Hae Anna.fi-sivustolta

Velaus ja tarve yksinoloon

Viestiketju osiossa 'Vapaaehtoinen lapsettomuus' , käynnistäjänä Rosetta, 22.10.2008.

  1. Rosetta Vierailija

    Mietin tässä sellaista, että kuinkahan yleisesti veloilla on keskimääräistä suurempi tarve yksinoloon?

    Itse olen aina tarvinnut paljon aikaa olla yksin. Lukea, kirjoittaa, maalata ja joskus vaan olla ja ihmetellä maailman menoa. Väsyn helposti, jos sosiaalista kanssakäymistä on yhtäjaksoisesti liian pitkään. Väsyn sittenkin, vaikka toinen olisi vaan läsnä samassa huoneessa, niin että tehdään molemmat jotain omia juttujamme. En pysty rentoutumaan samalla tavoin kuin ollessani aivan yksin huoneessa tms. tilassa. Olen sinkku, mutta parisuhteista on sen verran kokemuksia, että voin niiden perusteella sanoa, että minulle sopii yhdessäasumista huomattavasti paremmin sellainen suhde, jossa molemmilla on omat asunnot.

    Keskimääräistä suurempi tarve yksinoloon ei ole minulle läheskään ainoa syy olla vela, mutta se on hyvin merkittävä syy. Minusta ajatus pienestä lapsesta on ahdistava erityisesti sen läsnäolon ja huomioinnin määrän takia, mitä pieni lapsi vaatii. Vaikka en ollenkaan suunnittele lasten hankkimista, olen joskus leikitellyt ajatuksella, että ehkä minulle voisi sopia sellainen "viikonloppuäitiys", että viettäisin lapseni seurassa esim. yhden päivän viikossa, ja pääasiallinen huoltaja olisi joku muu.

    Toisaalta olen kuitenkin melko sosiaalinen ihminen. Minulla on paljon ystäviä ja läheiset välit perheeseeni (= vanhemmat ja veli). Olen myös aika huolehtivainen ja hoivaava luonteeltani (sosiaalialalla töissä, ja se sopii minulle oikein hyvin). Näiden ominaisuuksien takia ihmiset, jotka eivät minua niin hyvin tunne, pitävät minua helposti äitityyppinä. Itse en kuitenkaan koe olevani sitä ollenkaan, vaikka tietynlaista hoivaviettiä onkin. Tosin kohdistan sitä etupäässä muihin kuin lapsiin.

    Ystävät ja muut läheiseni ovat minulle tosi tärkeitä, mutta heidän kanssaan ei ollakaan jatkuvasti. Itse asiassa tilanteet ovat usein olleet sellaisia, että olen toivonut voivani tavata useammin tiettyä ystävää.

    Minulla on eräs ystävä, joka on tässä asiassa miltei minun vastakohtani, häntä suorastaan ahdistaa olla yksin kotona. Jos hänen miehensä lähtee jonnekin reissuun, niin että on yötä pois, hän heti soittelee minulle tai muille ystävilleen, että voisinko tulla silloin kylään, ettei hänen tarvitse olla yksin. Minä tuntisin hänen tilanteessaan, että ihanaa, saan olla pitkästä aikaa pari päivää yksin kotona.

    Yhden toisen keskustelun yhteydessä eräs pienten lasten äiti kertoi, miten hänelle on tärkeää päästä kerran viikossa yksin luontoon, metsän keskelle, kun ei kotona ole mahdollisuutta olla yksin. Pidän itsekin luonnossa liikkumisesta (sekä yksin että seurassa), mutta kyllä minusta vaan tuntui ahdistavalta ajatukselta, että omassa kodissa ei pystyisi juuri koskaan olemaan yksin, vaan sitä tarvetta varten pitäisi lähteä jonnekin muualle.

    Kertokaapa velat, miten itse koette nämä asiat.
     
  2. ainokainen Uusi jäsen

    liittynyt:
    27.08.2007
    Viestejä:
    3 571
    Saadut tykkäykset:
    1
    Minulle tarve olla yksin on ihan keskeinen syy olla hankkimatta lapsia. Olen parisuhteessa, mutta asumme erillämme ja hyvä niin.

