Yhdessä vai erossa! Auttakaa!

[Only the lonely?]

Onko oikein olla parisuhteessa vain siksi että toinen puolisoista on vain niin hyvä?

Tarkoitan hyvä isänä ja hyvä miehenä, kiltti ja tunnollinen? En koe olevani onnellinen, tai rakastavani miestä sillä tavalla kuin kuuluisi, rakastan tietenkin mutten mitenkään palavasti tms.
Rakastan häntä kuin ihmistä jonka kanssa on elänyt useita vuosia. Kuitenkin hän ei tyydytä minua henkisellä tasolla, jollakin osin ehkä hiukan. Emme harrasta seksiä, koska en halua miestäni. Minulta löytyy haluja muttei omaa miestäni kohtaan, en siis halua juuri häntä.

Toisinaan tunnen olevani onnellinen, kuitenkin meidän erilaisuutemme ovat niin suurella yhteentörmäyskurssilla että se on niin ohimenevää.

En koe tulevani kuulleeksi vaikka yritän ja yritän. Lisäksi todella suuresta kriisistä minut on ""jätetty selviytymään yksin"". En saa henkistä tukea vaikka puhuisin asian miltä kantilta tahansa.

Olen pettänyt. Ja mikä pahinta, nykyään se ei oikeastaan tunnu enää missään. Pääsen vain hetkeksi pakoon.

Kuitenkin meillä on hyvä arki, mutta kuitenkin ajatus erosta käy mielessäni päivittäin. Joskus huomaan ajattelevani tulevaisuutta yksin.

Onko oikein olla suhteessa johon jää pitkälti vain toisen takia, ettei toiselle tulisi paha mieli, tai jos kumppani on vain yksinkertaisesti aivan ihana ""puolisona""? Tarkoitan tällä että on luotettava, tasainen, on kotona lasten kanssa eikä juokse reissuillaan.

Tästä saa varmasti ihan hirvittävän kuvan, on meilläkin ihan ok. hetkiä, mutten voisi ikinä kuvitella olevani tälläisessä suhteessa seuraavaa kymmentä vuotta. Kuitenkin ajatus erostakin ahdistaa.

Tarvitsisin kipeästi tilaa, mutta tuntuu että lapsemme takia esim. asumusero olisi mahdoton. Vaikka isä ja lapsi näkisivätkin päivittäin, silti. Haaveilen omasta kodista, omasta elämästä ja yksinolosta jatkuvasti, kuitenkin mietin että onko minusta siihen. Ehkä siinä osasyy miksen ole jo lähtenyt.

Olen hukassa täysin. Tarvitsisin pitkän tutkimusmatkan itseeni mutten kuitenkaan uskalla ottaa sitä ensimmäistä askelta, jotta säästäisin muut mielipahalta ja pahoilta tunteilta.

Osaako joku selkeyttää minun ajatuksia ja/tai ehdottaa jatkoa? Tarvitsen mielipiteitänne!

 

[mies]

Joo, sun taudinkuva on aivan selkeä. Sinä et näe etkä osaa arvostaa sitä hyvää mitä teillä on. Sinä vain ajattelet, että MINÄ en ole onnellinen, ja MINÄ en saa tukea. Ja mitä kaikkea muuta keksitkin, että saisit oikeutuksen ajatuksillesi.

Oikeastaan tekisit miehelle palveluksen, jos eroaisit, niin hänkin voisi kokea vielä miltä tuntuu elää ihmisen kanssa joka antaa hellyyttä ja rakastaa, on luotettava, eikä petä. Hän voisi elää tasapainoisen naisen kanssa onnellisena ja mahdollisesti myös saisit tapaamisoikeuden lapseesi vaikka joka toinen viikko, kunnasta voisit saada toimeentulotukea elatusmaksuihin ja turvakodista paikan, kun seuraava miehesi raahaa sinut tukasta kammariin ja vetää lättyyn. Voit alkaa itsekin ryypätä ja lapsen tapaamisesta ei tule mitään.

He..tin pässi aikuistu ja tajua mitä olet menettämässä, hae apua.

