Voiko lapsi/nuori itse kehittää itselleen kurin, kun vanhemmat eivät sitä tee?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja kuriton
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
K

kuriton

Vieras
Satuin tälle palstalle sattumalta, mutta koska täällä on näin paljon lapsiperheitä, niin minulla on teille kysymys. Olen yläasteella oleva nuori, jonka perheessä ei oikein koskaan ole ollut kuria. Ihaillen katson perheitä, joissa lapset kunnioittavat vanhempiaan ehdoitta. Siis totta kai minäkin rakastan vanhempiani, mutten vain osaa kunnioittaa heitä. Olen äärimmäisen suruissani siitä, etteivät he ole koskaan vaatineet minulta tai sisariltani oikein yhtään mitään.

Muutama sisaristani on tyypillisiä kauhukakaroita ja minä ehkä sitten enemmän sellainen pilalle lellitty. Tai kaikkihan me olemme pilalle lellittyjä, itselläni vain ei ole koskaan ollut tarvetta kiusata tai alistaa muita. Minulla ei ole mitään nuorille tyypillisiä itsetunto-ongelmia, minä vain häpeän sitä minkälainen lapsi olen vanhemmilleni.

Olen kertonut heille usein tästä, että toivoisin todella paljon rajoja ja oikeaa kuria. Sitä he eivät koskaan ole osanneet meille antaa. Pelkkää ehdotonta rakkautta - siis heidän näkökulmastaan.
Toisinaan olen jopa itse yrittänyt alkaa luomaan rajoja itselleni, joita vanhempieni kuuluisi valvoa. Kotiintulot, nukkumaanmenot, rahan käyttö ym.

Tiedän kyllä hyvin, ettei kuri ole yleisestikkään mitään hauskaa. Onhan se kieltämättä helppoa, kun voi tehdä mitä ikinä huvittaa. Silti minusta tuntuu kuin tukehtuisin tähän vapauteen. Vielä tähänkään mennessä en ole onnistunut luomaan itselleni tyydyttäviä rajoja, koska kukaan ei valvo niitä! Uskoisitteko sen silti olevan mahdollista, ja jos niin miten?
 
Monilla nuorillahan voi olla joku harrastus, joka vaatii kurinalaisuutta, oli se sitten musiikkia tai urheilua. Sitä kautta voi oppia sitten muillakin elämänalueilla, että harjoittelu vaatii säännöllisyyttä ja välillä vähän itsensä pakottamistakin, jotta pääsisi haluamiinsa tuloksiin.

Itse en oikein kotiolojen vuoksi voinut kapinoida vanhempia vastaan, niin menin sitten mukaan kaikenmaailman laittomuuksiin ja hain niitä rajoja sitä kautta. Tätä tietä en kyllä sinulle missään tapauksessa suosittele, koska en varmastikaan hyötynyt siitä mitään. Kunhan sain purkaa uhmaani johonkin ja sain jonkun reaktion sille.

Jos vanhempiasi ei kiinnosta, niin hyvä kuitenkin että itse olet havahtunut siihen, että tahtoisit kasvaa hieman toisenlaiseksi ihmiseksi kuin mihin nyt olet matkalla. Jospa mietit ja kirjoitat ihan paperille, mitä ominaisuuksia tahtoisit itsessäsi kehittää? Ja sitten mietit miten voit saavuttaa nämä tavoitteet ja säännöllisin väliajoin mietit, oletko nyt elänyt sen mukaisesti, vai täytyisikö tehdä joku korjausliike. Tulos voi olla jopa paljon parempi, jos teet sen itsesi vuoksi ja omien motiiviesi ohjaamana, et siksi että vanhemmat käskevät. Jossain vaiheessa et voi enää elää kuitenkaan vanhempiesi käskyjen mukaan ja monesti silloin sellaiset nuoret, jotka ovat tottuneet kotona tosi kovaan kuriin ja siihen että joku muu sanelee heidän puolestaan aina mitä saa tehdä, ovat vähän pulassa ja saattavat joutua ongelmiin, kun eivät ole itse oppineet säätelemään käytöstään ilman "ulkopuolista" ohjausta.
 