    En ole yhtään hoivaava tyyppi muutenkaan, mutta en usko että se on edellytys äitiydelle. Kyllä hyvin ei-hoivaavista ja boheemeistä tyypeistäkin voi tulla hyviä äitejä. Olen kotona viihtyvää sorttia, mutta viihdyn siellä nimenomaan itsekseni. Ajatus lahkeessa roikkuvasta lapsesta tuntuu todella ahdistavalta. En jaksaisi viihdyttää mitään kakaraa, vaan haluan kotona olla ihan omissa ajatuksissani.

    Viihdyn itseni seurassa valtavan hyvin. Jo lapsena leikin enimmäkseen yksin. Sisaruksiin ja vanhempiin minulla on asialliset välit, ei liian läheiset, mutta ei etäisetkään. Hyviä ystäviä on riittävästi ja tuttavia siihen päälle. Usein tuntuu, että sosiaalisia rientoja on liikaakin, ja muiden ihmisten seura tuntuu sellaiselta suorittamiselta. Pitää tavata ihmisiä ja olla ulospäinsuuntautunut, koska se nyt vaan "kuuluu asiaan". Ehkä oikeasti haluaisin olla yksin enemmänkin.

    Määrittelen itseni sosiaalirajoitteiseksi nörtiksi. Hyväksyn itseni tällaisena ja lapsettomuus on minulle mitä luontevin valinta.
     
  3. Mangopuu Vierailija

    Olisin voinut kirjoittaa Rosetan viestin.

    Luulen, että jaksan olla töissä ja kavereiden parissa niin "sosiaalinen" vain ja ainoastaan siksi, että lataan koko ajan akkujani olemalla omassa rauhassa. Siis ei minulla ole mitenkään esim. menoa 4 iltana viikossa, mutta kun tapaan ystäviäni, olen vilkas ja ulospäinsuuntautunut. Tästä saattaa tulla sellainen olo (itsellenikin), että olen sosiaalinen.

    Matkustan myös mielelläni yksin, samoin esim. liikuntaharrastuksiin lähden erittäin tyytyväisenä itsekseni.
     
  4. Kyllä. Vierailija

    Kaipaan ja tarvitsen paljon rauhaa, yksinoloa ja hiljaisuutta. Viihdyn varsin hyvin yksin vaikka päiväkausia, ja jos miehelle tulee esim. työmatka, en järjestä mitään "ulos menoa" ohjelmaksi, vaan nautin kotona olosta ihan itsekseni, käyn luonnossa kävelyllä, luen ja kuuntelen musiikkia jne.

    Toisaalta olen silti sosiaalinen ja sopivissa annoksissa nautin ihmisten seurasta suuresti. Minulla on aika paljon ystäviä ja läheiset suhteet vanhempiin. En kuitenkaan jaksa esim. viikonloppukyläilyjä suuntaan tai toiseen, vaan sosiaalisuuden tarpeeni tyydyttyy mukavasti illan mittaisissa istujaisissa, shoppailukierroksella tai kahvittelulla.
    Pointti ovat kuitenkin ihmiset, joiden seurassa viihdyn. "Velvollisuusseurustelua" inhoan, se on tympeää ja uuvuttavaa. Osaan small talkia mutta se tuntuu jotenkin älyvapaalta touhulta (ja niissä tilanteissa useimmiten nousee se "Onko teillä lapsia - miksi ei? - miksi ette halua?" -hämmäskummastelu...)

    Ihmismassoja en kestä ollenkaan. Jos menen vaikka konserttiin tai joillekin messuille (hyvin harvoin), se menettelee jos bändi/aihe on tarpeeksi kiinnostava, mutta ihmisjoukko ahdistaa ja päässä pyörii monta päivää sen jälkeen.
     
  5. viittäkymppiä Vierailija

    Itselläni on ollut niin kauan kuin muistan erittäin suuri tarve yksinoloon. Jo lapsena. Vaikka minulla on aina ollut paljon ihmissuhteita, niin kuitenkin olen joskus leikillään nimittänyt itseäni jonkunlaiseksi erakkoluonteeksi...

