Voiko sitä itse tietää milloin aivojen pimahtaminen on lähellä

[vieras]

.. tuntuu jotenkin että aivot sönköttää ja ajatus ei kulje. On jotenkin liikaa että ensin kuun alussa kuolee 16v. kissani joka oli kuin oma lapsi. Sitten ammuskeluissa kuolee kaveri, lisäksi terveys ei pelaa.. ei tunnu yhtään miltään eikä oo ajatuksia. Jos mä lopettaisin kirjoittamisen niin istuisin vaan eikä aivoissa olis mitään. Nyt pitäis viel aloittaa kandityö ja kaikkea muuta paskaa. Ei oo mitään vireyttä hoitaa asiaoitakaan, jatkuvasti tulee ilmoituskirje et pankissa olis rahalähetys mutta kun ei saa vietyä sitä paperia pankkiin tai edes allekirjoitettua sitä paperia et joku veis sen. Ja miksi ihmeessä sitä ei enää osaa nukkua kuin 2-3 tuntia yössä ja sit 2-3 tuntia iltapäivällä koulun jälkeen.

 

[Keittiönoita]

Surut pitäisi yleensä surra pois. Toinen vaihtoehto on turruttaa surunsa pois lääkkeillä tai alkoholilla. Mutta ne nyt ei ole kovin järkeviä vaihtoehtoja, jos muuten olet ollut ihan terve. Voisiko joku hoitaa puolestasi sen rahalähetyksen? Anna aikaa itsellesi. Useimpia asioita voi siirtää, jos elämään tulee asioita, joiden takia niistä asioista suoriutuminen ei onnistukaan. Lääkärissä käynti ei ole pahaksikaan,. vaikken itse pidä erityisen mielekkäänä tunteiden turruttamista kemikaaleilla. Minusta sinulla on oikeus surra ja antaa surullesi aikaa.

 

[ap]

Mä haluaisin surra ja itkeä, mutta mä en jotenkin osaa. On niin outo olo kun ei tunnu miltään. Täytyy varmaan antaa äidille toi rahalähetysjuttu vaikka mun puolesta saisivat pitää sen, ei mua kiinnosta. Koulussa ne opettajat ei tajua mitään, jatkuvasti niskalla on hiilitanko. Huomenna pitäis ilmoittaa kandityönaihekkin mut en mä tiedä mistä mä sen teen kun ajatukset ei juokse. Voin jo kuvitella millainen saarna sieltä tulee... Voispa kaikki vain jättää kesken ja muuttaa kirjaan asumaan.

 

[Keittiönoita]

Mä haluaisin surra ja itkeä, mutta mä en jotenkin osaa. On niin outo olo kun ei tunnu miltään. Täytyy varmaan antaa äidille toi rahalähetysjuttu vaikka mun puolesta saisivat pitää sen, ei mua kiinnosta. Koulussa ne opettajat ei tajua mitään, jatkuvasti niskalla on hiilitanko. Huomenna pitäis ilmoittaa kandityönaihekkin mut en mä tiedä mistä mä sen teen kun ajatukset ei juokse. Voin jo kuvitella millainen saarna sieltä tulee... Voispa kaikki vain jättää kesken ja muuttaa kirjaan asumaan.

Ymmärrän oikein hyvin. Voimattomuus ja saamattomuus kuuluu siihen suruun. Moni on varmaan toista mieltä, mutta itse pidän tärkeänä sitä, että ne surut surraan, kun niiden aika on. Voisiko äitisi soittaa sinne koululle, jos itse et jaksa? Jos sulla ei ole jo nyt opiskelu pitkittynyt muista syistä, saat luultavasti lykkäystä sen kandityön tekemiseen. Itse aikoinaan siirsin valmistumistani vuodella - tosin ammattikorkeakoulusta - kun sattui samalle ajankohdalle perheessä ja lähipiirissä pari sellaista asiaa, että yksinkertaisesti mun voimani eivät olisi riittäneet vielä opinnäytetyönkin tekemiseen.

 

[ap]

Mä jouduin jo viime vuonna pitämään välivuoden kun olin 6 kuukautta vuodepotilaana, nytkin oon ollut kivasti sairaana taas 3 kuukautta en onneksi niin invadilisoivasti kun viimeksi. Turhauttavaa kun ihmistä ei osata parantaa tai edes tehdä elosta siedettävää. Harmi ettei Suomessa ihminen voi mennä nukutuspiikille. Tänä vuonna aattelin et opiskelut läpi vaikka pää kainalossa. Mieluiten kuitenkin muuttaisin asumaan muumitalon kaakeliuuniin esi-isien kanssa.

