini. Vähän käy kateeksi, mutta eipä ole minulta pois, jos joku muu saa sukulaisiltaan apuja...

Kaikenlaisia perheitä ja "kohtaloita" on maailma pullollaan, mutta itse toivoisin kyllä, että saisin välittää omat lapsuuden mummolamuistoni omille lapsilleni; mikä ei enää onnistu.

 

Sanon minä! Nykyajan nuoret vanhemmat ovat ilmeisesti niin hemmoteltuja aikanaan ja tottuneet saamaan kaiken "mulle tänne kaikki heti"-periaatteella, että nyt on ni-i-in kamalan vaativaa, kun on lapsikin (yksikin riittää!) eivätkä isovanhemmat ole hoitamassa. Voi elämän kevät!

Missä teidän ystävänne ovat? Naapurin rahaa tarvitsevat teinit?

Ei jösses sentään. Meilläkin olivat toiset isovanhemmat kuolleet, toiset asuivat monen sadan km päässä. ei kyllä tullut mieleenkään valittaa siitä, että en jaksaisi, kun isovanhemmat eivät ole auttamassa. He ovat omat lapsensa hoitaneet ja oman tehtävänsä suorittaneet. Lapsenlapset olivat heille pelkkä ilo silloin harvoin kun oli mahdollisuus tavata, mitään hoitovelvoitetta en koskaan ajatellut. Omaa aikaa? Se on sitä omaa aikaa, kun ollaan koko perhe yhdessä lasten kanssa, tai välillä hoitaa isä ja välillä äiti ja harrastetaan niinä aikoina. Jos ei äiti jaksa, niin sitten jaksaa isä. Vanhemmiksi halunneilla ei ole sellaista vaihtoehtoa, että molemmat heittävät hanskat tiskiin yhtaikaa. Lapsuus on kuitenkin häviävän lyhyt aika ihmisen elämässä ja jos sinä aikana parisuhde hajoaa isovanhempien puutteeseen, niin kyllä on alunperinkin oltu heikolla pohjalla.

Nykyisiltä nuorilta vanhemmmilta (näiltä valittajilta) puuttuu kokonaan sitkeys. Lapset ovat osa perhettä ja osa parisuhdetta ja sitä ei mikään muuta. Parisuhdetta ei tarvitse sen kummemmin "hoitaa", kunhan ollaan yhdessä toinen toisensa huomioiden, ystävällisesti puhuen ja turhia riitoja välttäen, halataan ja pussataan myös lasten nähden. Ei sillä väliä ole, kumpi roskat vei tänään ja onko nyt sinun vuorosi käydä kaupassa, se tekee, joka ehtii vaikka olisi tehnyt sen juuri eilenkin.

Pistäkää ne tietokoneet ja telkut kiinni, kun lapset menevät nukkumaan, itse asiassa jo paljon ennen sitä! Korkatkaa pullo viiniä ja syökää jotain hyvää ja katsokaa toisianne silmiin. Jos lapset heräävät kesken kaiken, otatte uusiksi jonain toisena iltana, ei se sen kummempaa vaadi. Ei onnellinen parisuhde vaadi lomia, viikonloppuja tai iltoja ilman lapsia, se on naistenlehtien luoma hömppämielikuva. Ennekuin huomaattekaan, ovat lapset kasvaneet ja istutte kahdestaan ihmettelemässä, mihin ne ihanat pallerot hävisivät, tulevatko ne tänään kotiin vai vasta ensi viikolla.

Anteeksi nyt, mutta minä en kerta kaikkiaan ymmärrä tätä jatkuvaa valitusta lapsen hoidon rankkuudesta, oman ajan puutteesta jne. Elämä on juuri niin vaikeaa kuin miksi sen tekee. Ja juuri niin helppoa kuin haluaa, kun miettii asiat positiivisesti -ja nyt en puhu sitten mitään työttömyyden/taloudellisten yms asioiden mukanaan tuomista vaikeuksista. Tosin silloinkin on turh tuhlata elämäänsä jatkuvaan valittamiseen.

T: äiti, jolla oli 3 alle kouluikäistä yhtaikaa ilman isovanhempien ja muiden sukulaisten tukiverkostoa. Nyt lasensa isoiksi kasvattaneena sitä omaa aikaa on vaikka muille jakaa, parisuhde kukoistaa edelleen ja nautimme elämästä. Edelleen.

 

Joku muukin ajattelee kuten minä. Ei ole tarkoitus mollata ketään, mutta juuri näin se on: isovanhemmilla EI OLE VELVOLLISUUTTA hoitaa lastenlapsia.

Edellinen viesti auttoi itseänikin ymmärtämään miten maailma on muuttunut. Uskon että ennen oltiin perhekeskeisempiä ja kun avioliittoon siunaantui lapsia, oltiin perhe. Kahdenkeskinen parisuhde muuttui perheeksi, eikä kukaan voivotellut oman ajan tai parisuhdeajan perään. Tehtiin ja mentiin perheenä, sen kummemmin sitä ajattelematta.

Nykyään on kai yleisempää ettei perheen aikuiset osapuolet arvosta toisiaan, tai että suoranainen laiskuus on lisääntynyt ja toinen tuntee väsyvänsä. Ymmärrän että silloin sen parisuhteen koossa pitämiseen tarvitaan apujoukkoja ulkopuolelta.

Ideaali olisi se, että molemmat aikuiset ovat ahkeria ja toistaan arvostavia. Olisi mukavaa ihan perheenäkin.