    Lapsettomuus oli minulle selvää jo teini-iässä kuin myös se, että en ehkä koskaan solmi mitään vakavaa parisuhdetta. Ja juuri sen takia, koska en kestä ihmisiä ympärilläni koko ajan. Elelin tyytyväisenä sinkkutaloudessa lähes kolmekymppiseksi, mutta siinä vaiheessa kuvioihin tuli mies, jolla myös samanlaisia tarpeita ja parin vuoden testailun jälkeen muutettiin saman katon alle. Tätä suhdetta on nyt sitten jatkunut jo 20 vuotta; aviossa ollaan ja tyytyväisiä ollaan edelleen. Annetaan toisillemme tilaa ja onneksi on myös konkreettista tilaa, eli ei tarvitse pienessä asunnossa samassa huoneessa kipristellä jos ja kun se oman ajan ja oman tilan tunne iskee...
     
  6. Kyllä. Vierailija

    Sama täällä. En ole ollut parisuhdevastainen, mutta en koskaan ole ollut parisuhteessa "että olisi vaan joku", tai edes "no eihän siinä mitään vikaa ole, mutta..." -asenteella. Jos suhde on alkanut tökkiä, eikä asia ole keskusteluista ja aktiivisista parannusyrityksistä huolimatta kohentunut, olen eronnut piittaamatta niistä puheista, että "ilman hyvää syytä" eroaminen on pinnallista/itsekästä/holtitonta/tms. Mielestäni parempaa syytä eroon ei juuri olekaan kuin se, että toinen tai kumpikaan ei enää viihdy suhteessa lainkaan, eikä tunne rakastavansa puolisoa enää miehenä/naisena vaan korkeintaan sisarellisesti.

    Nykyinen mies on kylläkin aivan ihana :cool: Viihdymme loistavasti yhdessä asuen, mutta aivan yhtä hyvin voisin asua parisuhdetta myös eri asunnoista käsin.
     
  7. Kyykäärme Vierailija

    Tässä on paljon tuttua. Itsekin olen ystävieni seurassa hyvinkin vilkas ja sosiaalinen, samoin työpaikalla, mutta tavitsen myös paljon aikaa itsekseni. Ahdistun, mikäli on liikaa menoja, juhlia yms., joissa pitää olla sosiaalinen. Ja samoin kuin Mangopuu liikun mieluiten yksin. Lenkkeilen säännöllisesti ja on tullut suorastaa epämukavia tilanteita, kun naapurissa asuva kaveri halusi väen väkisin tungeta lenkkiseuraksi. Oli vähän vaikea selittää, että juoksen mieluiten yksin ja selvittelen samalla ajatuksiani. Asia ratkesi onneksi siten, että hän muutti kauemmas.

    Olen naimisissa ja mieheni on huomattavasti sosiaalisempi tapaus kuin minä. Joskus on tullut asiasta hiukan riitaakin, kun hän sen kummemmin ajattelematta tai minulta kysymättä on raijannut meille kahville kadulla tai kaupassa tapaamiaan hyvän päivän tuttuja... No, tämä asia on nyt puhuttu selväksi. En tykkää yllätysvieraista!
     
  8. Tariini Vierailija

    Minulla on ehdottomasti korostunut tarve yksinoloon ja kuten toisessa ketjussa sanoin, en voisi kuvitellakaan asuvani kenenkään toisen kanssa. Olen kyllä sosiaalinenkin ja viihdyn seurassa mutta olen yksineläjä. En myöskään pidä yllätysvieraista eikä onneksi ystävät tulekaan luokseni kutsumatta, tai siis ilmoittamatta, ei nyt mitään virallista kutsua tarvita... En itsekään mene muiden luokse ilmoittamatta vaan aina sovitusti.
     