 

[Keittiönoita]

Mä jouduin jo viime vuonna pitämään välivuoden kun olin 6 kuukautta vuodepotilaana, nytkin oon ollut kivasti sairaana taas 3 kuukautta en onneksi niin invadilisoivasti kun viimeksi. Turhauttavaa kun ihmistä ei osata parantaa tai edes tehdä elosta siedettävää. Harmi ettei Suomessa ihminen voi mennä nukutuspiikille. Tänä vuonna aattelin et opiskelut läpi vaikka pää kainalossa. Mieluiten kuitenkin muuttaisin asumaan muumitalon kaakeliuuniin esi-isien kanssa.

:hug: :hug: :hug: :hug: Mäkin aina välillä voisin tulla sun kanssa sinne muumitaloon. Siis silloin, kun on niin kipeä, että vaan miettii, onko oikeesti vielä pakko jaksaa. En tiedä, miten yliopistolla noi jututmenee, mutta eikös sairauden takia saa siirrettyä valmistumista melkein maailman tappiin asti?

 

[ap]

Mä jouduin jo viime vuonna pitämään välivuoden kun olin 6 kuukautta vuodepotilaana, nytkin oon ollut kivasti sairaana taas 3 kuukautta en onneksi niin invadilisoivasti kun viimeksi. Turhauttavaa kun ihmistä ei osata parantaa tai edes tehdä elosta siedettävää. Harmi ettei Suomessa ihminen voi mennä nukutuspiikille. Tänä vuonna aattelin et opiskelut läpi vaikka pää kainalossa. Mieluiten kuitenkin muuttaisin asumaan muumitalon kaakeliuuniin esi-isien kanssa.

:hug: :hug: :hug: :hug: Mäkin aina välillä voisin tulla sun kanssa sinne muumitaloon. Siis silloin, kun on niin kipeä, että vaan miettii, onko oikeesti vielä pakko jaksaa. En tiedä, miten yliopistolla noi jututmenee, mutta eikös sairauden takia saa siirrettyä valmistumista melkein maailman tappiin asti?

Saahan niitä. Haluais vain päättää opiskelijaelämän jossain vaiheessa sekään ei oo niin hauskaa kun aina pitää miettiä et miten rahat riittää mutta toisaalta ilman koulutustakaan ei voi elää. Ei kai se auta kun vain päivä kerrallaan.

 

[Keittiönoita]

Saahan niitä. Haluais vain päättää opiskelijaelämän jossain vaiheessa sekään ei oo niin hauskaa kun aina pitää miettiä et miten rahat riittää mutta toisaalta ilman koulutustakaan ei voi elää. Ei kai se auta kun vain päivä kerrallaan.

Päivä kerrallaan on ihan hyvä. Kun on suuria suruja, riittää,. että selviää vain tästä aamusta tähän iltaan. Koska me eletään tässä ja nyt, huomisesta ei kukaan varmuudella tiedä yhtikäs mitään =) Toki tuo opintojen loppuun saattaminen painaa mieltä, mutta elämä ei vaan aina mene niinkuin sen suunnittelee menevän. Sitten, kun asiat alkaa taas saada jonkinlaisen loogisen järjestyksen, voi alkaa miettiä, että mitäs mun pitikään tehdä.

 

[ap]

Niinhän se on. Viime vuosina olen oppinut nauttimaan siiitä mitä on, ennen sitä oli niin tyytymätön. Musta on hauskaa vain olla ilman mitään sen kummempaa ja ihanaa olla elossa kuitenkin vaikka välillä tuntuu ihan kuolemalta.. jotenkin outoa, kai mussa kuitenkin on hirveän kova elämänhalu ja toisaalta kuoleman kaipuu. Mun pitäis varmaan jutella sen kandin ohjaajan kanssa mut jotenkin musta tuntuu et kun kerron henkilökohtaisia asioita niin haen jotain sääliä, vaikka oikeasti kaipaan vain ymmärrystä. En kyllä oikein muutenkaan tykkää jutella ns. oudoille kasvotusten henk.koht juttuja.. näin anonyyminä sitä ei tule kukaan iholle vaan kuuntelee sopivan etäisestä ja ymmärtää, kasvotusten tulee jotenkin alaston ja haavoittunut olo. Koko ajan vain miettii et pitäiskö kertoa vai pitää itsellään. Ristiriitaiset tunnelmat.

