Voi rähmä tätä vuoristorataa!

[Sahranami]

Puran epätoivoa ainoaan kanavaan, mihin pystyn - tänne. Kestäkää ystävät...

Mitä voi tehdä, kun paha olo iskee niin kovaa, että ei pysty olemaan enää? Pitää päästä oman pään sisältä ulos, pois tästä sekundakehosta. Ei pysty tekemään mitään, ajattelemaan mitään, mutta ei myöskään olemaan tekemättä. Voi tuska!

Kirjoitin juuri eilen, että tapasin viimeisillääkän raskaana olevaa ystävää eikä tullut yhtään paha mieli. Onnellinen jopa. Meillä pieni hoitotauko meneillään ja ilman hormoneja mieli on muutenkin ollut kohtuu hyvä. Sitten tänään BÄM, takas ruutuun yksi, jossa keräillään sirpaleita tai suunnitellaan sen tekemistä, sitten kun taas pystyy johonkin... Kahvihuoneessa kaksi miespuolista kolleegaa jaarittelee pitkästi raskaana olevista vaimoistaan ja siitä miten on niin tukalaa ja voivoi kun voi käyttää vaan panacodia ja on se niin rankkaa. Pakenen omaan toimistoon, jossa heti perään saan viestin ainoalta oikeassa maailmassa tuntemaltani ihmiseltä, jolla on ollut vaikeuksia tulla raskaaksi (vaikka heilläkin jo ennestään lapsia): tämä tyyppi on nyt raskaana ja pitää lopettaa meidän yhteisessä harrastuksessa käyminen. Voi v että voi tuntea olonsa yksinäiseksi. Jokohan sitä kehtais lähteä kotiin? Ehkä parempi vaihtoehto kuin ryhtyä vollaamaan töissä...

Miten tästä hirveestä olosta pääsee eroon? Mitä voi tehdä? Ei voi juoda viinaa, kun on ovis just tulossa. Ei voi mennä juoksemaan, kun lääkäri on käskenyt välttää urheilua. Sovittiin miehen kanssa, että jatketaan hoitoja vasta maalis-huhtikuussa. Miten mä selviän sinne asti selväjärkisenä, kun en oo varma edes tästä viikonlopusta? Miten?

Sorry purkaus, mutta en tiedä mitä muuta tehdä...

 

[mussu]

Voi, sahrami :hug: :hug:

 

[Kurreliini]

Iso rutistus Sahrami73 :hug: :hug:

Kovin tuttu on toi tunne, ettei pysty ajattelemaan yhtään mitään muuta eikä keskittymään mihinkään ja koittaa vaan selvitä siitä päivästä, joka on menossa.... Ja sitten pitäis viikko ja kuukausi toisensa jälkeen vaan odottaa ja toivoa - ilman että loppua on näkyvissä. Siihen pahaan oloon ja ahdistukseen ei ehkä mitään pysyvää keinoa löydy, mutta hetkellisesti sitä jotenkin onnistuu saamaan ajatukset muualle vaikka ystäviä näkemällä (muttei ehkä raskaana olevia) tai sitten jonkun harrastuksen parissa. Liikunta itselläkin on tehokkain, ja ymmärrän kyllä, miltä se tuntuu, jos sekin kielletään.

Mutta älä missään nimessä ajattele olevasi näiden fiilisten kanssa yksin, sillä sitä et todellakaan ole. Uskoisin, että kaikki näiden asioiden kanssa elävät ja taistelevat kokevat tuota ihan samaa ahdistusta. Ja välillä se vaan vyöryy kaiken muun yli, ja sitten taas aika ajoin on jopa ihan hyviä päiviä, jolloin jaksaa taas katsoa positiivisesti tulevaisuuteen. Onneksi, sillä se lienee ainut tapa selvitä tästä kuoppaisesta tiestä. Mutta kyllä me tästä selvitään, eikö vain? Tsempataan ja autetaan toisiamme, niin joku kaunis päivä se onni löytää myös meidän kaikkien luo.

