H
halusin olla paras
Vieras
Haluan kertoa teille tämän, jotta ette tekisi kuten minä tein..
Kun minusta tuli äiti halusin suosiutua lähes kaikesta yksin. Vain iskän apu kelpasi, mutta kynsin hampain jätin tyttömme hänen kanssaan kahdestaan. Mies on muusikko ja ika paljon pois, joten olemme viettäneet alusta asti monia viikkoja kerrallaan kahdestaan. Välillä olin niin kuoleman väsynyt, että en edes tiedä miten selvuttiin päivästä toiseen. Mummit olivat lapsesta innoissaan ja halusivat tulla hoitamaan vauvaa monta kertaa viikossa, mutta minä en jostain kumman syystä halunnut. Pyysivät monta kertaa yökylään, mutta minä en tyttöä antanut. Suljin siis kaikki läheiset perheemme ulkopuolelle ja halusin tehdä kaiken itse, pärjätä itse ja muka osoittaa kaikille miten hyvä äiti olen, kun osaan, jaksan ja haluan laittaa kaikki lapsen tarpeet omieni edelle, enkä ole edes yksilö enää, vaan me olemme me, minä ja vauva. Kovasti halusin näyttää kaikile miten meillä on kivaa, miten teen kaikki ruuat itse, kestoilen ja olen aina hyvällä tuulella. Näinhän ei todellisuudessa ollut ollenkaan. Itkun kanssa opettelin kantoliinasidontoja, koska minusta hyvä äiti käyttää lapsellaan kantoliinaa, ripustin vaippapyykkiä yöllä, kun olin saanut vauvan nukkumaan ja itkin, koska halusin vain nukkua, mutta en voinut kun piti saada vaippoja seuraavalle päivälle. Lapseni toki hoidin, kuten kunnon äiti minusta tekee ja yritin aina olla näyttämättä hänelle väsymystäni. Nukkumaan käydessäni itkin ja mietin että rakastanko edes lastani ja tätäkö olin monta vuotta halunnut..
No reilu vuosi on mennyt ja vieläkään en ole ollut lapsestani erossa. Halunnut olisin monta monituista kertaa, mutta eihän isovanhemmat jotka ovat kasvattaneet puolenkymmentä lasta, tietenkään osaa hoitaa minun niin ainutlaatuista lastani muutamaa tuntia pari kertaa viikossa, puhumattakaan yöhoidosta.. Joten nyt olemme liemessä.
Olin sulkenut koko päivähoidon mielestäni, vaikka alusta asti tiesin, että minun ON palattava töihin lapsen ollessa 1v 2kk. En vain ollut halunnut ajatella koko asiaa ja kun asia tuli ajankohtaiseksi, niin koko homma on totaalinen katastrofi. Lapsi huutaa kun jätän hänet sinne, hän myös huutaa hoitjille lähes koko päivän. Hän huutaa kun haen hänet, eikä päästä minusta irti ollenkaan. Koko illan kotona tyttö pitää minusta kiinni ja on aivan kuin paniikissa. Yöllä pakko ottaa viereen nukkumaan, kun ei muuten onnistu. Koko yön hän pitää kiinni ja herää monta kertaa yössä itkemään sydäntä särkevästi. Tätä on nyt jatkunut yli kuukauden ja en tiedä mitä tekisimme. Pitäisinkö vielä pari hoitovapaakuukautta ja pyytäisin vaikka isovanhemmilta rahallista tukea ja samalla harjoittelisimme erossa oloa..
En ymmärrä itseäni. En uskonut että mummi tai edes isä osaisi tyttöä hoitaa päivän tai yön yli, mutta uskoin voivani jättää lapseni tuosta vain ventovieraille ihmisille 8 tunniksi joka päivä.. Enää en kehtaisi pyytää apua isovanhemmilta, (jotka asuvat muuten 1km päässä) kun he ovat apua niin monesti tarjonneet ja olisivat halunneet aktiivisesti osallistua lapsenlapsensa elämään ja minä idiootti olen heidät aina torjunut. En tajua mikä ihme minua oikein vaivasi. Onhan se lapsi tärkeä heillekin ja kerran se on vauva heidänkin mielestään. En ole antanut läheisteni nauttia lapseni vauva-ajasta ollenkaan ja nyt todella kärsin siitä itse, niin henkisesti kuin fyysisestikin..
Toiset antaisivat mitä vaan että heillä olisi sukulaiset lähellä auttamassa ja minä halusin sulkea kaiken avun "meidän ihanan pikku-perheen" ulkopuolelle ja kuinkas kävikään. Ei kovin hyvin.. Lapasellani on suorastaa sairaalloinen pelko siitä että äiti jättää ja on nuoresta iästään riippumatta aivan liian kiinni äidissä..