Toisekseen itseäni harmitti nuorempana usein se, että kotona minulta ei oikein vaadittu käytöstapoja. Hävetti paremmin käyttäytyvien kavereiden seurassa, kun itseltä se ei tullut luonnostaan enkä edes tiennyt, mikä missäkin tilanteessa olisi ollut korrektia. Tässä esimerkin voima vaikuttaa paljon, tavat tarttuvat sellaisista ihmisistä, joiden kanssa viettää paljon aikaa. Jos vanhemmista ei olekaan antamaan esimerkkiä, niin ehkä jostain muusta sitten on.
 
Kiitos sinulle. Olen aiemmin vain mielessäni päättänyt olla kurinalaisempi vähän kaikella tapaa. Hetken meneekin hyvin, kunnes elämässä tulee jokin ''uuvuttavampi'' jakso ja se kaikki vain jää. En ole yhtään riitaisa tyyppi, joten en usko ettäkö koskaan alkaisin riitelemään vastaan jos joku alkaisi sanoa minulle miten tehdä. Sikäli en siis koe olevani kauhukakara. Vanhempani eivät koskaan vaadi minulta tai sisariltani mitään, joten mitään riitatilanteitakaan ei koskaan ole.
Kokeilen tuota paperille kirjoittamista.
 
Meillä oli lapsuudessa vapaa kasvatus, ei oikein mistään kielletty, itse saatiin päättää nukkumaanmenoaikamme, kotiintuloaikamme, miten teemme koulutehtävät. Mihinkään ongelmatilanteisiin ei kotoa tartuttu, tai tehtiin puolesta ja puolusteltiin. Meilläkin oli vaan sitä ehdotonta rakkautta ja lellimistä, mutta rajat puuttuivat.

Mulle puhkesi n. 16 vuotiaana anoreksia. Aloin hallitsemaan ja kontrolloimaan itseäni edes jossain, se tuntui ainoalta asialta yhdessävaiheessa missä koin hallitsevani jotain. Kaikki muu tuntui kaoottiselta, koulu, muu elämä siihen asti. Mutta se syömishäiriö toi jotain elämänhallinnan tunnetta ensimmäistä kertaa, oli omia sääntöjä ruoan suhteen määrien ja ruoanlaadun suhteen, painon suhteen, sitten se menikin käsistä ja se hallitsi minua.

En tiedä mitä aloituksellasi tarkoitit mutta tällainen tuli tässä mieleen :) Kurin luominen itselleen ainakin massa nuoruudessa oli noin ilmenevää. En taas oikein osannut ottaa itseäni niskasta kiinni koulun tai minkään muun asian kanssa silloin.
 
Aloituksellani yritin hakea neuvoja perheellisiltä ihmisiltä, että mistä sitä kuria oikein voisi lähteä hakemaan. Mistä te esim. vanhempana ammennatte rajat, joita lapsillenne asetatte? Tämä kuulostaa nyt todella naiivilta. Olisi vain mukava kuulla kuria pitävien aikuisten näkemyksiä siitä, minkälaisia rajoja nuori voisi itse itselleen asettaa? Mm. tuo paperille kirjoittaminen oli hyvä neuvo.
 
Oletko ihan oikea? Olet niin varhaiskypsän oloinen että tuntuu että olet kyllä yli 30v. Ovatko vanhempasi vapauden filosofeja vai mistä rajattomuus? Luottavatko he teihin täysin siis kotiintuloajoissa jne.? Minusta sinun kannattaisi kertoa tästä vanhemmillesi ja ehkä jopa jollekin muullekin jos asia painaa. Kerro että kaipaat aikuisen tukea enemmän. Tuntuuko kuitenkin että sinusta välitetään, mutta vapautta vaan on liikaa? Uskotko että sinua lellitään niin että saat aivan kaiken mitä haluat? Et voi kunnioittaa vanhempiasi, mitä haluaisit sinulta vaadittavan? Kotitöitä? Niitä voit tehdä, aseta itsellesi tavoitteeksi kerran viikossa imurointi vaikka? Toisten huomioiminen on hyvä tavoite, ehkä sinulta sittenkin vaaditaan jotain?
 
