S
samoja vanhoja juttuja
Vieras
Heräsinpä tuossa ja pohdin että oisin halunnut jatkaa nukkumista koska unessa oli mies, joka rakasti mua ehdoitta, suojelevasti, kuten vanhempi rakastaa lastaan.
Ja siitä ajatuksesta villiintyneenä mun aivosolut alkoivat juoksemaan seuraavaa rataa:
kun olin lapsi, mun vanhemmat ei koskaan osoittaneet mulle minkäänlaista hellyyttä tai välittämistä. Oli kyllä lämmin koti ja puhtaat vaatteet, mutta siinä kaikki. Mua kiusattiin koulussa ekat neljä vuotta, kunnes taas muutettiin ja koulu vaihtui. 13-vuotiaasta saakka luuhasin kylillä, ei mulla tainnut kauaa edes kotiintuloaikoja olla, enkä ikinä saanut saarnoja kun tulin alkoholilta haissen ja lopulta jo humalassa kotiin joskus. No joo. Mutta jo tuolloin hain hyväksyntää ja rakkautta -väärästä paikasta, väärillä tavoilla. Osaatte varmaan kuvitella..
Sitä jatkui pitkälle, varmaan kymmenen vuotta ennenkuin sain tarpeekseni. Ajauduin siis huonoihin parisuhteisiin, väkivaltaisten, pettävien miesten kanssa.
Nyt olen ollut yksin jo kuudetta vuotta. Enää yksinäisyys ei ahdista, välillä jopa elän tyytyväisenä sen ajatuksen kanssa että olen loppu elämäni yksin, enkä koskaan saa kokea sitä miltä tuntuu kun joku rakastaa. Välillä, kuten nyt, se ajatus tekee kipeää.
Viimeisimmän parisuhteen jälkeen olen ollut pitkään rikki. En ole uskaltanut luottaa kehenkään, enkä ole oikeastaan edes halunnut että kukaan lähestyy minuakaan. Itsetuntoni olen onnistunut korjaamaan tuon suhteen jäljiltä, enää mun ei tartte hakea miesten (tai kenenkään) hyväksyntää mitenkään. Mutta edelleen mussa on se, että mä en huomaa jos joku on kiinnostunut musta. Mä en vaan ymmärrä asiaa. Ja mä ihastun miehiin, jotka tykkää musta korkeintaan kavereina. Jos joskus olisikin sellainen tilanne, että mies on ihastunut muhun ja haluaisi enemmänkin, mua alkaa ahdistamaan ja pakenen koko jutusta. Ja sitten vastavuoroisesti kärvistelen (tosin todella harvoin) tuskissani kun olen ihastunut johonkin enkä saa selvää onko tunne yksipuolista.
Mutta näin kai sitten mennään. Ei mulla taida oikeasti olla mitään mahdollisuutta koskaan tavata ketään miestä, joka mua oikeasti rakastais. En mä tiedä syytä, miksei. Mun mielestä olen ihan nätti, huumorintajuinen ja fiksukin. Mun kanssa on helppo tulla toimeen, mutta en silti ole mitenkään teennäinen vaan ihan oma itseni. Mutta sitten mussa on joku juttu, joka suorastaan ulvoo palosireenin lailla ja estää ketään miestä tuntemasta mua kohtaan mitään syvempää kuin fyysistä vetoa.
En mä ymmärrä. En oikeasti.
Ja tätä sepustusta tuskin kukaan jaksaa lukea.. näin aamutuimaan. No, sainpahan ainakin purkaa.
Ja siitä ajatuksesta villiintyneenä mun aivosolut alkoivat juoksemaan seuraavaa rataa:
kun olin lapsi, mun vanhemmat ei koskaan osoittaneet mulle minkäänlaista hellyyttä tai välittämistä. Oli kyllä lämmin koti ja puhtaat vaatteet, mutta siinä kaikki. Mua kiusattiin koulussa ekat neljä vuotta, kunnes taas muutettiin ja koulu vaihtui. 13-vuotiaasta saakka luuhasin kylillä, ei mulla tainnut kauaa edes kotiintuloaikoja olla, enkä ikinä saanut saarnoja kun tulin alkoholilta haissen ja lopulta jo humalassa kotiin joskus. No joo. Mutta jo tuolloin hain hyväksyntää ja rakkautta -väärästä paikasta, väärillä tavoilla. Osaatte varmaan kuvitella..
Sitä jatkui pitkälle, varmaan kymmenen vuotta ennenkuin sain tarpeekseni. Ajauduin siis huonoihin parisuhteisiin, väkivaltaisten, pettävien miesten kanssa.
Nyt olen ollut yksin jo kuudetta vuotta. Enää yksinäisyys ei ahdista, välillä jopa elän tyytyväisenä sen ajatuksen kanssa että olen loppu elämäni yksin, enkä koskaan saa kokea sitä miltä tuntuu kun joku rakastaa. Välillä, kuten nyt, se ajatus tekee kipeää.
Viimeisimmän parisuhteen jälkeen olen ollut pitkään rikki. En ole uskaltanut luottaa kehenkään, enkä ole oikeastaan edes halunnut että kukaan lähestyy minuakaan. Itsetuntoni olen onnistunut korjaamaan tuon suhteen jäljiltä, enää mun ei tartte hakea miesten (tai kenenkään) hyväksyntää mitenkään. Mutta edelleen mussa on se, että mä en huomaa jos joku on kiinnostunut musta. Mä en vaan ymmärrä asiaa. Ja mä ihastun miehiin, jotka tykkää musta korkeintaan kavereina. Jos joskus olisikin sellainen tilanne, että mies on ihastunut muhun ja haluaisi enemmänkin, mua alkaa ahdistamaan ja pakenen koko jutusta. Ja sitten vastavuoroisesti kärvistelen (tosin todella harvoin) tuskissani kun olen ihastunut johonkin enkä saa selvää onko tunne yksipuolista.
Mutta näin kai sitten mennään. Ei mulla taida oikeasti olla mitään mahdollisuutta koskaan tavata ketään miestä, joka mua oikeasti rakastais. En mä tiedä syytä, miksei. Mun mielestä olen ihan nätti, huumorintajuinen ja fiksukin. Mun kanssa on helppo tulla toimeen, mutta en silti ole mitenkään teennäinen vaan ihan oma itseni. Mutta sitten mussa on joku juttu, joka suorastaan ulvoo palosireenin lailla ja estää ketään miestä tuntemasta mua kohtaan mitään syvempää kuin fyysistä vetoa.
En mä ymmärrä. En oikeasti. Ja tätä sepustusta tuskin kukaan jaksaa lukea.. näin aamutuimaan. No, sainpahan ainakin purkaa.