 

[Inhorealisti]

Jos yhtään lohduttaa, niin sinulla tuntuu näinä aikoina olevat paljon kanssasisaria. Kaikki on saavutettu ja elämä ei enää tunnukaan miltään. Tai tuntuu hetkellisesti, toisen miehen sylissä.

Turhaa sinä miestäsi säälit. On aivan sinun oman mielikuvituksesi tuotetta, että miehesi olisi onnellinen, kun hänen petturivaimonsa jatkaa suhdetta pelkästä säälistä. Vai toivoisitko sinä sellaista itsellesi?

 

[Guest]

Ymmärrän sinua joissakin kohdin. Itselläni tuli myös vastaavia tuntemuksia liitossani ja aloin miettimään kantaako liitto läpi elämän.

Olimme vuosia yhdessä exän kanssa. Jossain vaiheessa huomasin, että olimme kliseisesti kasvaneet eri suuntiin. Tai oikeastaan, minä olin kasvanut, mies oli jämähtänyt siihen samaan, mitä oli tehnyt koko ikänsä. Maailmaan ei mahtunut muuta kuin hänen harrastuksensa (oli puoliammattilainen ja kilpakausina kierteli ympäri maailmaa). Kun oma ura oli ohi, alkoi hän valmentamaan muita.

Mietin eroani yli vuoden ja tässä tulee se iso ero ja mielestäni virhe sinun kohdallasi; en kertaakaan edes suudellut ketään toista, saati että olisin pettänyt. Mielestäni omat tunteet ja tuntemukset mahdolliseen eroon liittyen on helpompi käsitellä, kun mielessä ei pyöri muut miehet sotkemassa ajatuksia ja tunteita sitä omaa miestä kohtaan.

 

[?]

Vaikka kuinka naisena haluaisin kenties enemmän kallistua ""naisen puolelle"" niin nyt en voi. Kirjoituksestasi paistaa suuri itsekkyys. Ei niin, että puolisosi olisi virheetön ja asennemuutos täytyisi tapahtua vain sinussa MUTTA...

Kuten edelliset kirjoittivat niin koitahan nähdä se, mitä sinulla on. Sen verran on itsellänikin (vaihtelevia) avioliittovuosia takana, että voin sanoa: TOISTA VOI OPPIA RAKASTAMAAN JA HALUAMAAN UUDESTAAN. Kyllästymisiä tulee ja myös aikoja, jolloin tuntuu, ettei suhteessa kenenkään tarpeet tyydyty mutta niin ei todellakaan tarvitse jatkua pitkään, jos asialle yhdessä avoimesti yritetään tehdä jotain. Tosin yhden ratkaisevan virheen olet jo tehnyt: pettänyt. Se tekee lähtemättömän arven suhteeseen, kerroit siitä koskaan tai et.

Alapahan epäitsekkäästi tekemään miehellesi mukavia asioita vaikka oma sydän sanoisi toisin: hellit, puhut kauniita asioita, ajattelet hänen hyviä puoliaan, keksit teille yhteistä tekemistä. Hän ja omat tunteesi vastaavat tähän aivan varmasti. Parisuhteessa voi kokea vapautta siinä missä yksin ollen. (Mikäli et sitten vapaudenkaipuullasi tarkoita kenen tahansa sängyssä peuhaamista) Unohda oma napa ja ala rakastaa!

 

[You're not the only one]

Vaikka muut ovatkin jollakin tavalla teilanneet viestisi, niin minun on kerrottava, että tunnistin oman tilanteeni joltain osin tarinastasi. Ero on siinä, että olen tuore aviovaimo, mikä puolestaan tekee asiasta vielä kamalampaa. Olemme kasvaneet yhdessä jo 10 vuotta ja ajatus avioliitosta tuntui oikealta. Haluaisin päästä samaan tilanteeseen kuin sinä eli perustaa perheen ja rakentaa yhteistä elämää. Mies puolestaan tuntuu elävän ihan toista elämänvaihetta, emmekä tunnu kohtaavan toisiamme henkisesti oikein missään kohtaa. Elän ihmisistä ja henkisestä kontaktista, joten tunnen, että en pääse ollenkaan niin lähelle miestäni, kuin oikeasti voisin. Mieheni on kaikin puolin ihana ja rakastettava, en vain ymmärrä miksi tunnen, että tulevaisuutta on niin vaikea rakentaa yhdessä. Ajatukset ajavat toiseen suuntaan ja huomaan, että alan nähdä elämää avioliiton ulkopuolellakin, vaikka tietyllä tavalla sokeana rakkaudesta olen kulkenut kaikki nämä vuodet.

