Vieraana omassa elämässä

[Roswellistako?]

Minulla on ollut jo monta vuotta kestänyt ikävä tunne, että en kuulu mihinkään, olen aina väärässä paikassa, väärien ihmisten seurassa. Ekan mieheni jätin, koska en voinut enää sietää ajatustakaan hänen kosketuksestaan, emme osanneet puhua mitään ja hän oli, anteeksi jo etukäteen, hienoisesti tyhmempi kuin minä.

Yksinolokaan ei tuntunut mukavalta, kaipasin seuraa kotiin, vaikka ystäviä onkin.
Sitten tapasin uuden miehen, muutimme yhteen. Eipä tämä elämä ole tästä miksikään muuttunut, ei ainakaan paremmaksi. Olen kuin haamu, en ole kotonani enää missään.
Puheenaiheet ovat tyrehtyneet myös tässä suhteessa ja muutenkin huomaan tämän miehen olevan yhtä rajoittunut kuin entinenkin.

Miksi ajaudun tällaisten seuraan? Tai tiedän syyn: en usko saavani näillä eväillä tämän kummempaa miestä. Eli jos haluan parisuhteen, tämän tason on kelvattava. Surullista.

Kaipaan ydinperhettäni, en miestä, mutta lapsia jatkuvasti. He eivät tarvitse minua enää, ovat jo aikuisia ja asuvat melko kaukana. Vihaan miehen lapsia, heitä joudun näkemään usein, vaikka mieluummin viettäisin aikaani muiden ihmisten seurassa.

Vihaan koko elämääni, mutta mihin tästä hyppäisin? Auton alle?

 

[kk.]

Onkohan sinulta jäänyt huomaamatta se, että onnellisuus on sinussa itsessäsi olemassa. Et sinä välttämättä tarvitse ketään ollaksesi onnellinen. Ihminen tekee virheen, jos kuvittelee, että kumppanin pitää tehdä taikatemppuja, seksiakrobatiaa jne, jotta oma elämä hymyilee. Ei se niin mene. Sinun itsesi pitää ottaa vastuu elämästäsi.

Minusta olisi ihanaa, jos ei tarvitsisi etsiä vikaa omasta itsestäni, vaan voisi vierittää vastuun aina jonkun muun harteille: olisin onnellinen, jos mieheni huomioisi enemmän, olisin iloisempi, jos kaverit ottaisivat enemmän yhteyttä jne.

Tässäkin asiassa voit lähteä liikkeelle pienistä asioista. Jos kaipaat lapsiasi, voit pitää heihin yhteyttä soittamalla, sähköpostitse ja käymällä vuorotellen kylässä siellä tai he täällä. Ehkä myös muutto lähemmäs lapsia olisi mahdollinen, jos se on tärkeintä mitä haluat?

Sinä itse olet kelpuuttanut miehesi. Ei sitä valintaa ole kukaan muu tehnyt. Ilmeisesti itsetuntosi on niin huono, että pelkäät haasteita ja pelkäät yrittää saada parempaa miestä, ettet vain epäonnistuisi. Ehkä tietämättäsi etsit miehistä alempiarvoista tai isäsi kaltaista miestä. Ehkä myös tietoisesti etsit sellaista miestä, johon et voi rakastua palavasti, koska tällaisessa suhteessa sydämesi pääsee helpommalla.

Sinun oma valintasi on se, että haluatko huonon parisuhteen vai oletko mieluummin yksin ja totuttelet elämään omaa elämääsi siten kuin haluat. Kun itsetunto on kohdallaan ja olet tasapainossa itsesi kanssa, niin silloin yleensä myös löytää ns. parempaa seuraa seurustelumielessä.

Jos et halua olla miehesi lasten seurassa, niin mitä vaihtoehtoja sinulla olisi? Voisitko ehkä alkaa harrastamaan jotakin? Voisitko tavata omia ystäviäsi? Entä pidätkö huolen fyysisestä ja henkisestä puolestasi, jotta saisit treeniä kummallekin osa-alueelle? Fyysisen kunnon kohottaminen on siitä jännä juttu, että se parantaa myös henkistä olotilaa ja kohentunut kunto myös auttaa jaksamaan paremmin.

