Voiko pettämisestä päästä yli? Kokemuksia?

["mietiskelijä"]

Olemme mieheni kanssa olleet yhdessä yli 15 vuotta, kaksi lasta. Reilut 2 vuotta sitten mies jäi kiinni pettämisestä. Oli jatkunut jo jonkin aikaa, oli pelkkää seksiä miehen puolelta - ei ollut kertonut itsestään mitään todellista, jopa väärän nimen yms. Nainen ei tiennyt mitään oikeaa miehestäni ja oli suunnitellut yhteistä tulevaisuutta yms. Tieto pettämisestä oli kauhea shokki vaikka meillä olikin mennyt hieman huonommin jonkin aikaa silloin kun suhde oli alkanut, en olisi koskaan voinut uskoa moista miehestäni.

Mies lupasi tehdä mitä vaan jos yrittäisimme vielä. Puhuimme paljon, kävimme terapiassa yms. Reilun vuoden kuluessa pystyin antamaan tapahtuneen anteeksi. Luottamuksen palautumista odottelen edelleen... En siis "aktiivisesti" epäile että mieheni tällä hetkellä pettäisi tms, mutta en voi luottaa eteikö sitä tekisi jos tulisi tilaisuus. Enkä aio kytätä (enkä ole kytännyt) puhelinta tms, en yksinkertaisesti jaksa eikä sellainen mielestäni kuulu parisuhteeseen, toinen kyllä keksii keinot jos haluaa pettää, en usko että sitä voisi estää.

Onko kukaan selvinyt vastaavasta? Kauanko meni? Miten pääsitte yli? Jos erositte, miten jatkossa, pystytkö luottamaan miehiin vielä?

Itse en haluaisi erota, meillä menee nyt ihan ok, mutta tuo täydellisen luottamuksen puute häiritsee, enkä tiedä tuleeko sitä koskaan takaisin, enkä tiedä voinko elää parisuhteessa ilman sitä...

 

["mietiskelijä"]

Ei ketään?

 

["vieras"]

No huhhuh :O On miehelle annettu paljon anteeksi? Joskus toivoisin että suomessa olisi pettäjille joku oma rangaistus. En ikinä sulattaisi pettämistä. Itse olen luonteeltani periaatteessa helposti "vietätävä" ja tilaisuuksia on tullut ja on ollut hankala kieltäytyä mutta vahva moraali ei ikinä antaisi tehdä sitä. Halveksun ihmisiä, jotka eivät pysty näkemään omaa munaansa pidemmälle. En missään nimessä ottaisi miestä takaisin vaan saisi nahoissaan kärsiä siitä mitä tuli tehtyä.

 

["puhkarhu"]

Pääsin kai siitä pettämisestä yli. Mutta suhde ei koskaan palautunut ennalleen. Ei sitä koskemattomuutta takaisin saa, mutta jonkinasteisen luottamuksen kai voi rakentaa. Toiset onnistuu toiset ei. Meillä loppui liitto toiseen pettämiseen miehen puolelta.

 

[...]

No olipas mukavasti kohdellut sitä toista naistakin, kertonut väärän nimen jne, antanut toisen rakastua ja kuvitella kaikkea..

 

["hmm"]

Ei ole samanlaista kokemusta, mutta riippuisi siitä, onko suhde pelastamisen arvoinen. Jos mieheni jäisi kiinni yhden illan jutusta, voisin kuvitella antavani sen anteeksi, koska meillä on muuten kaikin puolin loistava suhde. Tuollainen systemaattinen pettäminen, siis pidempiaikainen suhde, vois kyllä olla eri juttu.
Aiemmassa parisuhteessani mies oli pettänyt mua ex-vaimonsa kanssa (sain tietää jälkeenpäin), mutta se ei ole mitenkään yleisesti vaikuttanut mun kykyyn luottaa miehiin. Miehetkin on yksilöitä

 

[no jaa]

No olipas mukavasti kohdellut sitä toista naistakin, kertonut väärän nimen jne, antanut toisen rakastua ja kuvitella kaikkea..

