Vihaisesta iloiseksi

[hermo]

Mä oon aina ollut vähän tällanen mutta nyt vielä pahemmin . En osaa jotenki näyttää positiivisia tunteita. Tai osaisin varmaan mutta en oo tottunut siihen. En muista milloin viimeks olen sanonut miehelleni että rakastan häntä. Enkä lapsilleni. En ystävilleni. Mä en vaan osaa sanoa, vaikka tottakai rakastan kaikkia mun perheenjäseniä. Haluaisin halata ja pussata lapsiani ja miestäni, mutta se on jotenkin outoa. En tiiä miten oon tottunu tällaseen että ainut asia mitä osaan tehdä, on valittaa ja hermota. En halua olla tämmönen. En ala tässä erittelemään mun elämässä olleita hankaluuksia, mutta voihan niilläkin olla osuutta asiaan, käyn välillä juttelemassa psykologille. Kertokaa vinkkejä, miten mä osaan olla positiivisempi, iloisempi, ystävällisempi..? Haluan että mun perheellä on hyvä olla, ja tuskin kenelläkään on hyvä olla tämmösen vihaisen kanssa. Tajusin juuri että mä turhan usein huudan lapsille, suutun, ja olen vihainen.. Ihan pikkujutuista menetän malttini ihan turhan paljon.

Toki ajattelin psykologille sanoa tästä mutta olisi kiva nyt heti aloittaa "uusi elämä". En kaipaa vittuiluja vaan neuvoja...

 

[vv]

En taida osata auttaa, mutta vähän sama tilanne. Olen vasta omien lasten myötä tajunnut, miten oman lapsuuden ja nuoruuden olot ovat vaikuttaneet. Eli kun ei ole positiivista mallia omasta lapsuudenkodista, vaikka fyysiset olot olleetkin hyvät ja ei puutetta. Varsinkin stressaavissa tilanteissa toistan kotoa opittuja malleja, en mm. Pysty käsittelemään kovin hyvin lasten suuttumusta / uhmaa. Tekisin mitä hyvänsä että saisin ketjun katkaistua... Voimia myös sinulle, meitä on luultavasti paljon.

Mä oon aina ollut vähän tällanen mutta nyt vielä pahemmin . En osaa jotenki näyttää positiivisia tunteita. Tai osaisin varmaan mutta en oo tottunut siihen. En muista milloin viimeks olen sanonut miehelleni että rakastan häntä. Enkä lapsilleni. En ystävilleni. Mä en vaan osaa sanoa, vaikka tottakai rakastan kaikkia mun perheenjäseniä. Haluaisin halata ja pussata lapsiani ja miestäni, mutta se on jotenkin outoa. En tiiä miten oon tottunu tällaseen että ainut asia mitä osaan tehdä, on valittaa ja hermota. En halua olla tämmönen. En ala tässä erittelemään mun elämässä olleita hankaluuksia, mutta voihan niilläkin olla osuutta asiaan, käyn välillä juttelemassa psykologille. Kertokaa vinkkejä, miten mä osaan olla positiivisempi, iloisempi, ystävällisempi..? Haluan että mun perheellä on hyvä olla, ja tuskin kenelläkään on hyvä olla tämmösen vihaisen kanssa. Tajusin juuri että mä turhan usein huudan lapsille, suutun, ja olen vihainen.. Ihan pikkujutuista menetän malttini ihan turhan paljon.

Toki ajattelin psykologille sanoa tästä mutta olisi kiva nyt heti aloittaa "uusi elämä". En kaipaa vittuiluja vaan neuvoja...