  9. Bete Aktiivinen jäsen

    liittynyt:
    06.09.2008
    Viestejä:
    3 794
    Saadut tykkäykset:
    0
    Olen samantyyppinen kuin moni tähän ketjuun kirjoittanut: minun täytyy saada olla välillä yksin. Asuin vuosikausia yksin nuorempana, ja ihmettelin, miten melkein kaikilla muilla oli aina kavereita ympärillä. Silloin tuli vähän yksinäinenkin olo, mutta kyseessä onkin minun ikivanha ristiriitani: Haluan seuraa, mutta en kuitenkaan kelpuuta kuin aniharvan seurakseni. Haluaisin ehkä enemmän ns. bilettämistäkin, mutta sen pitäisi sitten olla just sellaista kuin haluan, ja kaikista mukavimpien ihmisten seurassa. Jos sellaista ei ole tarjolla, olen mieluummin kotona. Kotona on kyllä ihan mukava olla.
     
  10. erakkosusi Vierailija

    Minäkin olen erakkoluonne, tarpeeni saada olla rauhassa on erittäin suuri. Ahdistun, jos useampana päivänä/iltana viikossa on jotakin ohjelmaa tai täytyy tavata ihmisiä, en jaksa paljoa olla sosiaalinen. Pidän kyllä ystävien tapaamisesta jne, mutta väsyn nopeasti ja haluan takaisin omiin oloihini. Ajatus lapsesta lahkeessa kiinni saa tukan pystyyn.

    Onneksi mieheni on myös yksinäinen susi ja nörtti (ja vela!), joka pysyy tyytyväisenä omissa oloissaan suuren osan ajasta. Hän antaa minulle tilaa hengittää ja olla itsekseni ihmettelemättä, mutta on myös loistavaa seuraa silloin kun kumpikin sitä haluaa. :)

    Tällä hetkellä olen yo-opiskelija ja käyn pääasiassa tenttimässä lukien itsekseni kotona; joka kerta kun olen töissä väsyn, ahdistun ja stressaannun nopeasti. En tiedä miten voisin koskaan mennä kokopäivä-vakitöihin. Pätkätyöt taitavat olla minulle sopivin vaihtoehto, kun sitä lottovoittoa ei ole ainakaan tähän mennessä herunut... ;)

     
  11. erakkomutsi Vierailija

    Pakko kommentoida näitä - tässä nimittäin kuvataan osuvasti myös minua, lapsellista. Oma lapsi ei ole millään tavoin verrattavissa muihin ihmisiin, edes puolisoon. Kaikki muut ihmiset vievät voimia pelkällä läsnäolollaan, mutta oma lapsi ei. Sen sijaan lapsen hoitaminen sairaana, vaatehuolto jne. tietysti vievät voimia. Mutta siis mistään vieraasta olennosta kiinni lahkeessa ei ole kysymys. - Ja en tarkoita, että nyt kaikkien pitäisi mennä hankkimaan lapsia.

     
  12. vielä_etsin Vierailija

    Paljon löytyy samoja tuntemuksia kuin aiemmilla kirjoittajilla.

    Olen mielestäni sosiaalinen luonne, mutta toisinaan on vaan pakko saada olla yksin. Ihan pienestä pitäen on raivostuttanut se kun kaverit soittivat juuri silloin, kun tahtoi olla yksin (eikä tietenkään silloin kun oli tylsää ja ilman mitään tekemistä).

    Joskus tosiaan läheisenkin ihmisen läsnäolo häiritsee. Vaikka oltaisiin hiljaa omissa oloisamme, niin samassa huoneessa oleva henkilö saattaa tehdä olon vaivautuneeksi kun tahtoisi omaa rauhaa.

    Ehkä olen olen parantumaton romantikko (tai katsonut Pulp Fictionin liian monta kertaa) mutta siinä vaiheessa uskon löytäneeni jonkun todella tärkeän ihmisen kun voin hänen kanssaan olla "yksin yhdessä", kaikessa rauhassa omissa oloissaan samassa tilassa, ilman että kumpikaan kokee tilannetta hankalaksi.
     
  13. erakkosusi Vierailija

    Sinäkö pystyt puhumaan koko ihmiskunnan puolesta? Se, ettei se sinun mielestäsi vie, ei tarkoita ettei se kenenkään muunkaan mielestä veisi. Jokainen voi puhua vain omasta puolestaan. Et taida tajuta, että maailmassa on sellaisiakin yksilöitä, jotka todella eivät kestä ympärillään muita ihmisiä, läheisimpiäkään. Esimerkiksi minä.