Tää mua häiritsi asiassa eniten. Että jos kohtelee tuota toista naista pelkkänä välineenä, niin eiköhän tee minulle jossain määrin samoin. Mulle on erittäin tärkeää, että sitoutumiseni kohde on moraalinen ihminen.

On tietysti mahdollista, että miehen moraali jakaa jyrkästi meidät ja muut, ja vierasta naista sopii kohdella huonosti nimenomaan perheen puolustamiseksi. Tämmöinen mies ei minulle kyllä riittäisi. Haluan mieheltä myötätuntoisuutta ja sitähän hän ei tuota toista kohtaan osoittanut.

On mahdollista sekin, että parisuhde löytäisi uuden tason, kun vanhat valheet perataan ja löydetään viisaampi tapa elää. Miehellä saattaa olla tuossa kohtaa elämänsä tilaisuus kasvaa isoksi ja käsitellä piilevät aggression lähteensä. Mutta miten todennäköistä tuo sitten on, enpä tiedä.

Kai sitten olisi helppokin päästä yli, jos huomaisi myönteisen muutoksen puolisossaan kriisin tuloksena.

 

["mietiskelijä"]

Tää mua häiritsi asiassa eniten. Että jos kohtelee tuota toista naista pelkkänä välineenä, niin eiköhän tee minulle jossain määrin samoin. Mulle on erittäin tärkeää, että sitoutumiseni kohde on moraalinen ihminen.

On tietysti mahdollista, että miehen moraali jakaa jyrkästi meidät ja muut, ja vierasta naista sopii kohdella huonosti nimenomaan perheen puolustamiseksi. Tämmöinen mies ei minulle kyllä riittäisi. Haluan mieheltä myötätuntoisuutta ja sitähän hän ei tuota toista kohtaan osoittanut.

On mahdollista sekin, että parisuhde löytäisi uuden tason, kun vanhat valheet perataan ja löydetään viisaampi tapa elää. Miehellä saattaa olla tuossa kohtaa elämänsä tilaisuus kasvaa isoksi ja käsitellä piilevät aggression lähteensä. Mutta miten todennäköistä tuo sitten on, enpä tiedä.

Kai sitten olisi helppokin päästä yli, jos huomaisi myönteisen muutoksen puolisossaan kriisin tuloksena.

Niin, samanlaisia olen miettinyt. Oli yrittänyt lopettaa suhdetta, mutta sitten oli kertomansa mukaan säälinyt eikä kuitenkaan ollut onnistunut siinä, useasti oli sanonut naiselle ettei heillä ole tulevaisuutta yhdessä (tämän myös nainen kertoi kun hänen kanssaan puhuin). Mutta ei siis kuitenkaan ollut saanut hommaa loppumaan ennenkuin jäi kiinni. Ja aluksi vaikutti että mies tosiaan otti onkeensa ja meidän suhde jopa joltain osin parani kun puhuimme paljon eikä miehen tarvinnut kantaa syyllisyyden/salaisuuden taakkaa. Mutta nyt kun aikaa kulunut, niin onko mikään sitten juurikaan muuttunut? Minä ainakin... Mutta voiko tiikeri päästä raidoistaan eli voiko pettäjä jättää tekonsa yhteen kertaan vai uusiiko tilaisuuden tullen? Mies kyllä tietää että toisesta kerrasta homma olisi poikki, mutta johtaako tämä siihen ettei tee enää niin vai siihen että on vain entistä huolellisempi ettei jää kiinni? Ja ehdottoman paljon pahempi tässä tietenkin oli se ettei ollut yhden yön suhde vaan suunnitelmallisempi juttu.

 

["vieras"]

Vaimoni petti 5 vuoden suhteen jälkeen, annoin anteeksi, petti uudestaan, annoin anteeksi, petti uudestaan, annoin anteeksi ja petin häntä, hän petti minua ja sitten erosimme.