Et kertonut minkä ikäisiä miehesi lapset ovat, mutta ilmeisesti eivät ihan pieniä kuitenkaan. Eivätkö lapset osaa olla isänsä kanssa ja/tai yksinään ajoittain, jotta saat otettua aikaa ihan itsellesi omaa hyvinvointiasi ajatellen.

Minulla on aika pieniä lapsia ja silti tarvitsen omaa aikaa ilman miestä. Välillä riittää kävelylenkki, joskus tapaan ystäviäni kahvilassa, joskus vain makaan sohvalla katsomassa TV:tä tai luen kirjaa, mutta perusidea on se, että tarvitsen jokaiselle päivälle edes puoli tuntia ihan ikiomaa aikaa. Usein asioita järjestämällä (ruokaa voi tehdä isomman määrän kerralla, lapset voi mennä välillä kaverikylään, kalenterista voi varata aikaa omille harrastuksille, töissäkään ei ole pakko olla aina ylitöissä jne) aikaa löytyy ihan kunnollakin sitä enemmän, mitä enemmän lapset kasvavat isoksi.

Jos koet olosi masentuneeksi, etkä saa mitään aikaiseksi, työpaikkaterveydenhuollon lääkäri voisi olla ensimmäinen askel, jolle voisi sanoa, että jotain pitäisi tehdä, kun jo mietit, että kuolema olisi helpotus. Kuolema ei ole ratkaisu, vaan päinvastoin sillä tavoin jätät asiat ratkaisematta. Sinulla on monia vaihtoehtoja toimia. Ehkä helpointa olisi ottaa muutoksen kohteeksi yksi pieni asia kerrallaan. Kun onnistut pienten asioitten järjestämisessä paremmaksi, niin varmasti sitä kautta saat rohkeutta saada isompiakin ongelmia ratkottua.

Kysyit, mihin sinun pitäisi hypätä. Minä vastaan, että hyppää eteenpäin. Älä katso liikaa taaksepäin, vaan eteenpäin kohti tätä päivää ja tulevaisuutta.

 

[Roswellistako?]

En suinkaan yritä vierittää vastuuta onnestani muille, tiedän tasan tarkkaan tehneeni valintani itse, ne kaikkein huonoimmatkin. Se tässä painaakin, kun en osaa tehdä tarpeeksi fiksuja ja pitkäjänteisiä päätöksiä.

Ehkäpä valitsen itseäni alempiarvoisen (?) tms. miehen siksi, että silloin voin olla ihan sellainen kuin olen, jännittämättä. Fiksumpi/komeampi mies olisi liian kova haaste, vanhassa verkkapuvussa maleksiminen ei taitaisi käydä päinsä. Mutta tämä on vain kotielämää. Vieraisilla asia on toisin. Toivoisin mieheni olevan seurallisempi ja fiksumpi ja joidenkin ystävieni seurassa suorastaan häpeän junttiäijääni. Ja siksi emme useimmiten edes käy missään.

Miehen lapsia en näe joka päivä, mutta melkein, ja kuitenkin huomattavasti useammin kuin omiani. Olen alkanut vihata heitä, koska joudun viettämään aikaa heidän kanssaan, enkä niiden, joiden kanssa sitä haluaisin viettää.

En ole aikaansaamaton, painan koko ajan töitä, sekä kotona että töissä. Koko ajan on kotona jotain remonttia meneillään ja vastaan varmasti yhtä keskitason remonttireiskaa. Mutta kenen hyväksi sen kaiken teen? En tiedä enää, itseäni aikaansaannokseni ei ainakaan ilahduta. Ennen sain puuhailusta voimaa ja iloa, sekin on kadonnut.