"mietiskelijä": Olen ihan oikea, mutta olet oikeassa että olen aina ollut ''vanha ikäisekseni''. Myös tästä on toisinaan ollut ongelmaa, kun olen viettänyt aikaani vanhempien miesten kanssa. Psykologia kiinnostaa minua ja tavallaan uskon alitajuisesti etsiväni vanhemmista miehistä jotain isällistä. Naiset eivät minua tietenkään romanttisessa mielessä kiinnosta, mutta vaikkapa opettajissa olen kiintynyt syvästi myös naisopettajiin. Ne joihin kiinnyn ja joita kunnioitan myös vaativat minulta/muilta oppilailta paljon.

Vanhempani eivät vain välitä mitä teemme. Tietysti he meitä rakastavat, he vain ovat jättäneet lähes kokonaan kasvattamatta meidät. Tuota on todella häpeällistä edes myöntää, sillä koen itseni samalla hyvin kiittämättömäksi ja nimenomaan lellityksi pennuksi. Me lapset olemme aina saaneet aivan kaiken mitä olemme halunneet. En muista yhtäkään tilannetta, jossa meille olisi sanottu ei. Tai kyllähän sellaisiakin varmasti on, niitä vain on niin älyttömän vähän.

Heti kun äkkäsin tämän kasvatusasian aloin myös välittömästi tehdä itse enemmän kotitöitä. Siivoamista, ruoan laittamista yms. Se on edelleen vähän kiusallista, kun keneltäkään meistä ei vaadita tekemään mitään noista. Vanhempieni huomatessa minun tehneen jotain heitä ja meidän kotiamme varten, he ovat todella kiitollisia - tarkoitan LIIAN kiitollisia. Aivan kuin olisin antanut jonkin lahjan tai tehnyt jotain todella hienoa. Se on outoa ja jotenkin noloakin, kun moisia asioita odotetaan muilta nuorilta aivan automaattisesti.
 
en jaksanut kaikkia tekstejä tarkilleen lukea mutta vastaan omsta puolestani.kotiintuloajat minä laittaisin kyllä omalle lapselleni ja tarkistaisin vaikka soittamalla missä mennään.minusta ei välitetty nuorena pätkääkään ja se johti äärikäyttäytymiseen juopotteluun,huoraukseen ja semmoiseen tai miten mä sanoisin miehet käyttivät hyväksi.siksi olisi hyvä olla kotiintuloajat.lisäksi jo hyvissä ajoin olisi syytä keskustella yleisistä asioista kuten ehkäisy,ammatin valinta,rahankäyttö minulla näistä asioista ei ollut minkäänlaista neuvontaa niin se nuoruus meni aivan semmoiseksi hulinaksi.lisäksi jos on sisaruksia tulisi ottaa huomioon kotitöiden jakaminen tasan riippumatta siitä onko sisarukset tyttöjä vai poikia ettei kaikki paskatyöt jää sen ainoan tytön harteille joka tässä tapauksessa olin minä.näitä asioita sitä nyt kriiseilee vielä päälle 30senä.semmoinen asia kuin ruuanlaittotaitokin monelta nykynuorelta puuttuu kun annetaan kaikki valmiina ei auta jos on filosofian tohtori mutta ei osaa ruokkia itseään näitä tapauksia kun on.niin tämmöisiä mietteitä.että molemminpuolista vastuuta sekä nuorelta itseltään että vanhemmilta.ja kunnioitus molempiin suuntiin olisi hyvä olla kunnossa.minusta tuntuu että tässä on kysymys nykynuorten ongelmissa mm.mielenterveyspuolella että kun ei välitetä antaa mennä vaan kaikki sallitaan.siinähän sitä sitten kantapään kautta oppii.tietysti lapsia tai yksilöitä on eri persoonallisuuksia että jotkut pärjäävät ilman rajojakin ehkä olet sellainen tyyppi että he luottavat sinuun.tarkkana olisi syytä olla semmoisten nuorten kanssa joilla on jotain poikkeavaa käyttäytymistä ja hakea ajoissa apua ja ammatinvalinnan ohjaukseen tulisi panostaa esim.lukiossa ja todella miettiä mitkä ovat ne vahvuudet kenenlläkin ettei tule näitä yhteiskunnan elättejä ja tämmöisiä luusereita.
 
