Voiko liian nopeaa alkua korjata?

[Surku]

Toivon tältä palstalta vanhemmilta ja viisaammilta hieman parisuhdeneuvoja, sillä itse olen tosi hukassa tilanteeni kanssa.
Olen seurustellut poikaystäväni kanssa kolme vuotta, joista kaksi olemme asuneet yhdessä. Olimme 17 ja 19 kun aloimme seurustella, eli nyt olen 20-vuotias ja poikaystäväni 22. Viimeisin vuosi on suhteessamme ollut vaikea. Hän ihastui toiseen, mutta vain etäisesti ja salaisesti ihastukseltaan, ja ehdotti silloin ensimmäisen kerran eroa. Emme kuitenkaan eronneet silloin.
Asia vaipui unholaan, mutta nyt eroajatukset ovat minun hapuiluni ja toiseen ihastumiseni myötä tullut uudelleen esille viime keväänä. Tällöin minulle selvisi ensi kertaa myös tuo hänen toiseen ihastumisensa. Oma ihastumiseni toiseen oli molemminpuolista mutta lyhytkestoista, ja nyt olen täysin varma, että haluan olla oman poikaystäväni kanssa enkä kenenkään muun.
Poikaystäväni kuitenkin haaveilee soluasumisesta poikaporukassa ja häntä on alkanut ahdistaa liian nopea etenemisemme. Hän sanoo, että on vasta nyt ymmärtänyt, miten pitkälle suhteemme on mennyt. Tunnun hänestä elämänkumppanilta, mutta hän ei tunne sellaista rakkautta minua kohtaan, jota haluaisi tuntea tai jota kokee velvollisuudekseen tuntea.
Itse olen kuitenkin ajatellut ja punninnut asioita suhteemme aikana paljon, ja olen vakuuttunut, että juuri tämän ihmisen kanssa haluan olla. Rakastan häntä syvästi, enkä näe ketään muuta miestä samalla tavalla kuin hänet.
Miten saisin hänet ja hänen rakkautensa takaisin? Onko tämä vain nuoruuteen kuuluvaa, ohimenevää itsensä etsimistä, vai onko suhteemme lopullisesti menetetty?
Kiitos asiallisista ja ymmärtävistä vastauksista!

 

[lisää ikää]

Toivon tältä palstalta vanhemmilta ja viisaammilta hieman parisuhdeneuvoja, sillä itse olen tosi hukassa tilanteeni kanssa.
Olen seurustellut poikaystäväni kanssa kolme vuotta, joista kaksi olemme asuneet yhdessä. Olimme 17 ja 19 kun aloimme seurustella, eli nyt olen 20-vuotias ja poikaystäväni 22. Viimeisin vuosi on suhteessamme ollut vaikea. Hän ihastui toiseen, mutta vain etäisesti ja salaisesti ihastukseltaan, ja ehdotti silloin ensimmäisen kerran eroa. Emme kuitenkaan eronneet silloin.
Asia vaipui unholaan, mutta nyt eroajatukset ovat minun hapuiluni ja toiseen ihastumiseni myötä tullut uudelleen esille viime keväänä. Tällöin minulle selvisi ensi kertaa myös tuo hänen toiseen ihastumisensa. Oma ihastumiseni toiseen oli molemminpuolista mutta lyhytkestoista, ja nyt olen täysin varma, että haluan olla oman poikaystäväni kanssa enkä kenenkään muun.
Poikaystäväni kuitenkin haaveilee soluasumisesta poikaporukassa ja häntä on alkanut ahdistaa liian nopea etenemisemme. Hän sanoo, että on vasta nyt ymmärtänyt, miten pitkälle suhteemme on mennyt. Tunnun hänestä elämänkumppanilta, mutta hän ei tunne sellaista rakkautta minua kohtaan, jota haluaisi tuntea tai jota kokee velvollisuudekseen tuntea.
Itse olen kuitenkin ajatellut ja punninnut asioita suhteemme aikana paljon, ja olen vakuuttunut, että juuri tämän ihmisen kanssa haluan olla. Rakastan häntä syvästi, enkä näe ketään muuta miestä samalla tavalla kuin hänet.
Miten saisin hänet ja hänen rakkautensa takaisin? Onko tämä vain nuoruuteen kuuluvaa, ohimenevää itsensä etsimistä, vai onko suhteemme lopullisesti menetetty?
Kiitos asiallisista ja ymmärtävistä vastauksista!