Ennen aamut olivat ihania, heräillä hyvin nukkuneena, radio pauhasi taustalla musiikkia ja uutisia, puuhailla aamuaskareita , puurotkin jaksoin keittää joka aamu, jutella lasten kanssa, lähteä ja heippailla ja suukotella pirteänä uuteen päivään.

Nyt hiivin hiljaa (miehen työvuorojen takia) ja pimeässä pois makkarista huonosti nukutun yön jäljiltä sairaan väsyneenä, laitan hiljaa naamaa työkuntoon ja sitten hiivin syömättä hiljaa ulos pimeään. Vitun hyvää huomenta vaan, maailma!

En kaipaa takaisin entiseen, tiedän sen olevan mennyttä, mutta kun olisi edes huomisessa jotain valoa. Kun vertaan eilistä ja tätä päivää, on kontrasti karmea. Kuka minä enää olen, en tiedä. Ja tämä henkilö en ainakaan halua olla.

 

[Olisiko..]

..mahdollista, että olet masentunut? Ainakin tuo tulevaisuuden näkeminen toivottomana ja synkkänä viittaisi siihen suuntaan.

En usko, että siitä olisi mitään haittaa, jos kävisit psykologilla juttelemassa. Uskon, että elämä alkaisi näyttämään mielenkiintoisemmalta paikalta!

 

[tuli.]

Tee itsellesi masennustesti esim täältä.

http://www.tukiasema.net/gallup/default.asp?gallupID=19

 

[Roswellistako?]

Se psykologi ei voi elää elämääni puolestani, jotenkin tämä on itseni selvitettävä.
On näitä tuttavissanikin ja yhtä huonosti selviävät omasta parisuhteestaan, juuri yksi psykologi-ystävättäreni on eroamassa miehestään, monennestako? En muista.

Mitään kemiallista apua en halua, sitten vasta liemessä olisin.

 

[Vaikeaa, mutta ah niin haastavaa]

Elämässä.. kaikilla alueilla on tärkeintä se, että katsoo eteenpäin! Rohkeasti, rakentavasti ja uskoen parempaan! Niin kuin aikaisemminkin on sanottu, pienin askelin, suunnitelmallisesti rakentaa sitä omaa elämäänsä! Minusta pitää olla sopivassa suhteessa itsekäs tehdessään ratkaisuja. Pitkässä juokussa ne ovat varmasti parhaimpia myös muiden osalta, koska tunnet itsesi onnellisemmaksi ja tunne välittyy sinusta varmasti!
En sano, että elämä olisi helppoa.
Kokoa lasimaljaan suunnitelma, asenne ja kova luottamus itseesi!!

 

[AP:lle]

Eihän psykologin ole tarkoituskaan elää elämääsi puolestasi. Hänen tehtävänänsä on löytää sinusta itsestäsi kadonnut ilo ja auttaa sinua löytämään voimia siihen, että saat elämääsi itse ohjattua siihen suuntaan kuin haluat. Jos sinä et löydä elämästäsi järkeä tai et tiedä, miten ongelmiesi kanssa toimisit, psykologi on hyvä valinta. Eihän psykologilla tarvitse juosta jatkuvasti, vaan joskus 1-2 kertaakin voi avata joitakin solmuja. Joskus kaverille juttelu ajaa saman asian, mutta minä kyllä koen, että helpompaa on uskoutua sellaiselle tuntemattomalle ihmiselle, joka on vaitiolovelvollinen kuin että uskoutuisin tutulle ihmiselle, joka ei ole alan ammattilainen.

Minustakin sinun tekstisi kuulostaa siltä, että olet vajonnut huomaamattasi masennukseen. Yksi syvän masennuksen merkkejä on apaattisuus ja se, ettei koe, että enää mikään voisi auttaa. Siksi moni syvästi masentunut päätyy itsemurhaan, koska haluaa vain kaiken loppuvan. Kevyempi masennuslääke tai vaikka unilääke TILAPÄISEEN käyttöön ei tee sinusta lääkepöhnässä olevaa tokkuraista hanttapulimummoa, vaan se voi olla piristys, joka katkaisee saamattomuuden, jotta saat itseäsi niskasta kiinni tehdäksesi elämästäsi sellaisen kuin haluat.