     
  14. Mangopuu Vierailija

    Tämä olisi kyllä kiinnostava ilmiö, minusta.

    Tosin on vaikea uskoa, että itse voisin tuntea noin. Mutta ehkä tuo on sitten niitä asioita joista jään paitsi. :)
     
  15. gölhawroug Vierailija


    Minun äitiini tuo ei todellakaan päde. Hän teki jostain syystä 3 lasta, vaikka onkin todella erakko. Meidät hoidettiin aina ulkoisesti hyvin, mutta tietty etäisyys äitiin tuli pitää. Hän ahdistui liiasta sylissä roikkumisesta ja lähelläolosta ja sanoi ja osoitti sen niin monesti että kyse ei taatusti ollut mistään hetkellisestä tilanteesta.

    Tällaiset kuviot voitaneen jossain määrin välttää, kun ihminen joka ei kestä seuraa, jättää lisääntymättä tuntiessaan sen oikeaksi vaihtoehdoksi. Me lapset emme ole tiettävästi traumatisoituneet perheemme tilanteesta, olihan meillä isä ja toisaalta tiesimme että meitä rakastettiin vaikkei aina jaksettukaan lähietäisyydellä. Yh-äidin tapauksessa voikin olla vaikeampaa jos äiti lukkiutuu vaikka makuuhuoneeseen illaksi ja ilmoittaa että sinne ei tulla koputtelemaan. Itse koin tällaista siitä asti kun muistan, eli ala-aste-iästä.

    Mitenkään vähättelemättä tänne kirjoittaneen äidin näkemystä - "normaaleissakin" perheissä on variaatioita jaksamisessa eikä vain niissä joiden ongelmat ovat suuren suuria.
     
  16. erakkomutsi Vierailija

    Tässä tapauksessa äidin ominaisuus oli ennenkaikkea kyvyttömyys solmia äiti-lapsi-suhdetta tunnetasolla. Ehkä hän oli itse jäänyt lapsena läheisyyttä vaille tai joutunut sen suhteen jotenkin sietämättömään tilanteeseen, tai ehkä se kuuluu hänen biologispsykologiseen ominaislaatuunsa. En itsekään halaa mielelläni vierasta ihmistä saati jaa asuntoa montaa tuntia sellaisen kanssa, mutta oma lapsi sylissä on parasta maailmassa.

     
  17. fkasdlkö Vierailija


    Jep, olen samaa mieltä siitä että jonkinlainen ongelma oli olemassa eikä äitini osannut sitä käsitellä. Puuttumatta ongelman taustalla oleviin syihin olen sitä mieltä että jos tiedostaa itsellään olevan korostuneen yksinolon ja erillisyyden tarpeen, saatta olla parempi jättää lapset tekemättä, koska oman lapsen sietäminen ei välttämättä olekaan automaatio. Äitini ei siis ollut mikään "ongelmaihminen" muuten, normaali työssäkäyvä nainen joka oli ilmeisen onnellinen avioliitostaan ja tykkäsi kyllä meistä lapsista. Ei hän silti oikein jaksanut.

    Moisio P, Karvonen S, Simpura J ja Heikkilä M:n kokoamassa Suomalaisten hyvinvointi 2008 - julkaisussa oli mielestäni asiaan hiukan liittyvä aika yllättävä tieto: Alle 18-vuotiaiden lasten vanhemmista, joita oli haastateltu tuhansia, vain n. puolet tunsi tulleensa rakastetuksi lapsuudenkodissaan. Voin kaivaa tarkan lukumäärän esiin illaksi jos jotakuta kiinnostaa, olen lähes 100% varma että luku oli noin suuri (mutta en väitä kivenkovaan olevani oikeassa ennen kuin tarkistan ;D). Itseäni luku hätkähdytti, en kuvitellut lukujen voivan olla sentään niin suuria kuin tukimuksessa mainittujen.
     
