Yhdessä vain lasten vuoksi..?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja kuuppakaappi
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
K

kuuppakaappi

Vieras
Meillä on miehen kanssa suhteemme aivan solmussa, ollut jo pitkään. Meillä on lapset 10- ja 7-v. Yhdessä olemme olleet kaikkiaan 16 vuotta. Kaikki alkoi 7 vuotta sitten, kun miehen äiti sairastui vakavasti. Siihen asti kaikki oli ihan hyvin ja suhteemme sujui.

Miehen äiti asui eri paikkakunnalla ja mies ajoi pari kertaa viikossa yht 200 kilometriä äitiään hoitamaan. Yleensä viikonlopusta toinen päivä meni siellä ja viikolla yksi ilta. Mies itse kävi töissä sen lisäksi. Miehen äiti sairasteli pitkään ja erilaisia kriisivaiheita sairastelussa oli, jolloin luulimme että äiti menehtyisi. Sairaus oli kivulias ja riuduttava ja miehen äiti nukkui vihdoin pois vuosi sitten. Tämän jälkeen mieheni sairastui vaikeaan masennukseen. Tai hän varmasti sairastui jo paljon aiemmin, mutta haki apua vasta äitinsä kuoleman jälkeen muutaman kuukaudne päästä.

Ongelmanamme on ollut tuolta v 2007 lähtien se, että mies on tosi ahdistunut, ei kykene henkiseen eikä fyysiseen läheisyyteen juurikaan eikä hellyyteen. Hän on etäinen ja omissa oloissaan. välillä on viikkoja ahdistuneempaa kautta ja välillä taas muutama päivä "ihan ok". Mies käy terapiassa ja syö mielialalääkkeitä.

Minusta tuntuu, että olen alkanut kysyä siihen ahdistuneisuuteen ja vetäytyneisyyteen...en jaksa sitä henkistä etäisyyttä. Toisaalta lapsemme ovat hyvin kiintyneitä meihin molempiin ja heihin sattuisi tosi paljon, jos eroaisimme. Ja onko se ruoho vihreämpää aidan toisella puolella edes..? Olen elänyt pitkiä aikoja suhteessamme niin, että vain elän, olen äiti ja harrastan omia juttujani, saan nautintoni niistä. Rakastan lapsiamme..ja miestäni kuitenkin.

Olen miettinyt, jaksanko vain jatkaa niin, etten enää toivo mitään muutosta suhteeseemme. Että olemme, elämme yhdessä mutta tavallaan erillämme ja haen iloa elämääni itse omista asioistani. Ja nautin lapsistani :) Tällä tavoin suon lapsillekin "ehjän" kodin.

Onko kukaan ollut tai onko samantyyppisessä tilanteessa?
 
Niin, miehesi on siis sairas. En voi kuvitella että jättäisin mieheni hänen sairauden vuoksi. En tiedä oletteko naimisissa, mutta siihenhän kuuluu niin myötä kuin vastamäessä...

Toivottavasti miehesi tulee vielä kuntoon, rankan kokemuksen jälkeen. Varmasti tarvitsee tukeasi. Miten olisi yhteinen terapia miehen terapian ohelle? Miksei sinullekkin oma, jos siltä tuntuu.
 
[QUOTE="äipppä";29580561]Niin, miehesi on siis sairas. En voi kuvitella että jättäisin mieheni hänen sairauden vuoksi. En tiedä oletteko naimisissa, mutta siihenhän kuuluu niin myötä kuin vastamäessä...

Toivottavasti miehesi tulee vielä kuntoon, rankan kokemuksen jälkeen. Varmasti tarvitsee tukeasi. Miten olisi yhteinen terapia miehen terapian ohelle? Miksei sinullekkin oma, jos siltä tuntuu.[/QUOTE]

Olemme siis naimisissa ja aloitimme vastikään yhteisen pariterapian. Mutta en tiedä, kuinka kauan tätä pitää vaan jaksaa..ja kuinka kauan jaksan. Tätä on siis kaikkinensa jatkunut jo pian sen seitsemän vuotta. Kuinka pitkiä ne vastamäet saavat avioliitossa olla?
 
[QUOTE="aapee";29580565]Olemme siis naimisissa ja aloitimme vastikään yhteisen pariterapian. Mutta en tiedä, kuinka kauan tätä pitää vaan jaksaa..ja kuinka kauan jaksan. Tätä on siis kaikkinensa jatkunut jo pian sen seitsemän vuotta. Kuinka pitkiä ne vastamäet saavat avioliitossa olla?[/QUOTE]

Tuskin siihen on yhtä vastausta. Toiset ei kestä kuukauttakaan vastamäessä, toiset voi kestää 20 vuotta (jos miettii vaikka puolisoidensa omaishoitajien osaa, joka voi olla äärimmäisen rankka).