Minusta sinun elämäsi kuulostaa ulkopuolisen silmin tarkasteltuna ihan tavalliselta elämältä. Ilmeisesti sinulla on periaatteessa OK mies, lapsesi ovat terveitä ja rahallinenkin tilanne taitaa olla kohtuullinen. Suurin osa elää sellaista tavallista elämää. Jos haluat enemmän kaikkea, pitää myös olla itse valmis tekemään muutoksia eikä vain odottaa keittiön pöydän ääressä istuen, että josko se unelmien prinssi Uljas veisi ratsullaan pois.

Yleensä muutokset eivät tapahdu itsestään, vaan niiden eteen pitää tehdä valintoja. Kerroit, että olet tyytynyt vaatimattomampaan mieheen, koska komeamman seurassa et voisi olla oma itsesi. Siis täh? Eikö jokaisen ihmisen seurassa olisi tavoitteena, että voisi olla oma itsensä koskipa se sitten ulkonäköä tai juttelua. Ei kai komeakaan mies odota, että nukut meikit päällä ja käytät 24/7 sukkanauhaliivejä ja korkokenkiä???

Minusta sinun ei pitäisi miettiä liikaa ulkoisia asioita tai sitä, mitä muut ihmiset miettivät sinun miehestäsi. Teksteistäsi kuulostaa, että peilaat paljon omaa elämääsi muiden elämään. Vaikka miehesi olisikin vähän juntti, niin ei mielestäni silti tarvitse erakoitua. Sitä paitsi voithan käydä kyläilemässä välillä yksinkin, jotta saat hermolepoa eikä tarvitse jännittää miehen puolesta. Minä ainakin välillä naureskellen totean mieheni olevan lökäpöksyjuntti, mutta silti hän on rakas. Huonoja puolia katselen läpi sormien takertumatta niihin ja hyviin puoliin sitten panostan enemmän, jolloin ne korostuvat.

Siihen on mahdotonta ottaa kantaa, miksi muut eroavat. Joskus suhteessa on isoja, vakavia syitä esim. väkivaltaa, alkoholismia, joskus suhteessa on pienempiä syitä, jotka vuosien varrella rupeavat ärsyttämään eroon asti esim. kunnioituksen ja hellyyden puute, mutta joskus eron syynä on omasta itsestä johtuvat syyt (esim. hoitamaton mielenterveysongelma tai vaikkapa halu rakastua koko ajan uudestaan sietämättä tylsää arkea ollenkaan).

Sinä olet jämähtänyt tilanteeseesi etkä koe ollenkaan, että mitään voisi muuttaa. Itse asiassa minä olen sitä mieltä, että mikään ei ole pysyvää, vaan melkeinpä kaikki on muutettavissa. Ohjat ovat sinun käsissäsi.

 

[Roswellistako?]

Periaatteessa, kyllä, asiani ovat kunnossa, mies on kunnollinen, talous kunnossa, kaunis koti, hyvä työpaikka ja palkka. En edes halua mitään ENEMPÄÄ, haluan olla läsnä, sisällä omassa elämässäni, nauraa ja iloita. En edes muista koska viimeksi olisin nauranut iloisesti, vedet silmissä jollekin.

Aika vieras ajatus, että istuisin keittiön pöydän ääressä odottamassa muutosta. Kanavoin ahdistukseni päinvastoin jatkuvaan tekemiseen, siivoamiseen, pihan laittoon, remontointiin, kaikkeen mahdolliseen. Jos istun sohvan pohjalla, silloinkin teen käsitöitä. Varsinainen suorittaja, joka harvoin vain on.

Mutta toimelias olen ollut aina, osallistunut kaikkeen mahdolliseen talkootyöhönkin. Ennen tein ja toimin ilosta ja ilolla, nyt pakonomaisesti, hampaat irvessä. Energiaa tuovia tekijöitä en oikein näe, vain vieviä.