Ihmiset antavat periksi liian helposti tänä päivänä, joten älä itsekään luovuta. Tee asioita, joista nautit ja saat energiaa. Löydä itsesi ja vahvuutesi vaikka silloin, kun olet ystäviesi seurassa ja pohdi, miksi tunnet niin juuri siinä seurassa? Miten voisit saada samoja onnen tunteita oman miehesi kanssa? Koita kamppailla sitkeästi ristiriitaisia tunteita vastaan ja erota oikeat tunteet hetkellisistä fiiliksistä.

Ymmärrän sinua jostain syystä ja rohkaisisin vain sitkeästi kohtaamaan asiat, eikä jättämään miestäsi vain siksi, että tunnet itse olevasi hukassa. On vaikea rakastaa aidosti, jos itsekään ei voi hyvin. Onnea ja voimia matkaan!

 

[Hilla]

Niin hirvittävältä kuin minukin on myöntää, tunnen juuri samoin kuin sinäkin, olen täysin ontto sisältäni, ja tunnen hirvittäviä omantunnon tuskia. Olen itse tuominnut pettäjät alimpaan helvettiin aikaisemmin ja moralisoinut perheensä jättäjiä suureen ääneen, mutta... Tuntuu siltä, että minusta ei ole jäljellä kuin kuoret, hengitän mutta en näe värejä ympärilläni, en nauti mistään. Pahimmat haavat olen saanut sen takia, että en saa henkistä yhteyttä mieheeni, haluaisin keskustella hänen kanssaan kaikesta mahdollisesta, mutta keskustelut pyörivät vain hänen elämänsä ja harrastuksiensa yms, ympärillä. Hän on hyvä isä ja turvallinen aviomies, ja tunnen syyllisyyttä siitä, että en ole koskaan rakastanut häntä, niin kuin naisen kuuluisi mietään rakastaa..

En ole pettänyt häntä, mutta rakasteleminen hänen kanssaan on minulle pakkopullaa, jonka toivon vain olevan nopeasti ohi.. Haluja minullakin on, mutta olen aivan lukossa kun hän koskee minuun. Kaipaisin hellyyttä, juttelua, unelmien jakamista, mutta aina kun lähestyn häntä hän haluaa seksiä, joten olen lopettanut nämäkin viritelmät..

Toivon jopa, että hän pettäisi minua, että saisin syyn jättää hänet, en pelkää yksinäisyyttä, pelkään lapsieni katkeroitumista, sillä he jumaloivat isäänsä.

En itse uskonut koskaan, että voin tuntea joskus näin. Tuntuu että vain jotenkin ajauduin naimisiin, vaimoksi, äidiksi ja vain valitsin väärän miehen.

 

[Yksin]

Siinä vaiheessa kun oot yksin, ja oikeasti Tosi yksin, tajuat mitä olet menettänyt. Sellaisia ihmisiä joiden kanssa pystyt asumaan vuosikausia saman katon alla, ei välttämättä ole kovin paljon. Intohimon puutteeseen voit vaikuttaa itsekin, älä sysää kaikkea vastuuta miehesi päälle.

 

[Joskus näinkin]

Minulla oli aikaisemmin samanlainen tilanne, täsmälleen samanlaiset tuntemukset: täydellinen mies - ja kuitenkin tuntui kuin olisi yrittänyt elää parisuhdetta veljensä kanssa.