Jaksamista :hug:

 

[Sahranami]

Olette niin ihania, kun jaksatte tsempata syvässä kuopassa olevaa. :flower: Tulin sitten kotiin, niin voin ainakin keskittyä hengittämiseen ja rauhassa kylvää itkuisia nenäliinamyttyjä ympärilleni, ilman että leimataan lopullisesti omituiseksi. Taitaa ilta vierähtää tässä linjoilla - juuri nyt en keksisi parempaa paikkaa.

Tiedän, että olette jossain vaiheessa varmasti olleet tässä samassa jamassa. Tai ehkä se tulee aaltoina, uudestaan ja uudestaan. Tavallaan tuo tieto auttaa, ainakin juuri siinä yksinäisyydentunteessa, joka usein on suurin taakka. Mutta tavallaan tekee kaksinverroin surulliseksi - sitä kun toivoisi kanssaihmisille niin paljon helpompaa elämää. Yritän uskoa tuohon, mitä sanoitte: joskus vielä saamme kaikki sen toivomamme lahjan. Usko voi olla tänään vielä aika hentoinen, mutta kirjoitan lapulle muistiin huomiseksi. Jos se vaikka jaksaisi kasvaa yön aikana edes hiukan.

 

[Kuunkulta]

Voi Sahrami73 :hug:
Muakin rupes itkettään :'( Tiedän niin tasantarkkaan tuon kamalan ahdistuksen tunteen. :'( :'( :'(

Minkäs neuvon voisin nyt antaa...
Ei siinä oikeen ahdistuksen iskiessä auta muu, kuin pitäis saada varmaan ensiksi purettua sitä pahaa oloa. Siinä teit just oikein, kun kirjoitit tänne...niin saa vertaistukea. Välillä oikeen kunnon vollottaminen tekee hyvää..kun itkee itsensä ihan kuiviin. Parempi niin kuin että söisi sen surun itseensä. Päästä vaan kaikki höyryt ja pahat olot pois, niin olo paranee.
Kuulostaa nyt ihan kliseeltä, eikä auta kun sen sanoo, mutta totta se on, että huomenna kaikki näyttää taas paremmalta.

Näitä on näitä hyviä ja pahoja päiviä..tää on just tätä vuoristorataa.
Sitten kun oot itkut itkeny...niin hellit itseäsi kunnolla. Vuokraat vaikka jonkun kivan leffan ja sitten jotain herkkua naposteltavaa.
Teet kuuman jalkakylvyn ja kauneusnaamion. Sallit itsellesi kunnon hemmottelupäivän kotona
Kyllä niitä hyviäkin päiviä sitten taas tulee, vaikka nyt ei tunnu siltä :hug:

 

[marimilla]

Kuulostaa kovin tutulta Sahramin fiilikset! Kuten mieheni aina sanoo: ei auta kuin kestää!

Pahaolo ei häviä järkeilemällä (esim. toisten raskautuminen ei ole minulta pois eikä sen tulisi tuntua pahalta) eikä välttämättä itkemällä kun itkun jälkeen tule uusi itku, menee ajan kanssa ohi ja tulee takaisin, ainakin minulla. Välillä jaksaa oikeasti iloita toisten onnesta välillä taas haluaa käpertyä itseensä ja suruunsa. Lapsettomuusyhdisty simpukka onkin valinnut oivan nimen . Välillä aina luulee, että lapsettomuusfiilikset ja ajatukset on nyt läpikäyty ja itkut itketty, mutta silti aika ajoin iskee epätoivo uudelleen.

 

[Sahranami]

Kiitos sullekin, Kuunkulta! :heart: Niin, vähitellen sitä on opittava armollisemmaksi itseä kohtaan. Niin se on. Tää lapsettomuus on niin kova koulu, että ei voi kukaan jaksaa aina olla ja toimia järkevästi. Koettelemukset tekee vahvemmaksi ja viisaammaksi, mutta noillakin on silti rajansa. Tuntuu silti tosi hyvältä, että joku (te) antaa luvan tai oikeen kehottaa asettaa omaa napaa joskus etusijalle. Hemmottelu on varmasti jaksamiselle tärkeää, mutta jotenkin ensimmäinen reaktio on aina päinvastainen: helposti ekana lähtee rankaisemaan itseään, kehoaan tai mieltään, siitä että se ei toimi niinkun pitäisi, siitä että on niin helkkarin pehmeä ja heikko, että täällä vaan kotona pillittää kaiken maailman asioista, vaikka voisi tehdä jotain hyödyllistä...