Yli voi päästä, niinkuin kaikesta.. mutta kyllä se arvet jättää

 

["vieras"]

Meillä tilanne se, että ollaan myös oltu yhdessä 15 vuotta (oltiin 16 ja 17 kun aloitettiin) ja lapsia on kolme.

En koskaan ole uskonut, että mieheni pettäisi. En ole pitänyt sitä missään tilanteessa hiukkaakaan edes mahdollisena, koska se ei sovi mieheeni. Sitten kävi kuitenkin niin, että meistä riippumattomista syistä elämä osoitti pienellä aikaa miten rankkaa voikaan joskus olla. Lähinnä oli siis sairautta. Erilaiset suhtautumistavat näihin tilanteisiin etäännytti meitä niin, että vaikka luulimme olevamme onnellisia niin parisuhde kuitenkin kärsi ihan huomaamattamme. Siinä vielä pikkulapsiaikakin sitten. Plus se että olimme aina olleet toistemme ainoat.

Mies päätyi pettämään ihastumisen seurauksena. Asia tuli ilmi samantien ja sitä setvittiin ja puitiin oikein olan takaa. Kuopuksemme oli tuolloin 8kk. En edes harkinnut tuolloin eroa. Ei minulla olisi kotiäitinä ollut sellaiseen siirtoon rahkeita, ei henkisesti eikä taloudellisestikaan.

Pääsimme mielestäni asiasta yli ja mies muutti joksikin aikaa tapojaan, jotka meitä hiersivät. Ainakin osittain. Lähinnä siis sellaista arvostuksen puutetta ja sitä että piti minua itsestäänselvyytenä ja koin olevani vain kodinhoitaja.

Mutta muutos olikin vain hyvin väliaikainen ja sitten huomasin, että minua vaivaa edelleen se miehen teko. En epäillyt, että pettäisi uudelleen, mutta koin että meidän seksistä oli tullut sen myötä likaista. Annoin asioiden kuitenkin olla kunnes kävikin yllättäin niin, että rakastuin itse toiseen mieheen. Todelliseen sielunkumppaniin. En usko, että monikaan kokee sellaisia tunteita ja hetkiä kuin minä olen kokenut tuon miehen kanssa.

Päätin että haluan erota ja kerroin miehelleni asiasta ennenkuin tein tuon toisen miehen kanssa mitään. Erinäisten vaiheiden jälkeen joita en tässä nyt setvi niin tilanne meni niin, että päätin kuitenkin vielä lasten takia yrittää. Vaiheet jatkui ja päädyin lopulta tilanteeseen, jossa petin miestäni uudelleen ja uudelleen tämän toisen miehen kanssa ja lopultahan toki jäimme siitä kiinni.

Mies antaa loputtomasti anteeksi. Sanoo edelleen rakastavansa minua ja haluavansa pitää meillä perheen. Itsekin tahdon sitä ja minulla on hyvä olla mieheni kanssa. Siis ainakin kaveritasolla. En vieläkään osaa sanoa, että saammeko tästä sellaista parisuhdetta mitä miehellä ja naisella kuuluu olla. En tiedä kauanko kestää, että pääsen tuosta toisesta miehestä yli. Vai pääsenkö koskaan? Voiko päästä yli jostain mikä on suurempaa ja hienompaa kuin mikään mitä koskaan on uskaltanut edes toivoa kokevansa? Ja vielä, kun tietää että toinen osapuoli on kokenut kaiken ihan samoin eikä myöskään usko voivansa unohtaa? Olenko 10 vuoden päästä katkera, jos olen jäänyt suhteeseen lasten takia ja mietin, että millaisen elämän olisin voinut saada tuon toisen miehen rinnalla? Vai olisiko se lopulta sitten kuitenkaan sen kummoisempi? Jos jollain on näihin vastauksia niin olisin kiitollinen, mutta eihän sellaisia vastauksia taida olla.

 

["vieras"]

[QUOTE="vieras";22929718]Meillä tilanne se, että ollaan myös oltu yhdessä 15 vuotta (oltiin 16 ja 17 kun aloitettiin) ja lapsia on kolme.