Oma mieheni oli/on kuin unelma, mutta minä voin silti siinä suhteessa pahoin. Halusin jotain, enkä itsekään oikein tiennyt mitä. Ja ajattelin aivan kuin sinä: tämä mies on niin hyvä tyyppi ja sopiva ja kaikinpuolin elämänkumppaniksi tehty. MUTTA: asiat muuttuu, ihmiset muuttuu, elämä muuttuu. Ja vaikka kuinka täällä naiset väittää, että sinun pitäisi unohtaa tunteesi ja toiveesi ja alkaa keskittyä mieheesi niin en todellakaan ole samaa mieltä!

Et voi tehdä ketään onnelliseksi, jos itse olet onneton. Kannattaa tietenkin ensin yrittää löytää itsensä samalla kun on miehensä kanssa, mutta jos se ei onnistu niin on aika mennä elämässä eteenpäin. Jos kuvioissa on lapsia niin täytyy tosiaan tuntea tehneensä kaikkensa, että voi hyvällä omallatunnolla siirtyä eteenpäin.

Vanhempani ovat edelleen yhdessä, mutta olen niitä lapsia, jotka on koko elämänsä toivonut heidän eroa vaikka kaikki oli päällisin puolin hyvin. Äitini ei vaan ollut onnellinen. Joten kaikki naiset jotka täällä mussuttaa perheen jumalaisesta voimasta: onnelliset vanhemmat ovat tärkeämmät kuin se perheyhteisö.

 

[Joskus näinkin]

Ja tärkein pointti unohtui: en ole enää tämän ihanan miehen kanssa, ja voin hyvällä omalla tunnolla sanoa, että en ole ikinä ollut näin onnellinen. Toisaalta, meillä ei ollut lapsia kuvioissa.

On ihanaa elää vihdoinkin sellaista elämää mistä on haaveillut. Ja olemme erittäin hyviä ystäviä nyt miehen kanssa, on paljon miellyttävämpää olla hänen kanssaan tekemisissä nyt kun saa olla platonisessa suhteessa häneen.

 

[Sanna]

Onko sulla tylsää? Pitäiskö sun keksiä joku harrastus? Jos on aikaa keksiä itselleen tauteja tyyliin hiivasyndrooma tai on aikaa murehtia suhdettaan tohon tyyliin, ei oo kaikki ihan kotona, sen oon kokemuksesta huomannut. Jotain sulta puuttuu, mutta uusi mies se ei ole.

Jos sulla on aikaa pohtia ja murehtia tollasta ni sulla on liikaa aikaa. Tee jotain mielekästä. Sun suhde kuulostaa tosi hyvälle. Ei himo toiseen eikä suhteen loisto pysy yllä ilman työtä ja panosta. Sinä et panosta suhteeseenne. Sinä kaipaat jotain jännää säpinää. Miehesi ei ole mikään ohjelmatoimisto, voit kehittää tekemistä itsekin. Olet itse vastuussa onnestasi, miehesi on vain henkilö, joka jakaa elämänsä kanssasi. Ei uusi mies muuttaisi mitään kuin vähäksi aikaa.

Sä oikeesti kuulostat aika itsekkäälle akalle. Eli ehkä on parempi että eroatte. Ainakin miehelle se olisi helpotus. Hän olisi vapaa etsimään aikuista naista joka ymmärtää ettei suhde pysy hyvänä ilman työtä ja suhteeseen panostamista. Ja erossa sitten jätät lapset miehelle. Hän vaikuttaa sinua paremmalle vanhempana.

 

[NN]

Joo, tätä tuntuu olevan liikkeellä. Ovatkohan nämä niitä samoja naisia, jotka saavat raivarin, jos ukko katsoo muita naisia kadulla/netissä/telkkarissa/pornoleffoissa/seksimessuilla... Käy kaverien kanssa ulkona. ... Nämä naiset saavat ukon käyttäytymään niin kuin haluavat tai ainakin teeskentelemään sellaista. Ja sitten kitistään kun ei ole keskusteluyhteyttä, ei kiihota ja on tylsää, ei tyydytetä henkisesti, ei fyysisesti, mies ei ole haluttava.

Naiset eivät ole tyytyväisiä itseensäkään, joka sentään on ykkösjuttu, että voi olla elämään tyytyväinen yleensä ja parisuhteessa.