Kaivoin kaapista tähän kamuksi puolen kilon Tobleronen näin ensihätään. Eiköhän sillä päästä jo alkuun! Jos ei muuta, niin ainakin paha olo siirtyy mielestä mahaan hyvin nopeesti... (Huom. nyt irtoaa jo huumoria, elämä voittaa.)

Kiitos kullanarvoisesta tuestanne ja ihanista viesteistä!

 

[kati231]

Voimia sulle Sahrami! Mulla on kans tällä viikolla ollut vastaavanlaisia henkisiä vastoinkäymisiä, kun eräs läheinen työkaveri ilmoitti olevansa raskaana ja samoin eräs perhetuttu. Kyllä se rankalta tuntuu, vaikka toisten onnea toivookin.

 

[Amodini]

Pääsi itku :'( Lapsettomuus on niin VÄÄRIN! Kun olo on totaalisen tyhjä ei jaksa edes raivota.

Kaikki jututhan aina kasautuu. Tuli mieleen mieltsit pibbalot, jotka järkkäsin muutama vuosi sitten kun en ollut nähnyt ystävää pitkään aikaan. Jes, kiva ilta tiedossa! Viiniä ja lähikuppilaan heiluttamaan takamusta tanssilattialle. Negasurut naulaan yhdeksi iillaksi. Rouva, joka tiesi lapsettomuudestamme taapersi meille 7kk raskaana :headwall: "kun ei ollut halunnut ilmoittaa puhelimessa".

Ainoa järkeily minkä olen keksinyt on, että lapsettomuudessa näkee parisuhteen arvon mielttömällä tavallla. Ja kun joskus tärppää osaa arvostaa sitä miljoonasti. Pikku pahoinvoinnit ei siinä heilauta. Kun on kokenut elämässä paskaa osaa arvostaa onnen hetkiä.

Jos se apinanraivolla vedetty lenkki auttaa niin anna mennä!

SuperVOIMIA :hug:

 

[mamma-73]

Hei. Tiedän tasan tarkkaan miltä teistä tuntuu. Itse rämmin syvässä kuopassa 5v sitten. Tai kesti se rämpiminen kauemminkin. Lohtua en saanut mistään, silloin ei ollut vielä edes nettiyhteyttä. Ei ollut ketään samassa tilanteessa olevaa. Kaikki hokivat vaan, että kyllä se siitä. Se oli ainoa oljenkorsi ja aika heikko sellainen. Siskolleni purin pahaa mieltäni, mut hänestäkin oli vain kuuntelijaksi ja sekin kyllä auttoi hieman. Alkoholiakin tuli kitattua...mulla oli vain ja ainoastaan yksi päämäärä elämässä: saada lapsi! Tuntui, että millään muulla ei ollut väliä ja sen kyllä huomasi. Hoitijaksot oli aina todella mukavia tai kiva kun sai jotain konkreettista tekemistä asian eteen. Menihän niissä hoidoissa pitkä aika, mut en koskaan epäillyt, etteikö meille tulisi vauva jossain vaiheessa vaikkakin ekalla kerralla pettymys oli suuri. Lääkäri vakuutteli sen olevan yleistä. Me olemme saaneet kaksi ihanaa lasta ja toki jälkeenpäin ajateltuna kaikki paska oli sen arvoista. Olen varma että niin sahrami kuin muutkin ovat matkalla vain parempaan vaikka niitä syviä kuoppia tuleekin joskus eteen. En oikein pysty sanomaan muuta kuin pitäkää pää kylmänä ja avoimena, jutelkaa, itkekää, ihan mitä vaan. Tsemppiä!!!