P
Pettymys
Vieras
On lapsellinen olo. En ole materialisti tai osta lahjoja siinä toivossa, että saisin jotain itsellenikin. Mutta tiedättekö sen tunteen kun ei saa mitään syntymäpäivänä, jouluna tms? Sen yksinäisen pettymyksen, mitä ei tavallaan saisi tuntea, koska se on lapsellista ja tyhmää?
Noh, mä olen vuosia nieleskellyt näitä harmituksia. Entinen mies ei tuonut edes kukkia hääpäivänä ja syynä se, että ajatteli mun odottavan niitä, joten ei olisi ollut mikään yllätys. En saanut muulloinkaan. Joululahjan unohti minun osaltani ja syntymäpäivää ei yleensä muistanut lainkaan. Sen jälkeen pitkään yksin ollessa ja suvun kanssa joulua viettäessä tunsi naurettavaa ulkopuolisuutta ja yksinäisyyttä samasta tyhmästä syystä.
Viime vuonna sain nykyiseltä mieheltäni sormuksen. Hieno juttu, mutta pari kk myöhemmin selvisi, että sormusta on käyttänyt minua ennen mieheni exä useamman vuoden. Sormus ei siis ollut minulle hankittu vaikka mies vakuuttikin sen olevan nyt vain ja ainoastaan minun. Pidin sitä toiset pari kk ja ilmoitin, että en vaan pysty. Myy ja hanki joskus jotain mikä on ihan vaan mulle.
Syntymäpäivänä unohti. Muistaessaan asian antoi oman surffilautansa mulle lahjaksi. Hieno ele, kallis lahja, mut en edelleenkään koe, että se on minun, vaikka kiitollinen siitä olenkin. Ei mulla omaa aiemmin ollutkaan vaan juuri ks. lautaa käyttelin.
Nyt oli vuosipäivä. Ostin miehelleni Kalevala korun, joka kuvastaa kovasti häntä. Käytiin syömässä ja oli tosi mukavaa. Lahjaa en saanut. Yritin olla näyttämättä pettymystä kun en mä vihainen ole, en ostanut lahjaa saadakseni jotain, mutta näköjään silti odotin jotain.
Mies tivasi mikä on ja lopulta kerroin näistä tunteista mitä yllä kirjoitin. Hän on todella pahoillaan ja sanoi, että ei enää unohda tällaisia. Rahatilanne on nyt surkea kun meillä on taloremppa menossa, johon menee kaikki ja veihän hän minut syömään. Mutta tiedättekö kun mulle riittäisi vaikka 3 euron Gerbera.
Tää pettymys on vaan jotain niin inhottavaa, kun en odottanut tuntevani tällaista. Kaverit tiesi mun hankkineen lahjan ja nyt en edes halua sanoa kenellekään, että mä en saanut edes kukkaa.
Mä en edes sekuntia epäile, että mies ei minua rakastaisi, kyllä se katse ja arjen teot sen todistaa. Enkä halua olla näin lapsellinen, mutta miksi tuntuu näin surulliselta silti? Ja tiedättekö kun en halua, että mulle ostetaan mitään, koska odotan tai haluan vaan toivoisin sen toisen osaavan sen verran ajatella ja haluta ihan itse muistaa. Me ei olla mitään ihan nuorisoa ja molemmilla on 10 vuoden suhdehistoria taustalla sekä tässäkin nyt eletty jo aikamme, mutta ääh. Onko tää siis ihan tyypillistä ja olenko nyt vaan naurettavan lapsellinen ja vaativa?
Noh, mä olen vuosia nieleskellyt näitä harmituksia. Entinen mies ei tuonut edes kukkia hääpäivänä ja syynä se, että ajatteli mun odottavan niitä, joten ei olisi ollut mikään yllätys. En saanut muulloinkaan. Joululahjan unohti minun osaltani ja syntymäpäivää ei yleensä muistanut lainkaan. Sen jälkeen pitkään yksin ollessa ja suvun kanssa joulua viettäessä tunsi naurettavaa ulkopuolisuutta ja yksinäisyyttä samasta tyhmästä syystä.
Viime vuonna sain nykyiseltä mieheltäni sormuksen. Hieno juttu, mutta pari kk myöhemmin selvisi, että sormusta on käyttänyt minua ennen mieheni exä useamman vuoden. Sormus ei siis ollut minulle hankittu vaikka mies vakuuttikin sen olevan nyt vain ja ainoastaan minun. Pidin sitä toiset pari kk ja ilmoitin, että en vaan pysty. Myy ja hanki joskus jotain mikä on ihan vaan mulle.
Syntymäpäivänä unohti. Muistaessaan asian antoi oman surffilautansa mulle lahjaksi. Hieno ele, kallis lahja, mut en edelleenkään koe, että se on minun, vaikka kiitollinen siitä olenkin. Ei mulla omaa aiemmin ollutkaan vaan juuri ks. lautaa käyttelin.
Nyt oli vuosipäivä. Ostin miehelleni Kalevala korun, joka kuvastaa kovasti häntä. Käytiin syömässä ja oli tosi mukavaa. Lahjaa en saanut. Yritin olla näyttämättä pettymystä kun en mä vihainen ole, en ostanut lahjaa saadakseni jotain, mutta näköjään silti odotin jotain.
Mies tivasi mikä on ja lopulta kerroin näistä tunteista mitä yllä kirjoitin. Hän on todella pahoillaan ja sanoi, että ei enää unohda tällaisia. Rahatilanne on nyt surkea kun meillä on taloremppa menossa, johon menee kaikki ja veihän hän minut syömään. Mutta tiedättekö kun mulle riittäisi vaikka 3 euron Gerbera.
Tää pettymys on vaan jotain niin inhottavaa, kun en odottanut tuntevani tällaista. Kaverit tiesi mun hankkineen lahjan ja nyt en edes halua sanoa kenellekään, että mä en saanut edes kukkaa.
Mä en edes sekuntia epäile, että mies ei minua rakastaisi, kyllä se katse ja arjen teot sen todistaa. Enkä halua olla näin lapsellinen, mutta miksi tuntuu näin surulliselta silti? Ja tiedättekö kun en halua, että mulle ostetaan mitään, koska odotan tai haluan vaan toivoisin sen toisen osaavan sen verran ajatella ja haluta ihan itse muistaa. Me ei olla mitään ihan nuorisoa ja molemmilla on 10 vuoden suhdehistoria taustalla sekä tässäkin nyt eletty jo aikamme, mutta ääh. Onko tää siis ihan tyypillistä ja olenko nyt vaan naurettavan lapsellinen ja vaativa?
ja pistävät pahalaiset vielä synttäriaamuna muistutuksen perään 
.
. Miehen mielestä "on miehen tehtävä muistaa merkkipäivinä, ei naisen..."