Mietiskelin sellaisia tänään. Kun esikoinen on aika raskas lapsi. Toki on jo sen ikäinen, että auttaakin paljon, mutta kuitenkin. Tänään kun oli sellainen päivä, että hän oli kotona koko päivän, eikä ketään kaveriakaan käynyt. Eikä myöskään pelannut mitään tv-peliä (ainut mitä voi yksinään tehdä, on katsoa telkkaa tai pelata jotain peliä) niin multa on kaikki voimat loppu. Hän nimittäin tarvi seuraa koko ajan. Ja vielä kun se on nimenomaan minun seuraani. Miestäni ei ole oikein koskaan todellisesti hyväksynyt "isähahmoksi". Vessaankin kun menen, niin joko hän huutelee oven läpi tai sitten kyselee että mihin menin.
Esikoisen isä kun on ilmiselvä läheisriippuvainen ja on itsekin sitä mieltä. Mietin, että voisiko olla geeniperimästä tarttunut pojallekin. Ja pitää vielä tähdentää, että minä olen pääosin kasvattanut pojan ja isäänsä on nähnyt vain satunnaisesti. Ennen eroakin, hänen isänsä vietti aikaansa lähinnä kavereidensa kanssa, eikä paljoa lasta hoitanut.
Esikoisen isä kun on ilmiselvä läheisriippuvainen ja on itsekin sitä mieltä. Mietin, että voisiko olla geeniperimästä tarttunut pojallekin. Ja pitää vielä tähdentää, että minä olen pääosin kasvattanut pojan ja isäänsä on nähnyt vain satunnaisesti. Ennen eroakin, hänen isänsä vietti aikaansa lähinnä kavereidensa kanssa, eikä paljoa lasta hoitanut.