Ä
"äitsy"
Vieras
Kirjoitampa nyt vaikken oikeastaan tiedä mitä hyötyä tästä varsinaisesti on..
Havahduin vaan äskön kun luin kirjoituksia täällä. Oikein kylmät väreet kävi läpi kun tajusin, että olen joskus elänyt ihan "tavallista"elämää. Enkä todellakaan nyt tarkoita vähätellä kenenkään huolia (tällä on usein ihan tosi isoja ongelmia ihmisillä joita en kaipaa). Muistin vaan kuinka olen itsekkin joskus ehtinyt murehtia mitä laitan ruoaksi tai mikä on kun minulle ei sovi mitkään hormooniehkäisyt tms.. Oikein itku pirahti kun tajusin että tuollaista elämän kuuluisikin olla! Miten ihanaa on kun asiat on sillä tolalla, että murhetta tuottaa riidat miehen kanssa tai tympeän väriset sohvatyynyt. Oikeasti haluan takaisin ne ajat!
Yli vuoden olen elänyt hirveässä huolessa lapsen terveyden vuoksi. Elämä ollut yhtä valvomista, sairaalaa, ambulansseja, kipua... helvettiä suoraan sanottuna. En oikeen enää edes muista miltä normaali elämä tuntuu.
Välillä kun katselen ja kuuntelen muita ihmisiä tuntuu kuin he olisivat eri planeetalta. Joistain ihmisistä tosin huomaa, että ovat myös joutuneet elämään kovia aikoja, yhteys löytyy jotenkin helpommin. Niitä näitä en jaksaisi enää paljoa rupatella ihmisten kanssa, kun olen niin irtautunut "tavallisista" arjen asioista. Esim. joku miettii mikä olisi hyvä pesuaine uudelle paidalle niin minä mietin kuka kävisi pesemässä meidän pyykit kun olemme kokoajan sairaalassa.
En katso todellakaan pahalla ihmisiä, enkä lue täällä kirjoituksia miettien "voi miten vähäpätöisiä ongelmia" sillä kaikelle on aikansa ja elämänvaiheensa.
Mietin vain saankohan koskaan enää olla niin kuin ennen ja voi kun olisin osannut "nauttia" pienemmistä ongelmistani silloin.
Että tälläinen vuodatus..
Havahduin vaan äskön kun luin kirjoituksia täällä. Oikein kylmät väreet kävi läpi kun tajusin, että olen joskus elänyt ihan "tavallista"elämää. Enkä todellakaan nyt tarkoita vähätellä kenenkään huolia (tällä on usein ihan tosi isoja ongelmia ihmisillä joita en kaipaa). Muistin vaan kuinka olen itsekkin joskus ehtinyt murehtia mitä laitan ruoaksi tai mikä on kun minulle ei sovi mitkään hormooniehkäisyt tms.. Oikein itku pirahti kun tajusin että tuollaista elämän kuuluisikin olla! Miten ihanaa on kun asiat on sillä tolalla, että murhetta tuottaa riidat miehen kanssa tai tympeän väriset sohvatyynyt. Oikeasti haluan takaisin ne ajat!
Yli vuoden olen elänyt hirveässä huolessa lapsen terveyden vuoksi. Elämä ollut yhtä valvomista, sairaalaa, ambulansseja, kipua... helvettiä suoraan sanottuna. En oikeen enää edes muista miltä normaali elämä tuntuu.
Välillä kun katselen ja kuuntelen muita ihmisiä tuntuu kuin he olisivat eri planeetalta. Joistain ihmisistä tosin huomaa, että ovat myös joutuneet elämään kovia aikoja, yhteys löytyy jotenkin helpommin. Niitä näitä en jaksaisi enää paljoa rupatella ihmisten kanssa, kun olen niin irtautunut "tavallisista" arjen asioista. Esim. joku miettii mikä olisi hyvä pesuaine uudelle paidalle niin minä mietin kuka kävisi pesemässä meidän pyykit kun olemme kokoajan sairaalassa.
En katso todellakaan pahalla ihmisiä, enkä lue täällä kirjoituksia miettien "voi miten vähäpätöisiä ongelmia" sillä kaikelle on aikansa ja elämänvaiheensa.
Mietin vain saankohan koskaan enää olla niin kuin ennen ja voi kun olisin osannut "nauttia" pienemmistä ongelmistani silloin.
Että tälläinen vuodatus..