 

[Keittiönoita]

Niinhän se on. Viime vuosina olen oppinut nauttimaan siiitä mitä on, ennen sitä oli niin tyytymätön. Musta on hauskaa vain olla ilman mitään sen kummempaa ja ihanaa olla elossa kuitenkin vaikka välillä tuntuu ihan kuolemalta.. jotenkin outoa, kai mussa kuitenkin on hirveän kova elämänhalu ja toisaalta kuoleman kaipuu. Mun pitäis varmaan jutella sen kandin ohjaajan kanssa mut jotenkin musta tuntuu et kun kerron henkilökohtaisia asioita niin haen jotain sääliä, vaikka oikeasti kaipaan vain ymmärrystä. En kyllä oikein muutenkaan tykkää jutella ns. oudoille kasvotusten henk.koht juttuja.. näin anonyyminä sitä ei tule kukaan iholle vaan kuuntelee sopivan etäisestä ja ymmärtää, kasvotusten tulee jotenkin alaston ja haavoittunut olo. Koko ajan vain miettii et pitäiskö kertoa vai pitää itsellään. Ristiriitaiset tunnelmat.

Ei kyllä ole ihan helppoa kasvotusten kertoa vieraille ihmisille asioistaan. Mutta toisaalta ajattele sitä, että sua on kohdannut surut. Jos ohitat ne hammasta purren olankohautuksella, jonain päivänä se käsittelemättä jäänyt suru on kuitenkin edessäsi. Musta on hyvä surra silloin, kun surun aika on. Koska silloin myös ympäristö jollain tavalla ymmärtää, mistä on kysymys. Jos suljet tunteesi jonnekin tietoisuutesi taka-alalle ja ne tulevat sieltä vaikka viiden vuoden päästä esiin, kukaan ei enää tajua, miksi sä suret. Ja saat ymmärrystä paljon vähemmän kuin silloin, kun se surun aiheuttanut tapahtuma on vielä lähellä.

Itkukin voi tyrehtyä ja tulee vain tyhjyys. Sellainen "mitä millään on enää väliä" -olotila. Silmät on kuin hiekkaan kuivuneet kalvot. Sekin on ihan normaalia ja kestää aikansa. On hyvä, jos sinä aikana on olemassa joku hoitamassa käytännönjärjestelyitä, jos itse ei jaksa.

Kertominen on hyvä asia silloin, kun sillä kertomisella on jokin merkitys. Ei sun tarvitse alusta loppuun tunnetilojasi kertoa vaan voit vain sanoa, että elämässä on nyt vaan sellainen vaihe, että se kandityö ei tule aikataulussaan onnistumaan.

 

[ap]

Pitäis vain opetella puhumaan, mutta kasvatuksesta johtuen olen oppinut kärsimään itse itseni kanssa. Kandinohjaaja suhtautui jo viime vuonna melko nihkeästi kun kerroin jatkavani vasta seuraavana syksynä, hän on kotoisin Sveitsistä joten voisin kuvitella et hänellä on omat suomesta poikkeavat ajatusmallinsa ja tietenkin tapa kokea asioita.

 

[Keittiönoita]

Pitäis vain opetella puhumaan, mutta kasvatuksesta johtuen olen oppinut kärsimään itse itseni kanssa. Kandinohjaaja suhtautui jo viime vuonna melko nihkeästi kun kerroin jatkavani vasta seuraavana syksynä, hän on kotoisin Sveitsistä joten voisin kuvitella et hänellä on omat suomesta poikkeavat ajatusmallinsa ja tietenkin tapa kokea asioita.

Mä kuulun kans niihin, jotka puhuu syvimmistä tunteistaan vain koiralleen. Enkä kyllä pidä sitä mitenkään huonona asiana. Just eilen tulin junalla Vaasasta ja istuin sellasessa neljän hengen loossissa. Vastapäätäni kaksinaista, jotka ehtivät puolessatoista tunnissa käsitellä yli 30 ihmisen asiat. Ei olisi kivaa, jos samalla tavalla joku munkin elämäni murheista lörpöttelisi kaverilleen. Toi mun koira ei onneksi lörpöttele =)

Jos kandinohjaaja suhtautuu nihkeästi, kannattaisko sun puhua asiasta rehtorille?