Omien lasteni takia en ole vielä valmis henkeänikään riistämään, eli jotain minun on keksittävä. Onhan elämässäni paljon hyviä asioita, täytyy varmaan tehdä lista huonoista ja hyvistä ja vahvistaa ja lisätä niitä hyviä ja karsia huonoja, jos mahdollista. Tai oppia sietämään niitä.

 

[pötyä]

Aloittaja:
Hommaa kissa tai koira!

Paljon parempaa seuraa kuin mies!

 

[vinkkinen]

Entäpä jos yrittäisit karsia niitä liikoja tekemisiä pois? Kodin ei tarvitse olla tiptop eikä ruoan tarvitse aina olla viimeisen päälle laitettua kun eineksilläkin elää. Voisitko kuvitella, että esimerkiksi yhtenä iltana viikossa tekisit vain sellaisia asioita, joita tosiaan haluat tehdä? Voisit miehelle sanoa, että olet todella uupunut ja tarvitset hänen tukeaan, jotta pääset rasituksesta "jalkeille", joten haluaisit kokeeksi tehdä niin, että yhtenä iltana viikossa mies hoitaisi lapset ja sinä keskittyisit rentoutumiseen.

Olen itsekin ollut siinä tilanteessa, että omakotitaloon tehtiin täysi remontti, joka sitoi miehen voimavarat ja minä hoidin siinä sivussa lapset, kodin ja oman työni. Kuskasin lapsia harrastuksiin, leivoin myyjäisiin pullaa, töissä yritin tehdä kaiken täydellisesti. Olin totaalisen poikki. Tajusin, että minun ei tarvitse ostaa muiden hyväksyntää. En ole huonompi äiti, vaikken aina osallistukaan koulun varainhankintaa tai vaikka välillä pitäisinkin lasten harrastuksista vapaaviikonlopun ja kuskausrumban sijasta viettäisimme koko perhe löhöviikonlopun. Minun jaksamisestani ei ole kukaan muu kiinnostunut kuin minä itse. Kiitollisuutta yms. on turha odottaa. Siksipä täytyy muistaa olla itsekäs eikä saa pelätä sitä, mitä muut ajattelevat. Loppujen lopuksi jokainen ihminen on ensisijassa kiinnostunut eniten itsestään, joten sen vuoksi kannattaa lopettaa murehtiminen siitä, mitä muut ajattelevat.

 

[Masennuksesta]

tämä alkuperäinen kirjoittaa. Hän kuvaa täydellisesti masentuneen ihmisen ajatusmaailmaa.

Mistäkö tiedän? Siitä, että olin itse muutamia vuosia sitten samassa jamassa. Toimelias kuin duracell-pupu, iloton, valoton, kyyninen, vaikka elämässä oli periaatteessa kaikki hyvin. Sitä ei vain silloin näe, kaikkea katsoo negatiivisten lasien läpi. Kaikista huonoin arvioimaan omaa tilaansa on itse. Sen tajuaa vasta sitten, kun elämä pakottaa pysähtymään tai joku fiksu, johon uskot, sanoo sinulle, että olet masentunut, tarvit apua ja sitä saat.

Kehoitukset terapiasta kannattaa ottaa todesta. Työterveydenhuollossa pääset alkuun ja jos tarvitaan, he ohjaavat sinua eteenpäin. Usein tarvittavat ihmiset löytyvät kuitenkin jo sieltä, niin tavallinen "tauti" tämä on.

 

[Meikä-Miina]

Minun silmääni pistää tuo, että vihaat miehesi lapsia. Viha vie energiaa. He nyt eivät todellakaan ole syyllisiä siihen, että et näe omia lapsiasi niin usein kuin haluaisit. Ehkä he ovat luomassa olosuhteita, jotka estävät sinua jotenkin, mutta ihmisinä he todella ovat täysin syyttömiä. Toistenkin lapset ovat ihan ok, eikö kaikkien lapset ole ihan ok...