En koskaan ole uskonut, että mieheni pettäisi. En ole pitänyt sitä missään tilanteessa hiukkaakaan edes mahdollisena, koska se ei sovi mieheeni. Sitten kävi kuitenkin niin, että meistä riippumattomista syistä elämä osoitti pienellä aikaa miten rankkaa voikaan joskus olla. Lähinnä oli siis sairautta. Erilaiset suhtautumistavat näihin tilanteisiin etäännytti meitä niin, että vaikka luulimme olevamme onnellisia niin parisuhde kuitenkin kärsi ihan huomaamattamme. Siinä vielä pikkulapsiaikakin sitten. Plus se että olimme aina olleet toistemme ainoat.

Mies päätyi pettämään ihastumisen seurauksena. Asia tuli ilmi samantien ja sitä setvittiin ja puitiin oikein olan takaa. Kuopuksemme oli tuolloin 8kk. En edes harkinnut tuolloin eroa. Ei minulla olisi kotiäitinä ollut sellaiseen siirtoon rahkeita, ei henkisesti eikä taloudellisestikaan.

Pääsimme mielestäni asiasta yli ja mies muutti joksikin aikaa tapojaan, jotka meitä hiersivät. Ainakin osittain. Lähinnä siis sellaista arvostuksen puutetta ja sitä että piti minua itsestäänselvyytenä ja koin olevani vain kodinhoitaja.

Mutta muutos olikin vain hyvin väliaikainen ja sitten huomasin, että minua vaivaa edelleen se miehen teko. En epäillyt, että pettäisi uudelleen, mutta koin että meidän seksistä oli tullut sen myötä likaista. Annoin asioiden kuitenkin olla kunnes kävikin yllättäin niin, että rakastuin itse toiseen mieheen. Todelliseen sielunkumppaniin. En usko, että monikaan kokee sellaisia tunteita ja hetkiä kuin minä olen kokenut tuon miehen kanssa.

Päätin että haluan erota ja kerroin miehelleni asiasta ennenkuin tein tuon toisen miehen kanssa mitään. Erinäisten vaiheiden jälkeen joita en tässä nyt setvi niin tilanne meni niin, että päätin kuitenkin vielä lasten takia yrittää. Vaiheet jatkui ja päädyin lopulta tilanteeseen, jossa petin miestäni uudelleen ja uudelleen tämän toisen miehen kanssa ja lopultahan toki jäimme siitä kiinni.

Mies antaa loputtomasti anteeksi. Sanoo edelleen rakastavansa minua ja haluavansa pitää meillä perheen. Itsekin tahdon sitä ja minulla on hyvä olla mieheni kanssa. Siis ainakin kaveritasolla. En vieläkään osaa sanoa, että saammeko tästä sellaista parisuhdetta mitä miehellä ja naisella kuuluu olla. En tiedä kauanko kestää, että pääsen tuosta toisesta miehestä yli. Vai pääsenkö koskaan? Voiko päästä yli jostain mikä on suurempaa ja hienompaa kuin mikään mitä koskaan on uskaltanut edes toivoa kokevansa? Ja vielä, kun tietää että toinen osapuoli on kokenut kaiken ihan samoin eikä myöskään usko voivansa unohtaa? Olenko 10 vuoden päästä katkera, jos olen jäänyt suhteeseen lasten takia ja mietin, että millaisen elämän olisin voinut saada tuon toisen miehen rinnalla? Vai olisiko se lopulta sitten kuitenkaan sen kummoisempi? Jos jollain on näihin vastauksia niin olisin kiitollinen, mutta eihän sellaisia vastauksia taida olla.[/QUOTE]