  18. Bete Aktiivinen jäsen

    liittynyt:
    06.09.2008
    Viestejä:
    3 794
    Saadut tykkäykset:
    0
    Aika hurjaa. Vertailukohdaksi olisi mielenkiintoista saada vastaava lukema vapaaehtoisesti lapsettomien osalta!

    Niin, minä en ainakaan voi kuvitella, että lapsi (olkoonkin kuinka oma lapsi tahansa) olisi mulle ainakaan vähemmän häiritsevä tekijä kuin muut ihmiset lähellä. Lapsihan vaatii huomiota täysin omien tarpeidensa mukaan. Eihän 2-vuotiaalle voi sanoa, että älä nyt kolmeen tuntiin tule minua häiritsemään. Olen pariin kertaan sanonut, että lapsissa on parasta se, että he kasvavat lopulta aikuisiksi. Minua ei erityisemmin viehätä lapsen tapa ajatella ja olla, tykkään aikuisista enemmän. Niin, olisihan tietty läheisyys oman lapsen kanssa mukavaa, mutta kun se läheisyys johtuu siitä, että ollaan riippuvuussuhteessa, ja yhteys saattaa hävitä täysin lapsen kasvaessa aikuiseksi. Ei se ole vapaaehtoista läheisyyttä.
     
  19. Siiruli Vierailija

    Minä nautin yksinolosta, mutta nykyään "yksinoloksi" kelpaa myös mieheni kanssa kaksin olo. Voin silloin olla ihan kuin olisin yksinkin, saan olla rauhassa kun haluan ja puuhailla omiani. Jos miehen lapset on olleet meillä viikon putkeen, niin ahdistukseni alkaa olla sitä luokkaa, että mies menee lasten kanssa muutamaksi tunniksi jonnekin, jotta mä saan olla rauhassa omassa kodissani. Se kun ei ole sama asia, että mun pitäis aina mennä jonnekin metsään kävelemään saadakseni olla itseni kanssa. Olen aina myös tykännyt matkustaa yksin, työmatkoilla on ihanaa olla lentokentillä yksin ja jopa käydä ravintoloissa syömässä kaikessa rauhassa vaikka jonkun päivän neuvottelun jälkeen. Kestän huonosti läheisriippuvaisia ihmisiä, joiden mielestä esim työmatkoillakin pitää aina tehdä kaikki yhdessä (alkaen vaikka hotelliaamiaisen syömisestä - itse menen mieluusti niin aikaisin aamiaiselle, että tiedän saavani syödä sen rauhassa lehtiä lukien).
     
  20. gerda Vierailija

    Minä viihdyn yksin, ja riittävä rauhassa olo on minulle välttämätöntä. Minulla on vain muutama ystävä eikä yhtään kavereita - en siedä sellaisia small talk- ihmissuhteita. En käsitä joidenkin ihmisten tarvetta jatkuvaan kommentointiin.

    Elän parisuhteessa, ja mieheni on ainoa ihminen jonka kanssa voin olla pitkiä aikoja - tämä siksi, että hän ymmärtää ettei koko ajan tarvitse puhua. Silti usein, kun mies lähtee illaksi johonkin tai viikonlopuksi olen ihan innoissani, että minulla on vapaata.

    Tärkeää on tosiaan se, että saa olla rauhassa kotona. Ja vaikka toinen ei vaivaisi mitenkään, on toisen ihmisen läsnäollessa vaikeampi rentoutua - tästä mieheni on poikkeus. Mutta huomaan, että esim. "kotonakotona" en pysty keskittymään lukemiseen niin hyvin kuin omassa kotona, vaikka kukaan ei puhuisi minulle tms. Ihmiset tuntuvat luovan ympärilleen jonkinlaista levottomuutta joka häiritsee minua.

    En myöskään kestä ääniä; en voi sietää sitä että telkkari tai radio on auki "muuten vaan", kuten monessa huushollissa. Lapsista tulee koko ajan ääntä, joten senkään takia en voisi elää lapsen kanssa.

