Mua mietityttää täl hetkel kaks asiaa...
Ensinnäki mieheni. Ollaan puhuttu jo varmaa melkei kaks vuotta lapsen hankinnasta ja olen jo itkeny hänelle siitä, kuinka kova vauvakuumeeni on ja että tahdon lapsen. Tuntuu vain siltä että se jokin puuttuu elämästä ja että perheemme ei ole vielä valmis kun ei ole sitä omaa lasta... Sisällä on iso tyhjyys ja kun kuulen jonkun saavan lapsen tyyliin yhden illan jutusta yms. vahingossa, en ole ollenkaan ilonen tämän puolesta! Olen katkera, vihainen ja voisin vain hautautua omaan tuskaani... Emme ole vielä edes yrittäneet lasta, koska mieheni mielestä lasta pitää yrittää vasta naimisiin menon jälkeen. Häät ovat ensi kesänä, mutta miten ihmeessä kestän vielä tuon puoli vuotta!? Ja kun kaiken lisäksi aavistelen jo valmiiksi että en tule heti ekalla yrittämisellä! Ihmettelenki tuota miestäni, kun kysyin häneltä tänään että onko vauvat ollu ollenkaan mielessä, ja hän sanoi että ei yhtään! Suutuin vähän ja kysyin että miksi hän tahtoo sitten yrittää ensi vuonna, ja hän vain sanoi että se on sillo sitte iha sama. Ihan sama??!!! Voi luoja! Yksinkö minä tässä haaveilen lapsesta ja itken yksin epätoivoisuutta?
Haluisin haaveilla tästä yhdessä, eikä niin että toiselle se on vain ihan sama! Raivostuttavaa!
Toinen asia mikä on pyöriny mielessäni, on siskoni. Hekin aloittavat ensi vuonna yrittämisen ja heillä on jo tutkittu että se tulee olemaan hankalaa. Luultavasti he joutuvat aloittamaan aika pian lapsettomuus-hoidot yms. Nyt onkin paha mieli jo valmiiksi siitä, että mitä jos tulenkin ennen siskoani raskaaksi? Hän on ollut valmis äidiksi jo aikoja sitten, kun taas minulle vauvakuume on tullut vasta viime vuosina. Kuinka epäreilua tämä voi olla?! Mitä te tekisitte minun sijassani, jos tulisinkin ennen siskoani raskaaksi? Pysyisinkö hiljaa onnestani? Olemme erittäin läheisiä siskoni kanssa, ja tiedän että hänkin on itkenyt lapsen saamisesta jo monta kertaa.
Ensinnäki mieheni. Ollaan puhuttu jo varmaa melkei kaks vuotta lapsen hankinnasta ja olen jo itkeny hänelle siitä, kuinka kova vauvakuumeeni on ja että tahdon lapsen. Tuntuu vain siltä että se jokin puuttuu elämästä ja että perheemme ei ole vielä valmis kun ei ole sitä omaa lasta... Sisällä on iso tyhjyys ja kun kuulen jonkun saavan lapsen tyyliin yhden illan jutusta yms. vahingossa, en ole ollenkaan ilonen tämän puolesta! Olen katkera, vihainen ja voisin vain hautautua omaan tuskaani... Emme ole vielä edes yrittäneet lasta, koska mieheni mielestä lasta pitää yrittää vasta naimisiin menon jälkeen. Häät ovat ensi kesänä, mutta miten ihmeessä kestän vielä tuon puoli vuotta!? Ja kun kaiken lisäksi aavistelen jo valmiiksi että en tule heti ekalla yrittämisellä! Ihmettelenki tuota miestäni, kun kysyin häneltä tänään että onko vauvat ollu ollenkaan mielessä, ja hän sanoi että ei yhtään! Suutuin vähän ja kysyin että miksi hän tahtoo sitten yrittää ensi vuonna, ja hän vain sanoi että se on sillo sitte iha sama. Ihan sama??!!! Voi luoja! Yksinkö minä tässä haaveilen lapsesta ja itken yksin epätoivoisuutta?
Haluisin haaveilla tästä yhdessä, eikä niin että toiselle se on vain ihan sama! Raivostuttavaa!Toinen asia mikä on pyöriny mielessäni, on siskoni. Hekin aloittavat ensi vuonna yrittämisen ja heillä on jo tutkittu että se tulee olemaan hankalaa. Luultavasti he joutuvat aloittamaan aika pian lapsettomuus-hoidot yms. Nyt onkin paha mieli jo valmiiksi siitä, että mitä jos tulenkin ennen siskoani raskaaksi? Hän on ollut valmis äidiksi jo aikoja sitten, kun taas minulle vauvakuume on tullut vasta viime vuosina. Kuinka epäreilua tämä voi olla?! Mitä te tekisitte minun sijassani, jos tulisinkin ennen siskoani raskaaksi? Pysyisinkö hiljaa onnestani? Olemme erittäin läheisiä siskoni kanssa, ja tiedän että hänkin on itkenyt lapsen saamisesta jo monta kertaa.