vielä minä tässä psykologisoin viitaten anoreksiaan sairastuneen tekstiin että minä puolestani ilmeisesti asetin rajat itselleni äärimmäisen kurinalaisella treenaamisella ilmeisesti siitä sain sen hallinnan tunteen nuoruudessa kun merkitsin ihan suoritusten tarkkuudella kalenteriin kaikki treenit.myöhemmin elämässä en ole löytänyt sopivaa miesystävää vaan olen takertunut juuri näihin vanhempiin miehiin ilmeisesti jonkin turvan toivossa.nyt sitten elän yksin koska ei onnistu kenenkään kanssa.siinäpä sitä nyt avauduin vähän liikaakiin.kadehdin niitä joista vanhemmat todella välittävät asettamalla rajoja,mutta kuitenkin auttavat esim.taloudellisesti silloin kun siihen on todellinen tarve jostakin itsestä riippumattomasta syystä.minä kadehdin niitä joista vanhemmat todella pitävät huolta ostamalla opiskeluasunnot ja kaikki minulla ei tämmöistä herkkua ole ollut ilmeisesti olen ollut "tuhma lapsi".niinhän se on että kiltit saavat ja tuhmat ei.opiskeluaikana tulisi tukea jotta ammatin saisi hyvän ja pääsisi elämässä eteenpäin.no,siinäpä sitä nyt tuli purkauduttua.
 
Saitte minut ajattelemaan, etten oikeasti olekkaan niin ''kiltti nuori'' vaikka itse ajattelenkin niin. Siis olenhan minä ollut alkoholin ja jopa huumeidenkin kanssa välillä ongelmissa, kun niitä kokeilin ja hetken aikaa käytin. En käytä enää. Se mitä sanotaan kurittomista lapsista on mielestäni aivan totta. Ne joutuvat niille pahoille teille, joille sitten saattavat jäädäkkin ellei joku heitä nosta sieltä ylös. Omalla kohdallani tajusin itse nousta ylös sieltä, kun olin jo kantapään kautta nähnyt minkälaista moinen elämä on.

Anoreksiakaan ei ole minulle vieras asia. Pari vuotta sitten sairastuin siihen ja sitä kesti melkein vuoden. Koen parantuneeni siitä. Antoihan se tietysti sellaista hallinnan tunnetta, mutta siinä kohtaa kun muu terveys alkoi reistata sen myötä, se oli minusta lähinnä säälittävää. Ja on edelleenkin. En pidä hienona sitä, ettei pysty syömään normaalisti.

Opiskelu on ollut minulle jo vuosia sellainen ihmisyyden mitta. Hyvät numerot tuovat itsearvostusta ja ovat ''ainut oikea vaihtoehto'', vaikkei kukaan minua huonoista arvosanoista torukkaan. Olen myös tehnyt itselleni opiskeluaikatauluja vapaa-ajalle, aivan kuten mökkihoopo kertoi merkinneensä treenaamisiaan. En sitten tiedä onko se hyvä vai huono asia.
 
Anoreksiakaan ei ole minulle vieras asia. Pari vuotta sitten sairastuin siihen ja sitä kesti melkein vuoden. Koen parantuneeni siitä. Antoihan se tietysti sellaista hallinnan tunnetta, mutta siinä kohtaa kun muu terveys alkoi reistata sen myötä, se oli minusta lähinnä säälittävää. Ja on edelleenkin. En pidä hienona sitä, ettei pysty syömään normaalisti.

No se on kyllä tosi hieno juttu, että sä olet ymmärtänyt anoreksian terveysvaikutukset ja kyennyt lopettamaan sen naps tuosta noin ja pitänyt touhua säälittävänä siitälähtien. Kaikki muuthan ihan tahallaan haluavat siinä riutua pahimmillaan vuosikymmenten ajan ja pyhittää sille elämänsä. Koska kaikki muuthan pitävät juttua äärimmäisen hienona asiana tietysti elämässään eivätkä suinkaan halua parantua. Ja vielä vaikka toipuvat siitä, palaavat samaan uudestaan koska kyseessähän on hieno juttu.
 
No on ne muidenkin kommentit anoreksiasta olleet tässä aiheessa melkoisen typeriä. Aivan kuin tarjoaisivat sitä anoreksiaa vastauksena ongelmiini, kun se on ''niin kurinalaista''. Heille tuo vastaukseni lähinnä oli, ei piikkinä anoreksiaa sairastaville tai anorektikon omaisille.
 

Yhteistyössä