Samaa olen miettinyt minäkin. Olen siis pettänyt miestäni usein muutaman vuoden ajanjaksolla, kunnes toimintani alkoi ällöttää itseäni. Hän ei tiedä pettämisistä, vaikka on varmaan epäillytkin. En ole yrittänytkään nähdä vaivaa peitelläkseni toimintaani, mutta en vain ole jäänyt kiinni.
Pohdin jo ensimmäisen sivupolun jälkeen syitä, mitkä johtivat vieraaseen syliin. Niistä yksinkertaisista ja perinteisistä syistä keskusteltiin myös kotona: seksin, läheisyyden ja yhdessäolon puute. Asioihin ei tullut muutosta oikein mitenkään. Mies ei koskenut minuun ollenkaan ja jos seksiä oli, se oli vain ja ainoastaan hänen tarpeidensa tyydytystä. Muutenkin hän tuntui viihtyvän paremmin omien harrastustensa parissa tai töissä kuin minun seurassani. Jos pukeuduin seksikkäisiin alusvaatteisiin, hän vain tuhahteli halveksivasti. Se oli lopulta se viimeinen niitti.
Olen kuitenkin nätti nainen, joten seuraa oli melkein turhankin helppo saada. Parin ihmisen kanssa seksi ei ollut kovin hyvää eikä ollut siis tarpeen toistaa aktia. Pari miestä mulla oli lopulta ns. vakkarina. Luonnollisesti podin syyllisyyttä, joka kuitenkin haihtui aina kun yritin lähentyä torjuvaa puolisoani. Lopulta kyllästyin itse panoihini, jotka alkoivat vaatia seksisuhdetta enemmän. Vaikka pidin heistä "tyyppeinä", ei mulla syvällisempiä tunteita ollut. Olen kaikesta huolimatta koko ajan rakastanut miestäni. Lopulta nostin itse kissan pöydälle ja ehdotin eroa (pettämisistä en kertonut, ongelmista jälleen kerran rehellisesti kyllä). Keskustelimme yön yli vakavasti suhteemme tilasta, itkimme ja totesimme yhdessä ettemme halua sittenkään vielä luovuttaa. Sen jälkeen olemme uudelleen rakentaneet suhdetta ja tällä hetkellä kaikki on hyvin.
Vaikka pettämisistä on kulunut jo jonkin aikaa, ne nousevat välillä mieleen. Varsinkin öisin, kun herään ja katselen vieressä nukkuvaa miestäni, mietin miksi oikeastaan petin. Mitään järkevää syytä en keksi, sillä olisinhan voinut toimia toisinkin. En silti aio kertoa hänelle, jos ei ole pakko. Itsepähän olen piinani aiheuttanut.
Nyt tiedän myös, etten enää koskaan aio toimia samalla tavalla. Minulle se ei ole sen arvoista. Ehkä minäkin olen vain niitä, joiden piti kantapään kautta oppia omat rajansa. Haavoja parannellessa menee oma aikansa. Voinko sitten katua asiaa, jota ei saa tekemättömäksi? En tiedä. Enemmänkin taidan olla surullinen teoistani. Mutta virheistään voi onneksi ottaa opiksi.