    Erakkomutsi on kohtuu omahyväinen väittäessään, että kyllä HÄN tietää, oma lapsi on ihan eri asia. Ehkä näin on hänen tapauksessaan. Mutta epäilen, että itselleni mikä tahansa jatkuvan äänen ja häiriön lähde kävisi hermoille, vaikka kuinka olisi omaa lihaa ja verta.
     
  21. gerdalle Vierailija

    Ehkä erakkomutsi tarkoittikin, että näin on juuri hänen tapaukseen. Miten se voi olla omahyväistä, jos näin vilpittömästi kokee omalta kohdaltaan. Ei hän mielestäni missään kohtaa maininnut, että kaikkien pitäisi kokea samoin, tai epäillyt kenenkään toisen häiriönsietoa.
     
  22. vela-76 Vierailija

    Tarvitsen yksinoloa. Rakastan sitä että voin vai OLLA itsekseni ja touhuta omia juttujani aivan rauhassa. Mies vaatii myös omaa aikaa, ennen yhteenmuuttamista hän oikein pelkäsi oman ajan loppumista, mutta kaikki menikin hyvin, samanlaisia luonteita kun ollaan. Monesti toinen meistä lähtee vaikka kavereiden kanssa viikonlopuksi mökille/reissuun/yökylään ja toinen saa viettää vapaan viikonlopun kotona itsekseen! Se on oikein mukavaa, ehtii jo tällaisille "erakkoluonteillekin" tulla pikkuinen ikävä toista. :)
     
  23. ÄITI77 Vierailija

    Kyllä minäkin haluan välillä olla ihan yksin lukea kirjaa ja olla ihan hiljaisuudessa. Useimmiten kyllä minä kaipaan seuraa, ja minusta on ihana että lapset pörräävät aina lähelläni. Kaipaan myös paljon aikuista seuraa ja hellyyttä ja läheisyyttä. Eli jos omaa rauhaa ei ole se ei häiritse minua. Ja erakkosusi: Ei tarvitse heti nousta takajaloilleen. Muuten voisi yleistää että velat on usein myös ihan SAATANAN pahan tuulisia, vai mitä??? :D:D:D Erakkomutsi kyllä mainitsi viestissään että puhuu VAIN OMASTA PUOLESTAAN. Niinkuin me kaikki!!!
     
  24. gerda Vierailija

    Erakkomutsi sanoi: "Oma lapsi ei ole millään tavoin verrattavissa muihin ihmisiin, edes puolisoon. Kaikki muut ihmiset vievät voimia pelkällä läsnäolollaan, mutta oma lapsi ei. "

    Missään kohtaa hän ei sanonut puhuvansa vain itsestään - tosin loivensi kyllä, että ei hän tarkoita, että kaikkien pitäisi ruveta tekemään lapsia.

    Kyllä tuo lause ihan selvästi osoittaa hänen ajattelevan, että oma lapsi nyt vaan universaalisti on eri asia.
     
  25. ÄITI77 Vierailija

    Gerda: Sinä haluat nyt ottaa kaikki äitien sanomiset itseesi!!! Mielestäni viestissä ei kertaakaan paheksuttu lapsettomuutta, tai vaadittu ketään tekemään lapsia vasten tahtoaan. Hänelle oma lapsi on universaalisti varmasti eri asia. onko omahyväistä että on oma lapsi. Häiritseekö sinua ettei sinulla ole omaa lasta??? Vai miksi tämä osui nyt niin kovasti sinun itsetuntoosi??? Kyllähän SINÄKIN tiedät mikä on SINULLE parasta??
    eikö tällaisissa keskusteluissa olekin tarkoitus saada erilaisia näkemyksiä asiaan???
     
Kaikki kentät ovat pakollisia
Luonnos tallennettu Luonnos poistettu

Jaa tämä sivu

Alibi
Anna
Deko
Dome
Erä
Hymy
Kaksplus
Kippari
Kotilääkäri
Kotiliesi
Koululainen
Ruoka.fi
Parnasso
Seura
Suomen Kuvalehti
TM Rakennusmaailma
Tekniikan Maailma
Vauhdin Maailma
Golfpiste
Vene
Nettiauto
Ampparit
Plaza
Muropaketti