Meidän ratkaisu samantapaisessa tilanteessa oli eroaminen ja se toimi kaikkien kannalta hyvin. Uudet puolisiotkin ovat mukana nyt kuvioissa ja kaikki tulevat toistensa kanssa toimeen, eli siis miehetkin vaihtavat keskenään kuulumiset yms. Lapset oireilivat aluksi, mutta nyt se on jo mennyttä aikaa. Eli siis eroaminen voi olla sopiva ratkaisu, meillä tietenkin etuna se että asiat on puhuttu selviksi ja katkeruutta ei ole jäänyt. Tai ainakaan katkeruutta ei näytetä. Toiset voivat onnistua korjaamaan suhteensa, siitä en tiedä, kellään ei kai voi olla molemmista vaihtoehdoista kokemusta. Eroaminen ja uuden rakentaminen on kai "helpompaa" kuin vanhan korjaaminen, vaikka tässäkin piti korjata se "vanha minä" ennen kuin "uusi minä" pystyi aloittamaan elämänsä.

 

[sama vieras]

[QUOTE="vieras";22929779]Meidän ratkaisu samantapaisessa tilanteessa oli eroaminen ja se toimi kaikkien kannalta hyvin. Uudet puolisiotkin ovat mukana nyt kuvioissa ja kaikki tulevat toistensa kanssa toimeen, eli siis miehetkin vaihtavat keskenään kuulumiset yms. Lapset oireilivat aluksi, mutta nyt se on jo mennyttä aikaa. Eli siis eroaminen voi olla sopiva ratkaisu, meillä tietenkin etuna se että asiat on puhuttu selviksi ja katkeruutta ei ole jäänyt. Tai ainakaan katkeruutta ei näytetä. Toiset voivat onnistua korjaamaan suhteensa, siitä en tiedä, kellään ei kai voi olla molemmista vaihtoehdoista kokemusta. Eroaminen ja uuden rakentaminen on kai "helpompaa" kuin vanhan korjaaminen, vaikka tässäkin piti korjata se "vanha minä" ennen kuin "uusi minä" pystyi aloittamaan elämänsä.[/QUOTE]

Siis oliko teillä jommalla kummalla tämä nykyinen uusi puoliso kuvioissa jo eron hetkellä?

 

["vieras"]

Siis oliko teillä jommalla kummalla tämä nykyinen uusi puoliso kuvioissa jo eron hetkellä?

Eivät olleet, molemmilla vähän aikaa sinkkuilua ja "elämää" ennen uusia suhteita.

 

["minä"]

luottamus ei ole ikinä palautunut takaisin, seksi ei ole samanlaista, en uskalla olla täysin oma itseni,itsetunto on kärsinyt... Tapauksesta jo 10 vuotta. Heitin miehen pihalle mutta aikansa aneltuaan otin sitten takaisin. Jos nyt valitsisin uudestaan, en jatkaisi hänen kanssaan.

Nykyään menee ihan hyvin,kaksi lasta on jne. Silti mietin mitä olisin saavuttanut ja kenen kanssa jos olisin pitänyt pääni..

 

[Sapfo]

Ei siitä kokonaan koskaan selviä. Itse on aktiivisesti tehtävä työtä ja pidettävä epäluottamus kurissa.

Itse en suhdetta antaisi anteeksi, sellaista missä on petetty systemaattisesti pitkään. Sen sijaan kännipanon olen antanut anteeksi ja nyt ollaan oltu yhdessä 10 vuotta jo. Tapahtui suhteen alussa ja oli helvetin kova isku. Silti nyt katson tehneeni kuitenkin oikean ratkaisun kun en päättänyt suhdetta.

Riippuu melkein kokoaan miehen asenteesta ja halusta palauttaa luottamus.

 

[sama vieras]

Ei siitä kokonaan koskaan selviä. Itse on aktiivisesti tehtävä työtä ja pidettävä epäluottamus kurissa.

Itse en suhdetta antaisi anteeksi, sellaista missä on petetty systemaattisesti pitkään. Sen sijaan kännipanon olen antanut anteeksi ja nyt ollaan oltu yhdessä 10 vuotta jo. Tapahtui suhteen alussa ja oli helvetin kova isku. Silti nyt katson tehneeni kuitenkin oikean ratkaisun kun en päättänyt suhdetta.