 

[Roswellistako?]

Minun silmääni pistää tuo, että vihaat miehesi lapsia. Viha vie energiaa. He nyt eivät todellakaan ole syyllisiä siihen, että et näe omia lapsiasi niin usein kuin haluaisit. Ehkä he ovat luomassa olosuhteita, jotka estävät sinua jotenkin, mutta ihmisinä he todella ovat täysin syyttömiä. Toistenkin lapset ovat ihan ok, eikö kaikkien lapset ole ihan ok...

En nyt takertuisi tuohon vihaan, enhän heitä tosiasiallisesti vihaa enkä sellaista missään nimessä osoita heille. Mutta joskus/usein TUNNEN vihaa heidän olemassaoloaan kohtaan. Sen verran olen vielä tolkuissani, että kohdistan pahan lähinnä itseeni. Tai tolkuissani, en tiedä?

Masennusta varmaankin poden, miksi muuten ilo olisi kuollut. Yritän hakea apua.

 

[kafkja]

Miksi ajaudun tällaisten seuraan? Tai tiedän syyn: en usko saavani näillä eväillä tämän kummempaa miestä. Eli jos haluan parisuhteen, tämän tason on kelvattava. Surullista.

Ajattelin täysin samoin vielä muutama vuosi sitten. Kunnes sain vihdoin hakeuduttua hoitoon pitkäaikaisen keskivaikean/vaikean masennuksen vuoksi. Kummasti muutama vuosi terapiaa on muuttanut ajatusmaailmaani ja elämääni. Joten suosittelen muiden kirjoittajien tavoin avun hakemista, siinä ei ole mitään väärää tai pahaa!

 

[Vioola]

Luulen, että sinulla on vaihdevuodet alkaneet! Itse tunnistan ne alkaneeksi kun en naura niin paljon kuin ennen, nuorempana olin aina hymyssäsuin, mutten enää.
Hanki estrogeeniä niin eiköhän se siitä...

 

[Ei mahdoton ajatus]

että vaihtarit olisivat alkaneet ja saaneet aikaan tämän masennuksen. Ja estrogeeni auttaa monipuolisesti, tasaa kummasti luonnetta, poistaa hermostuneisuutta ja kuumat aallot, antaa hyvät unet, terveet ja vahvat limakalvot - eikä seksikään tunnu sitten niin ikävältä. Kannattaa kokeilla, jollei ole terveydellisiä esteitä.

Meillä kahdella työkaveruksella, jotka olimme saman ikäisiä, minulla oli pillerini ja hän ei voinut niitä syödä, oli ihan erilainen elämä. Molemmat olimme eläväisiä olleet aina, mutta hänestä tuli oikea känkkäränkkä ja riitapukari, minä oli aina hyvällä tuulella ja virkeä. Parisuhteemme voivat luonnollisesti yhtä hyvin kuin me itse...

 

[AP*]

Vaihdevuodet ovat olleet ja menneet ja estrogeeniä olen syönyt viimeiset 10 vuotta.
Eli se selitys ei nyt käy.
Olin koko viikonlopun pois kotoa omissa sukulaisissani, ilman miestä. Mietin kotiin ajaessani, että olisipa kiva jäädä matkalla olevaan, entiseen kotikaupunkiini. Vaikka ihan yksin, mutta lähemmäs omia lapsiani.

Kotona mies odotti, oli ikävöinyt ja hemmotteli minua monella tavalla. Oli kovin ilahtunut paluustani. Sekin tuntui mukavalta ja meillä oli leppoisa ja hellyyttä täynnä oleva ilta.
Hänen yksi lapsensa käväisi, pelkäsin jo hänen jäävän ja vanne päässä alkoi kiristymään. Onneksi häipyi saman tein.

Ilmeisesti on pakko tehdä näitä irtiottoja aika ajoin, vaikka tuntuukin hirveältä, että on paettava omasta kodistaan selvitäkseen elämästä.