K
kuuppakaappi
Vieras
Meillä on miehen kanssa suhteemme aivan solmussa, ollut jo pitkään. Meillä on lapset 10- ja 7-v. Yhdessä olemme olleet kaikkiaan 16 vuotta. Kaikki alkoi 7 vuotta sitten, kun miehen äiti sairastui vakavasti. Siihen asti kaikki oli ihan hyvin ja suhteemme sujui.
Miehen äiti asui eri paikkakunnalla ja mies ajoi pari kertaa viikossa yht 200 kilometriä äitiään hoitamaan. Yleensä viikonlopusta toinen päivä meni siellä ja viikolla yksi ilta. Mies itse kävi töissä sen lisäksi. Miehen äiti sairasteli pitkään ja erilaisia kriisivaiheita sairastelussa oli, jolloin luulimme että äiti menehtyisi. Sairaus oli kivulias ja riuduttava ja miehen äiti nukkui vihdoin pois vuosi sitten. Tämän jälkeen mieheni sairastui vaikeaan masennukseen. Tai hän varmasti sairastui jo paljon aiemmin, mutta haki apua vasta äitinsä kuoleman jälkeen muutaman kuukaudne päästä.
Ongelmanamme on ollut tuolta v 2007 lähtien se, että mies on tosi ahdistunut, ei kykene henkiseen eikä fyysiseen läheisyyteen juurikaan eikä hellyyteen. Hän on etäinen ja omissa oloissaan. välillä on viikkoja ahdistuneempaa kautta ja välillä taas muutama päivä "ihan ok". Mies käy terapiassa ja syö mielialalääkkeitä.
Minusta tuntuu, että olen alkanut kysyä siihen ahdistuneisuuteen ja vetäytyneisyyteen...en jaksa sitä henkistä etäisyyttä. Toisaalta lapsemme ovat hyvin kiintyneitä meihin molempiin ja heihin sattuisi tosi paljon, jos eroaisimme. Ja onko se ruoho vihreämpää aidan toisella puolella edes..? Olen elänyt pitkiä aikoja suhteessamme niin, että vain elän, olen äiti ja harrastan omia juttujani, saan nautintoni niistä. Rakastan lapsiamme..ja miestäni kuitenkin.
Olen miettinyt, jaksanko vain jatkaa niin, etten enää toivo mitään muutosta suhteeseemme. Että olemme, elämme yhdessä mutta tavallaan erillämme ja haen iloa elämääni itse omista asioistani. Ja nautin lapsistani
Tällä tavoin suon lapsillekin "ehjän" kodin.
Onko kukaan ollut tai onko samantyyppisessä tilanteessa?
Miehen äiti asui eri paikkakunnalla ja mies ajoi pari kertaa viikossa yht 200 kilometriä äitiään hoitamaan. Yleensä viikonlopusta toinen päivä meni siellä ja viikolla yksi ilta. Mies itse kävi töissä sen lisäksi. Miehen äiti sairasteli pitkään ja erilaisia kriisivaiheita sairastelussa oli, jolloin luulimme että äiti menehtyisi. Sairaus oli kivulias ja riuduttava ja miehen äiti nukkui vihdoin pois vuosi sitten. Tämän jälkeen mieheni sairastui vaikeaan masennukseen. Tai hän varmasti sairastui jo paljon aiemmin, mutta haki apua vasta äitinsä kuoleman jälkeen muutaman kuukaudne päästä.
Ongelmanamme on ollut tuolta v 2007 lähtien se, että mies on tosi ahdistunut, ei kykene henkiseen eikä fyysiseen läheisyyteen juurikaan eikä hellyyteen. Hän on etäinen ja omissa oloissaan. välillä on viikkoja ahdistuneempaa kautta ja välillä taas muutama päivä "ihan ok". Mies käy terapiassa ja syö mielialalääkkeitä.
Minusta tuntuu, että olen alkanut kysyä siihen ahdistuneisuuteen ja vetäytyneisyyteen...en jaksa sitä henkistä etäisyyttä. Toisaalta lapsemme ovat hyvin kiintyneitä meihin molempiin ja heihin sattuisi tosi paljon, jos eroaisimme. Ja onko se ruoho vihreämpää aidan toisella puolella edes..? Olen elänyt pitkiä aikoja suhteessamme niin, että vain elän, olen äiti ja harrastan omia juttujani, saan nautintoni niistä. Rakastan lapsiamme..ja miestäni kuitenkin.
Olen miettinyt, jaksanko vain jatkaa niin, etten enää toivo mitään muutosta suhteeseemme. Että olemme, elämme yhdessä mutta tavallaan erillämme ja haen iloa elämääni itse omista asioistani. Ja nautin lapsistani
Tällä tavoin suon lapsillekin "ehjän" kodin. Onko kukaan ollut tai onko samantyyppisessä tilanteessa?