Riippuu melkein kokoaan miehen asenteesta ja halusta palauttaa luottamus.

Meillä taas ongelma juurikin se, että en tiedä voinko unohtaa seksin aikana sitä mitä mies on tehnyt toisen kanssa ja toisaalta sitä onnea mitä olen itse kokenut toisen kanssa. Eli luottamuksesta ei ole meillä kyse niinkään.

 

[alkuperäinen mietiskelijä]

Kiitos kommenteista!
Meillä seksi ei ole ongelma, en koe sitä mitenkään likaiseksi tms, ehkä liittyy siihen että pettäminen on niin hyvin puitu ja olen sen anteeksi antanut (mikä siis ei kuitenkaan tarkoita unohtamista). Eihän se seksi sen likaisempaa ole silloinkaan jos on ollut suhteita ennen nykyistä.

Me olemme myös toisillemme ensimmäiset ja ainoat (siis olimme olleet) ja osaltaan tuo pettäminen siis liittyi miehen henkilökohtaiseen kriisiin siitä aloimme suunnitella lapsia. Yksi elämänvaihe selvästi on jäänyt molemmilla elämättä, kun lapsuudenkodeista muutimme suoraan yhteen. Tuota asiaa puitiin jo silloin läpi, molemmat olivat sitä mieltä jos voisi sopia että pidetään nyt kolmen vuoden tauko ja jatketaan siitä mihin jäätiin niin niin tehtäisiin, mutta eihän se oikeassa elämässä niin mene. Itse hyväksyin tilanteen enkä (silloin enkä nyt) kaipaa/kaivannut muita miehiä tai kokemuksia, mutta miehelle se selvästi kriisiytyi... Missään vaiheessa hän ei kuitenkaan ole halunnut minusta erota (omien sanojensa mukaan) ja nyt on kuulemma oppinut että jos tälläsiä asioita/tuntemuksia tulee niin viisaampaa olisi niistä heti puhua eikä yksin yrittää. En siis siinä mielessä halua itselleni muuta kuin että en halua pettyä uudelleen. Eli jos eroaisimme, en todellakaan etsisi uutta suhdetta vaan eläisin mieluummin yksin (tai siis lasten kanssa).

Lapset on sitten toinen vaikea kysymys. Eli onko se tärkeintä että lapsilla on ehjä koti, vaikka vanhemmat olisivatkin yhdessä jollainlailla jopa vain kaveritasolla? Eli ei väkivaltaa tms, molemmat hyviä vanhempia, mutta heidän keskinäinen suhteensa on melko platoninen. Omassa lapsuudenkodissani vanhemmat näyttivät avoimesti tunteensa ja minua jotenkin vaivaa jos omat lapseni saavat erilaisen mallin. Vaikea selittää. Kun ero sitten varmasti ainakin on lapsille kriisi ja sitten saavat eroperheen mallin ja kaksi kotia. Nyt kun kummallakaan vanhemmalla ei kuitenkaan (ainakaan tällä hetkellä) ole varsinaisesti paha olla yhdessäkään.

Miehen asenne ja halu palauttaa luottamus... miten se sitten käytännössä näkyy? Itse olisin odottanut että asioista puhuminen olisi jatkunut pidempään. Mutta selvästi jossain vaiheessa mies alkoi kokea että jos halusin näistä puhua niin että syyllistin häntä ja halusin vatvoa, vaikka näin ei mielestäni ollut. Sitten pikkuhiljaa päätin etten puhu kun se johtaa siihen että miehellä on paha mieli ja itselläni ei ainakaan yhtään parempi. Ja vuoden verran menikin ihan ok, mutta nyt on noussut tunne että jotain on kuitenkin jäänyt käsittelemättä...

 

[alkuper.]

...siis siitä kun aloimme suunnitella lapsia...