Ennenkuin kuulostan omat lapseni aikoja sitten kasvattaneelta, totean että minulla on tuore avioliitto ja alle kolmevuotias lapsi. Meilläkin on nykyajan ongelmat riesanamme ja juuri ja juuri selvittiin vauva-ajasta. Liian helppoa elämä nykyään kun on varaa uusavuttomuuteen ja laiskuuteen? Vaikeat ajat saa arvostamaan läheisiä eritavalla..?

 

Mitä on täällä puhuttu uusavuttomuus? Kyllä entisaikaan isovanhemmat olivat tiivis osa perhettä? Kyllä mäkin oon lapsena ollut mummulla hoidossa... Olenko uusavuton, jos olen asunut omassa taloudessa 19 v lähtien, 2 akateemista tutkintoa, hyvä työpaikka, mies ja kaksi lasta ja itse rakennettu talo? Ja siltikin välillä tuntuu etten jaksa tai harmittaa kun sais lapset edes muutamaksi hetkeksi mummolaan niin itsekin vois paremmin? En koe olevani uusavuton, mutta mielummin laittaisin lapset hetkeksi mummolaan kuin sippaan. Mutta kun en laita kun ei oo. Väitän, että nykyään on oikeus puhua tunteistaan enemmän ja puhua vanhemmuuden negatiivisista puolista kuin ennen.

 

itsellä viisi ihanaa lasta..kolmesti eronnut.Aina yrittänyt hoitaa skidit tuottamatta kellekkään vaivaa.Mahtavia lapsosia.Isovanhemmat ei ole rasittuneet mutta eivätpä ole paljoa halunneet suhteita lapsenlapsiin luovan.Isovanhemmat elävät omaa tylsää elämäänsä ja lapset kasvaa.Näin se vain nyky Suomessa menee.

 

Sanon minä! Nykyajan nuoret vanhemmat ovat ilmeisesti niin hemmoteltuja aikanaan ja tottuneet saamaan kaiken "mulle tänne kaikki heti"-periaatteella, että nyt on ni-i-in kamalan vaativaa, kun on lapsikin (yksikin riittää!) eivätkä isovanhemmat ole hoitamassa. Voi elämän kevät!

Missä teidän ystävänne ovat? Naapurin rahaa tarvitsevat teinit?

Ei jösses sentään. Meilläkin olivat toiset isovanhemmat kuolleet, toiset asuivat monen sadan km päässä. ei kyllä tullut mieleenkään valittaa siitä, että en jaksaisi, kun isovanhemmat eivät ole auttamassa. He ovat omat lapsensa hoitaneet ja oman tehtävänsä suorittaneet. Lapsenlapset olivat heille pelkkä ilo silloin harvoin kun oli mahdollisuus tavata, mitään hoitovelvoitetta en koskaan ajatellut. Omaa aikaa? Se on sitä omaa aikaa, kun ollaan koko perhe yhdessä lasten kanssa, tai välillä hoitaa isä ja välillä äiti ja harrastetaan niinä aikoina. Jos ei äiti jaksa, niin sitten jaksaa isä. Vanhemmiksi halunneilla ei ole sellaista vaihtoehtoa, että molemmat heittävät hanskat tiskiin yhtaikaa. Lapsuus on kuitenkin häviävän lyhyt aika ihmisen elämässä ja jos sinä aikana parisuhde hajoaa isovanhempien puutteeseen, niin kyllä on alunperinkin oltu heikolla pohjalla.

Nykyisiltä nuorilta vanhemmmilta (näiltä valittajilta) puuttuu kokonaan sitkeys. Lapset ovat osa perhettä ja osa parisuhdetta ja sitä ei mikään muuta. Parisuhdetta ei tarvitse sen kummemmin "hoitaa", kunhan ollaan yhdessä toinen toisensa huomioiden, ystävällisesti puhuen ja turhia riitoja välttäen, halataan ja pussataan myös lasten nähden. Ei sillä väliä ole, kumpi roskat vei tänään ja onko nyt sinun vuorosi käydä kaupassa, se tekee, joka ehtii vaikka olisi tehnyt sen juuri eilenkin.

Pistäkää ne tietokoneet ja telkut kiinni, kun lapset menevät nukkumaan, itse asiassa jo paljon ennen sitä! Korkatkaa pullo viiniä ja syökää jotain hyvää ja katsokaa toisianne silmiin. Jos lapset heräävät kesken kaiken, otatte uusiksi jonain toisena iltana, ei se sen kummempaa vaadi. Ei onnellinen parisuhde vaadi lomia, viikonloppuja tai iltoja ilman lapsia, se on naistenlehtien luoma hömppämielikuva. Ennekuin huomaattekaan, ovat lapset kasvaneet ja istutte kahdestaan ihmettelemässä, mihin ne ihanat pallerot hävisivät, tulevatko ne tänään kotiin vai vasta ensi viikolla.

Anteeksi nyt, mutta minä en kerta kaikkiaan ymmärrä tätä jatkuvaa valitusta lapsen hoidon rankkuudesta, oman ajan puutteesta jne. Elämä on juuri niin vaikeaa kuin miksi sen tekee. Ja juuri niin helppoa kuin haluaa, kun miettii asiat positiivisesti -ja nyt en puhu sitten mitään työttömyyden/taloudellisten yms asioiden mukanaan tuomista vaikeuksista. Tosin silloinkin on turh tuhlata elämäänsä jatkuvaan valittamiseen.

T: äiti, jolla oli 3 alle kouluikäistä yhtaikaa ilman isovanhempien ja muiden sukulaisten tukiverkostoa. Nyt lasensa isoiksi kasvattaneena sitä omaa aikaa on vaikka muille jakaa, parisuhde kukoistaa edelleen ja nautimme elämästä. Edelleen.

Ihanaa, että jollain on resepti onneen. <3