 

[Jenni]

Sulla on useita vaihtoehtoja a) anna ajan kulua ja tunteittesi kypsyä joko eroon tai yhdessäolon suuntaan b) ota kissa pöydälle ja tuo ilmi miehellesi, että olet todella tyytymätön ja myös itse hukassa koko parisuhteenne olemassaolon järkevyydestä c) ota asumusero d) tee joku muu ratkaisu. Jatkatpa sitten itseksesi pohdiskelua tai teetpä jonkun valinnan, niin tekemättä jättäminenkin on valinta.

Olen ollut itse täsmälleen samassa tilanteessa. Tunteet kuolivat, romantiikka kuollut, arki ja taloudellinen tilanne sekä yhteiset kaverit pitivät yhdessä. Jatkaako ihan hyvää elämää vai tehdäkö jotain radikaalia? Kirjoitin kirjeen miehelle sydänverta tihkuen, annoin sen miehelle, otin muutamaksi kuukaudeksi asumuseron, terapiaa miehen kanssa, takaisin yhteen, lopullinen ero.

Omalla kohdallani negatiivinen asenne oli ollut pitkään kuvioissa, mutta elämäntilanne oli niin hektinen, etten jaksanut ajatella realistisesti eroa. Vasta kun työelämässä jne alkoi rauhoittua jaksoin ajatella eroa ja voimat riittivät irtirepäisyyn.

Uskon, että minun tapauksessani minä ja ex emme alunperinkään olleet toisillemme oikeat. Kavereina tai työkavereina olisimme olleet parhaat toisillemme. Parisuhdetta pitää hoitaa, pitää keskustella ettei pääse erkaantumaan toisesta ja antaa aikaa asioille.

 

[Hohhoijaa!]

Täällä on taas palsta täynnä näitä 50-luvulle jääneitä muijia joiden mielestä naisen pitää olla parisuhteessa jos siitä pois haluaa, niin sitten on jonkinsortin vajaaälyinen, itsekäs tai hirvee lortto.

Hei, haloo, onko siinä parisuhteessa pakko jumittaa jos se ei YRITTÄMISENKÄÄN (niin kun ap sanoi tehneensä) jälkeen toimi?! Mitähäh?!

Miehet ei ikinä oo tällasia, ne on parisuhteessa jos siitä saatava hyöty ylittää ""kustannukset"". Samaa kannattais naistenkin ajatella, eikä vaan aina lässyttää jotain käsittämätöntä paskaa miehelle ja parisuhteelle itsensä uhraamisesta.

 

[Selina]

Nimim. Yksin kirjoittaa, että mitä se sitten on kun on oikeasti Tosi yksin. Mitä vikaa on siinä, että on yksin? Ihmisellä on parasta mahdollista seuraa silloin, kun hän on yksin. Jos näin ei ole, ei ole hyvä olla toisenkaan kanssa. Ei yksinoloa tarvitse pelätä.

Se on tietysti toinen juttu, että ainahan sitä haikailee jonkin perään, jonka on menettänyt, vaikka päätös on ollutkin kaikin puolin hyvä. Tällaiset haikailut menevät kyllä nopeasti ohi.

 

[Kati]

""Miehet ei ikinä oo tällasia, ne on parisuhteessa jos siitä saatava hyöty ylittää ""kustannukset"".

Tämähän nyt ei alkuunkaan pidä paikkaansa. Miehet just ei melkein ikinä hae avioeroa, vaikka olisi suhde millainen. He vain siirtävät painopistettä pois parisuhteesta ottamalla salarakkaan tai alkamalla työ- tai harrastusnarkomaaneiksi tai hukkumalla viinaan.

 

[Sanna]

Ei parisuhteessa pidä itseään uhrata. Mutta ei se rakkaus mihinkään katoa, jos TAHTOO rakastaa. Sitähän avioliittovalassakin kysytään, tahtoa rakastaa. Ap on lakannut tahtomasta rakastaa miestään.

Ja kyllä mä miehillekin antaisin samat ohjeet. Kuin annoin ap:lle. Tietty ihan oma asia miten paljon arvostaa pitkää parisuhdetta ja ehjää kotia lapsille.