 

["Niin"]

En ole päässyt pettämisestä yli. Nyt minua on uhkailtu erolla, enkä tiedä pääsenkö siitäkään yli. Edellinenkin suhde käytännössä päättyi siihen, kun mies ilmoitti olevansa epävarma haluaako hän kanssani olla. Suhteen jatkuvuudentunne päättyi päässäni siihen, ja oirehtiminen oli sen mukaista. Nykyisessä suhteessa mies on uhkaillut erolla, ja jatkuvuudentunne on jälleen kateissa. Elän päivän kerrallaan. Saati sitten pettäminen! Joskus olen yrittänyt siitä selvitä. En enää edes yrittäisi. Minua on petetty ja olen ollut pettäjä, joten osaan sanoa kokemukset molemmista rooleista, ja molemmat ovat minun kohdallani päätyneet eroon. Kerran pettää, niin suhde on mielestäni tullut tiensä päähän.

Mitä lapsiin tulee, niin mielestäni on parempi, että lapset näkevät toimivan parisuhteen tai ei suhdetta ollenkaan. Lapsena kasvaa kuitenkin tietynlainen käsitys, kuinka sitä kumppania kohdellaan. TOISAALTA omat vanhempani eivät olleet rakastavaisia ja olivat toisilleen ilkeitä, ja minulla on aivan toisenlainen käsitys toimivasta parisuhteesta. Vaan onko tämä vaikuttanut siten, etten jää yrittämään? Aikaisemmin jäin yrittämään, joten uskoisin, että yrittämättä jättäminen on seurausta vain omista kokemuksista. Jospa aikaisempi yrittäminen on johtunut vanhempien huonosta suhde-esimerkistä, eli en olisikaan tajunnut ajoissa lähteä pois? Hmm...

Teet niin tai näin, se on aina väärinpäin Jos kotona ei riidellä, kasvuympäristö on muutoin positiivinen ja teillä on siellä mukava olla, niin eipä siihen muuta tarvita

 

[Ella M.]

No olipas mukavasti kohdellut sitä toista naistakin, kertonut väärän nimen jne, antanut toisen rakastua ja kuvitella kaikkea..

Mun eksän pettäminen paljasti myös ihan uusia puolia eksässäni. Kohteli toista naistaan hirveän huonosti, haukkui ja pompotti miten vaan ja oli valehdellut ettemme ole enää yhdessä. Ei mitään kunnioitusta osoittanut, eikä tietty muakaan kuniioittanut kun petti.

 

[alkuper. mietiskelijä]

...

Teet niin tai näin, se on aina väärinpäin Jos kotona ei riidellä, kasvuympäristö on muutoin positiivinen ja teillä on siellä mukava olla, niin eipä siihen muuta tarvita [/QUOTE]

Näinpä näin. Tällä hetkellä tilanne meillä kotona ihan hyvä, ei riidellä tms. Lapset tuntuvat tyytyväisiltä ja mies on hyvä isä. Kuitenkaan en koskaan, koskaan halua tuntea sitä samaa tunnetta, että minua on vedätetty selkäni takana ja itse olen sinisilmäisesti luullut kaiken olevan hyvin :/ Tai toisaalta jos kävisi niinkuin joku tuossa aiemmin kirjoitti että tapaisin "sielunkumppanini" (en todellakaan etsi ja mieluummin toivon etten tapaa), niin voisinko jäädä lasten takia suhteeseen jossa kaikki ei ole niin hyvin kuin toivoisin olevan? Jospa vain olisi se kristallipallo mistä nämäkin näkisi, mutta kun ei ole... Kai se on vaan elettävä elämää eteenpäin ja katsottava mitä tapahtuu.