-

Hei!
Sivullisen näkökulmasta ajattelin tulla kommentoimaan.
Olette olleet nuoria, kun olette alkaneet seurustelemaan joten
sillon ehkä seurustellaan siksi että on ns. "pakko olla joku" eikä oikean
rakkauden vuoksi.
poikaystäväsi on ilmeisesti tajunnut ajan kuluessa,
Että hän ei oikeasti edes rakastanut silloin 3v sitten, välitti varmaan kylläkin.
Nyt hänelle on ns. iskenyt se todellisuus, että hän haluaisi
muuta elämää, katsella ympärilleen, eikä enään sitoutua.
Tämä on vain oma näkökantani, mutta jos oikeasti rakastaa,
Ei kyllä silloin petä varsinkaan jos ei ole itse tullut huonosti
kohdeltuksi.. tsemppiä jatkoon!

 

[Onnellinen niin myöhään]

No aloitin seurusteluni ex-mieheni kanssa ollessani 17 ja hän 19. Olimme koulukaverit ja kihloihin menimme kun olin 18 mies lähti armeijaan. Silloin tuntui että onkohan tämä nyt ihan sitä mitä sen (rakkauden) pitäisi olla. Mies lähti opiskelemaan ja minä myös kumpikin omille tahoillemme ja kummallakin meistä oli hapuilua ulos suhteesta, jatkoimme kuitenkin. Olin 23 kun menimme naimisiin ja silloinkin tuntui, että olen tekemässä pahaa virhettä mutta kun olimme olleet yhdessä jo niinkin pitkään niin kuuluuhan sitä avioitua, vai? Avioliittomme oli enemmän kaveruutta ja yritys X jossa asiat toimivat ja kaksi lastakin tehtiin mutta, mutta... Mies voi huonosti ja minä voin huonosti. Halusin jotain, mutta en tiennyt mitä ja miksi. Eräänä päivänä se sitten minulle selvisi kun tapasin tulevan mieheni. Tiesin heti, että tuossa on nyt se ihminen, ketä olen koko elämäni odottanut ja kaivannut. Olin siis nuoruuden tyhmyyksissäni kuvitellut, että tätähän tämän "rakkauden" kuuluu olla. Ei ole! älkää ihmeessä sitoko toisianne vaan katsokaa maailmaa ja pitäkää lomaa suhteestanne. Jos myöhemmin tuntuu siltä että mies on sinulle Todella se suuri rakkaus ja päinvastoin, niin sitten jatkakaa suhdettanne mutta älkää tuhlatko ainutlaatuista nuoruuttanne ja elämäänne vain suhteeseen, jonka kuvittelette olevan se juttu.

 

[DB]

Minusta teidän kannattaisi suosiolla pistää "breikki" niin, että molemmat saisivat tahoillaan kokeilla, onko se ruoho todellakin vihreämpää aidan takana. Kun tämä tehdään sovussa (siis ei vihapäissään riidellen erota), niin on ihan mahdollista ja jopa jossain määrin todennäköistä, että palaatte yhteen. Älä kuitenkaan ajaudu suhteeseen, jossa teillä on vain satunnainen seksisuhde, joka sinun mielestäsi sitoo sinua mutta ei välttämättä miehen mielestä häntä! Eli jos palaatte yhteen, sen on oltava "kunnollinen" suhde.