Mutta jos ei millään toimi niin sitten lienee paras erota. Minusta kuitenkin se, joka suhteesta lähtee vaan siksi kun ei oo kivaa ja säpinää ei riitä, saa lähteä ihan yksin etsimään sitä onneaan. Hänen kuuluu olla se, joka hankkii oman asunnon ja muuttaa siihen yksin. Puoliso ja lapset saavat jäädä omaan KOTIIN asumaan.

 

[Kat]

Mistä luinkaan, että ennen avioliittoa naiset valittavat, että ""elämässäni ei ole miestä"". Ja avioliitossa, että ""miehessäni ei ole elämää"". Missähän on vika ...

 

[Pohtija]

Voiko valita ketä rakastaa?!?! Tuohon aina löytyy puolesta ja vastaan.
Jotkin asiantuntijat on sitä mieltä, että voi itse valita rakastaa puolisoaan aina ja iänkaikkisesti.
Saman pitäisi sitten varmaan olla että voi myös valita olla rakastamatta puolisoaan.....
Voiko tuosta tehdä johtopäätöksen, että tässä tapauksessa ""only the lonely"" on valinnut olla rakastamatta miestään?? Koska ei tunne rakastavansa. Ja nyt vain vääntäisi nappulan asentoon ""valitsen rakastamisen"" ja kaikki olisi ok....

Hei haloo!!!
Minä olen kyllä sitä mieltä, että rakkautta ei voi kytkeä pelkästä päätöksestä päälle tai päältä pois. Vaan uskon, että se on hyvin pitkälle tahdosta riippumaton asia.
On vain eri asia, mitä ajattelee sen rakastamisen pitävän sisällään ja että toteutuuko ne asiat siinä omassa parisuhteessa.
Jos hymy ja aamukahvi yhdessä on sitä suurta rakkautta omasta mielestään ja näin on tosi elämässäkin, niin sittenhän tällä henkilöllä on kaikki hyvin.
Mutta jos rakastaminen on pitkiä keskustelutuokioita, yhteisiä harrastuksia, kiihkeitä öitä... Ja näitä ei sitten olekkaan siinä tosi elämässä. Voisin sanoa, että silloin tämä hekilö ei ole onnellinen.

 

[anne]

Yksin olemisessa ei tosiaankaan ole mitään kamalaa, päinvastoin, kaipaan entisiä sinkkuvuosiani jolloin sai tehdä mitä lystää ja elää omaan tapaansa juuri niinkuin haluaa.

 

[sanna]

Jos oikeasti rakastaa, niin ei se mihinkään lopu jos vaan tahtoa riittää. Rakastumisen kohdetta ei voi valita mutta rakkaus ei lopu jos niin tahtoo.

Ap on valinnut lopettaa rakastamisen, ei tietoisesti mutta kuitenkin. Hän kaipaa muutosta ja on ""keksinyt"" että suhde on se, joka hänen elämässään mättää. Ihminen haluaa helppoja vaitoehtoja. Elämäänsä ei tarvitse tarkastella sen kummemmin, kun vaan päättää, että kaikki ois hyvin jos tää suhde ei vaan mättäis. Kun ap eroaa, hän huomaa olevansa edelleen yhtä tyhjä kuin ennenkin.

 

[elli]

<<""Ihmiset ei ikinä oo tällasia, ne on parisuhteessa jos siitä saatava hyöty ylittää ""kustannukset"".

tämä todellakin on valitettavasti 2000-luvun ajattelua. Ja 1950-luvulla ... ehkä uskottiin pysyvyyteen enemmän, että tulee hyviä ja huonoja aikoja, mutta kun on luvattu yhdessä olla, niin yritetään.

Ja sama ""kaikki mulle heti"" vaivaa yhtä lailla miehiä kuin naisiakin.

Sitten kun on ollut 10 vuotta sinkkuja, ja ei löydä ketään, joka sietäsi itseä enää saman katon alla ... niin on vähän surullinen ja yksinäinen olo näin viikonloppuisin. Kukaan ei ole oikeasti kiinnotunut minusta ja tekemistäni pätkääkään. Seksiähän sitä kylllä saa, se ei ole ongelma.... mutta se ei ole ongelma sitenkään, että se ei ole sitä mitä tarvitsisin.