 

[alkuper. mietiskelijä]

[QUOTE="vieras";22929718]Mies antaa loputtomasti anteeksi. Sanoo edelleen rakastavansa minua ja haluavansa pitää meillä perheen. Itsekin tahdon sitä ja minulla on hyvä olla mieheni kanssa. Siis ainakin kaveritasolla. En vieläkään osaa sanoa, että saammeko tästä sellaista parisuhdetta mitä miehellä ja naisella kuuluu olla. En tiedä kauanko kestää, että pääsen tuosta toisesta miehestä yli. Vai pääsenkö koskaan? Voiko päästä yli jostain mikä on suurempaa ja hienompaa kuin mikään mitä koskaan on uskaltanut edes toivoa kokevansa? Ja vielä, kun tietää että toinen osapuoli on kokenut kaiken ihan samoin eikä myöskään usko voivansa unohtaa? Olenko 10 vuoden päästä katkera, jos olen jäänyt suhteeseen lasten takia ja mietin, että millaisen elämän olisin voinut saada tuon toisen miehen rinnalla? Vai olisiko se lopulta sitten kuitenkaan sen kummoisempi? Jos jollain on näihin vastauksia niin olisin kiitollinen, mutta eihän sellaisia vastauksia taida olla.[/QUOTE]

Juuri näin... ollapa se kristallipallo. Itse en ole pettänyt ja tuntuu että paljon pitäisi tapahtua että se olisi mahdollista, mutta se tässä ainakin on tullut opittua että kaikki on tosiaan mahdollista. Tsemppiä sulle!

 

[olen miettiny tätä]

Miehen asenne ja halu palauttaa luottamus... miten se sitten käytännössä näkyy? Itse olisin odottanut että asioista puhuminen olisi jatkunut pidempään. Mutta selvästi jossain vaiheessa mies alkoi kokea että jos halusin näistä puhua niin että syyllistin häntä ja halusin vatvoa, vaikka näin ei mielestäni ollut. Sitten pikkuhiljaa päätin etten puhu kun se johtaa siihen että miehellä on paha mieli ja itselläni ei ainakaan yhtään parempi. Ja vuoden verran menikin ihan ok, mutta nyt on noussut tunne että jotain on kuitenkin jäänyt käsittelemättä...

Vaikea sanoa ulkopuolelta, onko ollut lämpimikseen vatvomista mukana. Mutta eipä kuulosta hyvältä sekään jos pettäjä rupeaa rajoittamaan aiheen käsittelyä syyllistämällä puolison siitä, että tämä syyllistää. Vatvominen sanana ylipäätään on usein miesten lyömäase jolla isketään jauhot emännän kurkkuun. Vedotaan siihen, että kaikki olis ihan hyvin jos sä vaan olisit hiljaa. Mutta eihän se ole totta. Mies sivuuttaa silloin vaimon tunteet ja oikeudet mennen tullen.

Voi olla että tulee purettua väärällä tapaa sitä puhumisen tarvetta ja jotenkin epärakentavasti, mutta jos mies oikeasti on pahoillaan, niin ymmärtää myös että katumustyö maksaa myös sen, että joutuu kuulemaan tasan tarkkaan miten on toista satuttanut, kunnes asia menee perille.

Jos tähän ei nöyryyttä löydy, niin mies kokee itsensä nöyryytetyksi mutta tosiasiassa vaimoa on nöyryytetty jälleen kerran.

 

[niin vielä]

tuohon äskeiseen tekstiini vielä lisään: asia on miehelle silloin mennyt perille, kun tyhmänylpeys korvautuu oivalluksella, ja vaimo alkaa olla aito myötätunnon kohde eikä enää vain sen lähde.

Siinä vaiheessa voidaan ruveta miettimään myös miehen tarpeita jotenkin rehellisemmin.

 

[alkuper. mietiskelijä]

tuohon äskeiseen tekstiini vielä lisään: asia on miehelle silloin mennyt perille, kun tyhmänylpeys korvautuu oivalluksella, ja vaimo alkaa olla aito myötätunnon kohde eikä enää vain sen lähde.

Siinä vaiheessa voidaan ruveta miettimään myös miehen tarpeita jotenkin rehellisemmin.

No just näin. Ja meillä ei kyllä mun mielestä olla tähän päästy. Tilannetta korjaamaan siis. Nähtävääksi jää kuinka onnistuu vai onnistuuko.