 

[Väenö]

Nimittäen syöksyö. Jos se mennöö reisille ei auta muuta ku hakkea tallouspaperie ja pyyhkie poes....

 

[Jaahas]

T
Miten saisin hänet ja hänen rakkautensa takaisin? Onko tämä vain nuoruuteen kuuluvaa, ohimenevää itsensä etsimistä, vai onko suhteemme lopullisesti menetetty?
Kiitos asiallisista ja ymmärtävistä vastauksista!

Ei itsensä etsiminen ole ohimenevää, jotain nuoruuteen kuuluvaa. Kyllä ihminen etsii koko elämänsä itseään, jos toinen osapuoli kahlitsee sitä, niin se ei ole enää elämää se on vankila.

 

[Surku]

-

Hei!
Sivullisen näkökulmasta ajattelin tulla kommentoimaan.
Olette olleet nuoria, kun olette alkaneet seurustelemaan joten
sillon ehkä seurustellaan siksi että on ns. "pakko olla joku" eikä oikean
rakkauden vuoksi.
poikaystäväsi on ilmeisesti tajunnut ajan kuluessa,
Että hän ei oikeasti edes rakastanut silloin 3v sitten, välitti varmaan kylläkin.
Nyt hänelle on ns. iskenyt se todellisuus, että hän haluaisi
muuta elämää, katsella ympärilleen, eikä enään sitoutua.
Tämä on vain oma näkökantani, mutta jos oikeasti rakastaa,
Ei kyllä silloin petä varsinkaan jos ei ole itse tullut huonosti
kohdeltuksi.. tsemppiä jatkoon!

Hän sanoo, että kaipaa sitä rakkautta, jota joskus on tuntenut minua kohtaan. Hän siis ei ole tajunnut, että ei olisi koskaan rakastanut minua, vaan ettei tällä hetkellä tunne sitä mitä joskus tunsi. Siksi haluaisin tietää, kuinka voin auttaa häntä löytämään sen rakkauden takaisin...

 

[Surku]

Hän sanoo, että kaipaa sitä rakkautta, jota joskus on tuntenut minua kohtaan. Hän siis ei ole tajunnut, että ei olisi koskaan rakastanut minua, vaan ettei tällä hetkellä tunne sitä mitä joskus tunsi. Siksi haluaisin tietää, kuinka voin auttaa häntä löytämään sen rakkauden takaisin...

Vielä lisäyksenä tuohon, että hän kyllä sanoo, ettei näe syytä sille, miksi emme voisi olla "ikuisesti yhdessä", mutta haluaa vain olla varma siitä. Hän pelkää, että jos sitoudumme vielä vaikka kolmeksi vuodeksi, häntä alkaa epäilyttää, onko tämä se, mitä hän haluaa ja hän pelkää, että kokee silloin, että nyt on liian myöhäistä erota ja jää silloin suhteeseen, vaikka haluaa muuta, vain siitä syystä, että on ollut siinä jo niin pitkään.

 

[Tirppa]

Liian nuorina aloitettu liian sitova suhde. Niinhän se vain nyt näyttää olevan. Tunteita toista kohtaan on, mutta elämän palo vetää muihinkin suuntiin ja tekisi mieli kokeilla muitakin kumppaneita.

Ennen vanhaan asia saatettiin ratkaista varsin yksinkertaisesti naisosapuolen toimesta: tultiin sopivasti raskaaksi ja siinä se. Eipä ollut enää tarvetta mietiskellä, miten tästä eteenpäin. Mentiin naimisiin. Ja siitä se vain elämä lähti menemään, kenellä hyvin kenellä huonosti. Monet onnellisetkin avioliitot on saaneet alkunsa juuri näin. Ja monet sitten meni ihan syteen, mutta olipahan ainakin yritetty.

Saako ihminen koskaan sitä täydellisesti haluamaansa? Voiko käydä niin, että kun ikuisesti hakee vain sitä täydellisintä ja parasta, sitä ei löydy koskaan ja lopulta jää yksin?