Hyvä että käytte nyt terapiassa, ei ehkä nyt ihan heti kannata luovuttaa. Terapia ja parantuminen kuitenkin ottaa aikansa. Mutta eihän sitä sulle kukaan muu voi sanoa, milloin sinä voit erota. Itse se päätös on punnittava ja tehtävä. Yksikään parisuhde ei ole samanlainen. Omalla isällä taisi mennä noin 5 vuotta parantumiseen äitinsä kuoleman jälkeen, samankaltainen tilanne ja masennus iski. Avioliitto kariutui. Minä kiikutin isää lääkärille. Nyt elämä taas hymyilee ja on löytänyt uuden puolison.

Kyllähän sitä toivoisi, että puoliso pysyy tukena silloinkin kun elämä lyö päähän. Pelkästään lasten takia tuntuu hullulta jäädä suhteeseen, ellei samalla ole valmis jäämään sen kumppanin vuoksi ja panostamaan häneen. Kyllähän ne lapset sen aistii ja huomaa, jos teidän välillä ei ole mitään ja pikkuhiljaa vuosien kuluessa katkeroidut tilanteeseen.
 
Miehesi äidin kuolemasta on kuitenkin vasta vuosi. Siinähän on se surutyö päällä sen lisäksi, että on katsonut läheltä sukulaisen pitkää kärsimystä ja menettänyt itsekin voimiaan siinä. Ehkäpä akuuteimman surun ja trauman hälvettyä voisi yrittää jotain parisuhdekeskeisempää terapiaa, vaikka ryhmässä. Ja auttaisiko sinua jos olisi vertaistukea esim. masentuneiden puolisoille tms.?

Eikö mikään läheisyys käy, esim. käydä saunassa yhtä aikaa, nukkua samassa sängyssä, pitää kädestä, antaa hali tai hyvänyön suukko tms.?
 
Jos mietit asiaa toisinpäin,haluaisitko että miehesi luovuttaisi ja jättäisi sut koska "ei jaksa"? Siis jos kuvitellaan että itse sairastuisit (esim masennus,syöpä,..) tai vaikkapa vammautuisit pysyvästi,esim joutuisit pyörätuoliin tai menettäisit molemmat kätesi. Miten suhtautuist jos miehesi (joka tässä kuvitelmassa siis olisi terve) ei jaksaisi vastamäkeä/ei haluaisi pysyä tukenasi?
 
Sun täytyy tehdä tuollaisessa tilanteessa miten itse tahdot. Älä pode syyllisyyttä... saattaa olla todella raskasta elää lasten, ja vielä sairaan miehen kanssa... ei ihmisen tarvitse jaksaa kaikkea.
 
[QUOTE="vaimo";29580651]Jos mietit asiaa toisinpäin,haluaisitko että miehesi luovuttaisi ja jättäisi sut koska "ei jaksa"? Siis jos kuvitellaan että itse sairastuisit (esim masennus,syöpä,..) tai vaikkapa vammautuisit pysyvästi,esim joutuisit pyörätuoliin tai menettäisit molemmat kätesi. Miten suhtautuist jos miehesi (joka tässä kuvitelmassa siis olisi terve) ei jaksaisi vastamäkeä/ei haluaisi pysyä tukenasi?[/QUOTE]


Mä voisin kommentoida ainakin tuohon kysymykseen. Jos halvaantuisin (neliraaja esim), en tahtoisi että mieheni olisi rinnallani ja hoitaisi minua.. en kestäisi sitä. Vaatisin häntä jatkamaan elämäänsä eteenpäin.. tottakai toivoisin että hän pysyisi ystävänäni ja siten tukisi.. mutta ei se olisi elämää, jos joutuisi kattomaan neliraajahalvaantunutta päivittäin ihan vaan sen takia, että joskus tuo lupaus on tehty.

Jos asia olisi toisinpäin, niin todennäköisesti hoitaisin itse mieheni kotona.. Saattaa johtua omasta hoitovietistä ja ammatista who knows.. Kuitenkin, olen tuollaista nähnyt paljon, ja se ei olisi minulle niiiiiiin suuri järkytys kuin mitä se miehelleni olisi.

Terv. lähäri/Sh opiskelija :)
 

Yhteistyössä