Kun minusta tuli äiti halusin suosiutua lähes kaikesta yksin. Vain iskän apu kelpasi, mutta kynsin hampain jätin tyttömme hänen kanssaan kahdestaan. Mies on muusikko ja ika paljon pois, joten olemme viettäneet alusta asti monia viikkoja kerrallaan kahdestaan. Välillä olin niin kuoleman väsynyt, että en edes tiedä miten selvuttiin päivästä toiseen. Mummit olivat lapsesta innoissaan ja halusivat tulla hoitamaan vauvaa monta kertaa viikossa, mutta minä en jostain kumman syystä halunnut. Pyysivät monta kertaa yökylään, mutta minä en tyttöä antanut. Suljin siis kaikki läheiset perheemme ulkopuolelle ja halusin tehdä kaiken itse, pärjätä itse ja muka osoittaa kaikille miten hyvä äiti olen, kun osaan, jaksan ja haluan laittaa kaikki lapsen tarpeet omieni edelle, enkä ole edes yksilö enää, vaan me olemme me, minä ja vauva. Kovasti halusin näyttää kaikile miten meillä on kivaa, miten teen kaikki ruuat itse, kestoilen ja olen aina hyvällä tuulella. Näinhän ei todellisuudessa ollut ollenkaan. Itkun kanssa opettelin kantoliinasidontoja, koska minusta hyvä äiti käyttää lapsellaan kantoliinaa, ripustin vaippapyykkiä yöllä, kun olin saanut vauvan nukkumaan ja itkin, koska halusin vain nukkua, mutta en voinut kun piti saada vaippoja seuraavalle päivälle. Lapseni toki hoidin, kuten kunnon äiti minusta tekee ja yritin aina olla näyttämättä hänelle väsymystäni. Nukkumaan käydessäni itkin ja mietin että rakastanko edes lastani ja tätäkö olin monta vuotta halunnut..
No reilu vuosi on mennyt ja vieläkään en ole ollut lapsestani erossa. Halunnut olisin monta monituista kertaa, mutta eihän isovanhemmat jotka ovat kasvattaneet puolenkymmentä lasta, tietenkään osaa hoitaa minun niin ainutlaatuista lastani muutamaa tuntia pari kertaa viikossa, puhumattakaan yöhoidosta.. Joten nyt olemme liemessä.
Olin sulkenut koko päivähoidon mielestäni, vaikka alusta asti tiesin, että minun ON palattava töihin lapsen ollessa 1v 2kk. En vain ollut halunnut ajatella koko asiaa ja kun asia tuli ajankohtaiseksi, niin koko homma on totaalinen katastrofi. Lapsi huutaa kun jätän hänet sinne, hän myös huutaa hoitjille lähes koko päivän. Hän huutaa kun haen hänet, eikä päästä minusta irti ollenkaan. Koko illan kotona tyttö pitää minusta kiinni ja on aivan kuin paniikissa. Yöllä pakko ottaa viereen nukkumaan, kun ei muuten onnistu. Koko yön hän pitää kiinni ja herää monta kertaa yössä itkemään sydäntä särkevästi. Tätä on nyt jatkunut yli kuukauden ja en tiedä mitä tekisimme. Pitäisinkö vielä pari hoitovapaakuukautta ja pyytäisin vaikka isovanhemmilta rahallista tukea ja samalla harjoittelisimme erossa oloa..
En ymmärrä itseäni. En uskonut että mummi tai edes isä osaisi tyttöä hoitaa päivän tai yön yli, mutta uskoin voivani jättää lapseni tuosta vain ventovieraille ihmisille 8 tunniksi joka päivä.. Enää en kehtaisi pyytää apua isovanhemmilta, (jotka asuvat muuten 1km päässä) kun he ovat apua niin monesti tarjonneet ja olisivat halunneet aktiivisesti osallistua lapsenlapsensa elämään ja minä idiootti olen heidät aina torjunut. En tajua mikä ihme minua oikein vaivasi. Onhan se lapsi tärkeä heillekin ja kerran se on vauva heidänkin mielestään. En ole antanut läheisteni nauttia lapseni vauva-ajasta ollenkaan ja nyt todella kärsin siitä itse, niin henkisesti kuin fyysisestikin..
Toiset antaisivat mitä vaan että heillä olisi sukulaiset lähellä auttamassa ja minä halusin sulkea kaiken avun "meidän ihanan pikku-perheen" ulkopuolelle ja kuinkas kävikään. Ei kovin hyvin.. Lapasellani on suorastaa sairaalloinen pelko siitä että äiti jättää ja on nuoresta iästään riippumatta aivan liian kiinni äidissä..