Niin. Apua? Mutta kukaan ei auta eikä kuule. Olen ja tulen olemaan yksin.

 

[Siina]

Minun suhteeni alkoi menemään alamäkeä sitä mukaan, kun kumppani ei ollut oikeasti kiinnostunut minun tekemisistäni ja mikä minä olen sisimmässäni.
Paljon puhuu vain omista jutuista ja mitä on tehnyt päivän mittaan ja aikoo tehdä. Jos yritän väliin kertoa jotain omasta päivästä--niin puhuu päälle tai väheksyy minun asioitani. Koskaan ei ole kysellyt menneisyydestäni, ei ole ollut kiinostunut lapsuudestani tai mistään muustakaan. Kolme vuotta ehdimme seurustella ennenkuin hänelle selvisi mikä on mieliharrastukseni !

Kuitenkin pystymme elämään riitelemättä ja mies on kunnollinen. Jotain kuitenkin puuttuu ja paljon. Se on nyt 3,5 vuoden seurustelun jälkeen selvinnyt---henkinen yhteys. Miehen itsekkyys myös on alkanut pänniä todella.

Onneksi voin lopettaa tämän farssin kenenkään muun kärsimättä.

 

[Annastiina]

Tuntui kuin olisin lukenut omaa tarinaani.
Päätin heti vastata sinulle luettuani tämän.
Edes lukematta muitten viestejä, tiedän että siellä
kuitenkin on joukossa kaikenlaista.
Minä päädyin eroon, laitettiin ero vireille parisen
viikkoo sitten. Kyllä minua siltikin ahdistaa, koska
tunnen huonoa omaatuntoa etten enää jaksanut.
Tunnen olevani vastuussa erosta vaikkei niin olekaan.
Olen itkenyt ja yrittänyt löytää selitystä avioliittomme
kariutumiselle.
Tämä kirjoituskin on varmaan sekava koska ajatuksetkin on.
Joskus on vaan pakko erota ja yrittää jatkaa ominpäin
elämää. Uskon ja toivon että minun tapauksessani
tämä oli oikea päätös.
En voi ja osaa neuvoa muuta kuin tee niinkuin sydän sanoo.
Ei niinkuin järki.
Ajankanssa sydän sanoo sinulle onko vielä toivoa vai ei.

Minäkin tunsion olevani yksin henkisesti, ja jouduin
yhden kriisin kanssa yksin painimaan. Olin shokissa,
mutta sitten petin miestäni ...ei varmaan viisasta
mutta kuten sanoit ei se sitten enää tuntunut miltään.
En kuitenkaan halunnut olla vaimo joka pettää.
Tiesin siitä että ainut minun ratkaisuni oli erota.
Voimia sinulle ajatustesi ja tuntemustesi kanssa.
Usko parempaan huomiseen ja muista teet mitä
tahansa...asioilla on aina taipumus kääntyä
hyväksi. Meillä on vain yksi elämä, eletään se niin
että voimme hymyillä joka päivä ja olla sinut itsemme kanssa.

 

[Anne]

Todella tyhmää akoitella, ethän kuitenkaan
tunne tätä kirjoittajaa.
Hänellä on oikeasti hätä ja täällä vaan suurin osa
ihmisistä teilaa ja tuomitsee.
Jo raamatussakin sanotaan että kuka meistä on
synnitön se heuttäköön kiven......tai jotenkin noin.
Kyllä meillä on jokaisessa virheet, ei kannata heti
haukkua.
Mistä me tiedämme mihin kriisiin mies hänet jätti.
Itselläkin oli samanlainen tilanne ja sitä että minut
jä'tettiin yksin pahimmalla hetkellä...en vaan unohda
koskaan.
Ei minullakaan ole liikaa aikaa, mutta kyllä sitä ehtii
pohtia silti.
En ymmärrä ihmisiä jotka ei keskity toisen auttamiseen
vaan kirjoittelevat heti ""höpöhöpö"" juttuja ja
keskittyvät teilaamiseen. MIKSI?????